Gradunteosta jäi päähän soimaan kuin mantra ainakin yksi asia: määrittele käyttämäsi termit. Koska vauvahaaveet ovat salakavalasti muuttuneet lapsettomuudeksi, minusta on ilmeisesti tullut nuuti, lapseton. Vai onko?
Yleisesti ajatellaan, että sitten on lapseton, kun raskaus ei ala vuoden yrityksen kuluessa. Ei kuulu, ei. Lapseton, minä. Me.
Miehelle lapsettomuus tarkoittaa enemmän lopullista tilaa, sellaista, jos sanottaisiin, ettei ikinä saa lapsia. Ei koskaan, never, aldrig. Siksi hän varmasti kokee ahdistavana ajatuksen siitä, että olisimme lapsettomia. Vaikka olemmehan me, ainakin tilapäisesti. Itselleni lapsettomuus merkitsee ennemminkin väliaikaista tilaa, josta tosin ei ole mitään takuuta päästä lapsellisten kerhoon.
Määritelmän mukaan lapsettomia ovat kai myös ne, joilla on jo lapsia, mutta jotka eivät saa toista/kolmatta/neljättä jne. lasta alulle vuoden yrityksestä huolimatta. Uskon, että suru on suuri, jos esikoiselle ei synnykään pikkusisarusta silloin kuin sitä toivottaisiin, ja esikoisen lähestyessä kahden vuoden ikää muutkin alkavat varmasti ah-niin-epätahdikkaasti kysellä, että koskas teille ja tiesittekö, että ainoat lapset ovat niitä pilallehemmoteltuja ja epäsosiaalisia yksilöitä (mikä ei siis tietenkään pidä paikkaansa). Mutta kuitenkin ajattelisin ehkä sekundaarisesti lapsettomat lapsettomuuden termin omaksi alaryhmäksi. Heillä on jo jotain, mitä totaalilapsettomilla ei ole, ja jälkimmäiset eivät vain voi tietää varmasti, onko lapsettomuus pysyvä tila. Aina.
Oma alaryhmänsä ovat mielestäni myös he, jotka eivät millään keinoilla saa lapsia ja ovat siis niitä, joille lapsettomuus säilyy läpi elämän. Osa on ehkä hyväksynyt sen, osa ei. Luulisin, että se on elämänmittainen arpi, joka tulee esiin vielä vanhanakin joissakin tilanteissa. Ehkäpä myös siinä tilanteessa arpi säilyy, jos lapsen on viimein vuosien yrittämisen jälkeen saanut, heistä käytetään Simpukka-yhdistyksen mukaan nimitystä lapsellinen lapseton.
Lapsettomuus on minulle sitä, kun tuntee kaipuuta johonkin, mitä ei ole. Haaveita, unelmia, ajatuksia, joiden toteutuminen ei olekaan kiinni siitä, miten minä haluan asioiden tapahtuvan ja milloin. Miettimistä, missä on vika. Ajatus veronpalautusten sijoittamista lääkkeisiin. Epävarmuutta ja huonommuuden tunnetta. Kaiken tämän kompensoimista tuhlaamalla rahaa itseensä.
Kun googletin termiä lapseton, ensimmäiselle sivulle tuli otsikoksi katkera lapseton. Se juuri on sitä, mikä en haluaisi olla. Että sitten vanhana keinutuolissa tekisi mieli vain **ttuilla kaikille ja kaupassa etuilla ja marmattaa suureen ääneen, koska elämä ei mennytkään kivasti eikä ole niitä lapsiakaan, joille valittaa vaivoista.
Luulen, että olen lapsettomuuden alussa.
Onkohan tämä pitkä matka?
Yleisesti ajatellaan, että sitten on lapseton, kun raskaus ei ala vuoden yrityksen kuluessa. Ei kuulu, ei. Lapseton, minä. Me.
Miehelle lapsettomuus tarkoittaa enemmän lopullista tilaa, sellaista, jos sanottaisiin, ettei ikinä saa lapsia. Ei koskaan, never, aldrig. Siksi hän varmasti kokee ahdistavana ajatuksen siitä, että olisimme lapsettomia. Vaikka olemmehan me, ainakin tilapäisesti. Itselleni lapsettomuus merkitsee ennemminkin väliaikaista tilaa, josta tosin ei ole mitään takuuta päästä lapsellisten kerhoon.
Määritelmän mukaan lapsettomia ovat kai myös ne, joilla on jo lapsia, mutta jotka eivät saa toista/kolmatta/neljättä jne. lasta alulle vuoden yrityksestä huolimatta. Uskon, että suru on suuri, jos esikoiselle ei synnykään pikkusisarusta silloin kuin sitä toivottaisiin, ja esikoisen lähestyessä kahden vuoden ikää muutkin alkavat varmasti ah-niin-epätahdikkaasti kysellä, että koskas teille ja tiesittekö, että ainoat lapset ovat niitä pilallehemmoteltuja ja epäsosiaalisia yksilöitä (mikä ei siis tietenkään pidä paikkaansa). Mutta kuitenkin ajattelisin ehkä sekundaarisesti lapsettomat lapsettomuuden termin omaksi alaryhmäksi. Heillä on jo jotain, mitä totaalilapsettomilla ei ole, ja jälkimmäiset eivät vain voi tietää varmasti, onko lapsettomuus pysyvä tila. Aina.
Oma alaryhmänsä ovat mielestäni myös he, jotka eivät millään keinoilla saa lapsia ja ovat siis niitä, joille lapsettomuus säilyy läpi elämän. Osa on ehkä hyväksynyt sen, osa ei. Luulisin, että se on elämänmittainen arpi, joka tulee esiin vielä vanhanakin joissakin tilanteissa. Ehkäpä myös siinä tilanteessa arpi säilyy, jos lapsen on viimein vuosien yrittämisen jälkeen saanut, heistä käytetään Simpukka-yhdistyksen mukaan nimitystä lapsellinen lapseton.
Lapsettomuus on minulle sitä, kun tuntee kaipuuta johonkin, mitä ei ole. Haaveita, unelmia, ajatuksia, joiden toteutuminen ei olekaan kiinni siitä, miten minä haluan asioiden tapahtuvan ja milloin. Miettimistä, missä on vika. Ajatus veronpalautusten sijoittamista lääkkeisiin. Epävarmuutta ja huonommuuden tunnetta. Kaiken tämän kompensoimista tuhlaamalla rahaa itseensä.
Kun googletin termiä lapseton, ensimmäiselle sivulle tuli otsikoksi katkera lapseton. Se juuri on sitä, mikä en haluaisi olla. Että sitten vanhana keinutuolissa tekisi mieli vain **ttuilla kaikille ja kaupassa etuilla ja marmattaa suureen ääneen, koska elämä ei mennytkään kivasti eikä ole niitä lapsiakaan, joille valittaa vaivoista.
Luulen, että olen lapsettomuuden alussa.
Onkohan tämä pitkä matka?
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti