Tekopirtee moi

Tässähän on kevätkauhuinen ihmeissään, kun taivaalta tulee ties monettako päivää vettä. Juuri kun melkein heräsin kevääseen, että graduun pitäisi kirjoittaa analyysia, ikkunat pestä, mennä terassille juomaan siideriä, viedä talvivaatteet pois, uudistua, ostaa kotimaisia tomaatteja, urheilla. Mihin hävisi siis se aurinko, jota kevätihmiset ylistävät ja syksyihmiset kammoavat? Kerrankin kun edes yritin metsästää auringonsäteistä energiaa.

Parempi kai jatkaa kuitenkin tätä tekopirteää olotilaa, kun kerran jo päätin, että kevät ei ahdista minua tänä vuonna. 

Keväällä muuten raskautuneita tuntuu olevan joka puolella. Olen kai ohjelmoinut itseni johonkin välinpitämättömyyden tilaan, sillä vauvat ja pallomahat eivät ole mielestäni mitenkään erityisen uijui-ihastuttavia tällä hetkellä verrattuna vaikkapa viime kevääseen. Toki sellaisen vatsan tahtoisin niin kovin paljon, jos asiaa ajattelen, mutta kun on jollain tasolla välinpitämätön, ei asiaa mieti niin paljon kuin voisi miettiä. 

Välillä tulee silti kummallisia kaipuun tunteita jotakin sellaista kohtaan, mitä ei ole ja minkä saamisen aikataulusta ei ole mitään tietoa.