Joskus kuulee sanottavan, että suomalaiset ovat kateellista kansaa. Ja kateushan vie kalatkin vedestä, sanotaan. Siksi kai neuvotaankin, että kel' onni on, se onnen kätkeköön. Ettei vain kukaan tulisi kateelliseksi.
En ole kateellinen esimerkiksi rahasta tai maallisesta omaisuudesta. En siis ole kateellinen sellaisesta, joka ei voisi olla minun, ja ei minua edes kiinnostaisi esimerkiksi sellainen ala, jossa tärkeintä olisi suunnitella ja luoda jotakin sellaista, mistä joku toinen haluaa maksaa paljon rahaa, tai sitten neuvotella tästä kaikesta, you know, business-juttuja.
Joskus, häivähtävän hetken ajan, olen kuitenkin aivan pienesti kateellinen lapsiperhearjesta. Ei sillä, ettenkö olisi tyytyväinen arkeeni, mutta haaveissa arjessani olisi pieni lapsi, jonka hyvinvointi olisi minulle tärkeintä ikinä. Ja se, miten se nukkuu, syö ja ulkoilee. Tosin viime kuukausien aikana olen lopettanut konkreettisen haaveilun (siis sellaisen, kun miettii, miten kertoisi raskaudesta vanhemmilleen tai minkäväriset vaunut ostaisi), koska haaveiden toteutuminen tuntuu, ironista kyllä, kaukaisemmilta, kuin silloin kun vain haaveilin.
Ehkäpä ristiriitaista, mutta en ole yhtään kateellinen juuri toisten ihmisten vauvoista ja lapsiperhe-elämästä. Usein lapsiperhe-elämä vaikuttaa ulkoapäin katseltuna jokseenkin kaoottiselta puklurätteineen, tutteineen ja kakkavaippoineen, puhumattakaan väsyneistä vanhemmista, joiden keskinäinen parisuhde on kuin muisto vain. Eikä minua niiden toisten vauvat ole viime aikoina juuri niin kiinnostaneet, että olisin jaksanut erityisesti huomioida vatsaväännehymyjä ja pieniä varpaita. Vauvoja kuin vauvoja. Ja niitähän tuntuu riittävän. Tästä tietenkin syntyy ohimeneviä kysymyksiä, että koskas meille. Väkinäinen nauru, mutinaa, ei ole tulossa ihan heti. Onneksi tämä ei ole arka asia, niin kysymykset voi ohittaa, niille voi nauraa, eivätkä ne juuri tunnu missään. Kuitenkin, samalla hetkellä, mietin kadonneita kuukautisiani, jotka muistuttaisivat siitä, että vartaloni toimii kuin naisen vartalon pitääkin toimia.
En ole kateellinen esimerkiksi rahasta tai maallisesta omaisuudesta. En siis ole kateellinen sellaisesta, joka ei voisi olla minun, ja ei minua edes kiinnostaisi esimerkiksi sellainen ala, jossa tärkeintä olisi suunnitella ja luoda jotakin sellaista, mistä joku toinen haluaa maksaa paljon rahaa, tai sitten neuvotella tästä kaikesta, you know, business-juttuja.
Joskus, häivähtävän hetken ajan, olen kuitenkin aivan pienesti kateellinen lapsiperhearjesta. Ei sillä, ettenkö olisi tyytyväinen arkeeni, mutta haaveissa arjessani olisi pieni lapsi, jonka hyvinvointi olisi minulle tärkeintä ikinä. Ja se, miten se nukkuu, syö ja ulkoilee. Tosin viime kuukausien aikana olen lopettanut konkreettisen haaveilun (siis sellaisen, kun miettii, miten kertoisi raskaudesta vanhemmilleen tai minkäväriset vaunut ostaisi), koska haaveiden toteutuminen tuntuu, ironista kyllä, kaukaisemmilta, kuin silloin kun vain haaveilin.
Ehkäpä ristiriitaista, mutta en ole yhtään kateellinen juuri toisten ihmisten vauvoista ja lapsiperhe-elämästä. Usein lapsiperhe-elämä vaikuttaa ulkoapäin katseltuna jokseenkin kaoottiselta puklurätteineen, tutteineen ja kakkavaippoineen, puhumattakaan väsyneistä vanhemmista, joiden keskinäinen parisuhde on kuin muisto vain. Eikä minua niiden toisten vauvat ole viime aikoina juuri niin kiinnostaneet, että olisin jaksanut erityisesti huomioida vatsaväännehymyjä ja pieniä varpaita. Vauvoja kuin vauvoja. Ja niitähän tuntuu riittävän. Tästä tietenkin syntyy ohimeneviä kysymyksiä, että koskas meille. Väkinäinen nauru, mutinaa, ei ole tulossa ihan heti. Onneksi tämä ei ole arka asia, niin kysymykset voi ohittaa, niille voi nauraa, eivätkä ne juuri tunnu missään. Kuitenkin, samalla hetkellä, mietin kadonneita kuukautisiani, jotka muistuttaisivat siitä, että vartaloni toimii kuin naisen vartalon pitääkin toimia.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti