Viime keväänä luin ainakin parista vauva-aiheisesta lehdestä (Vauva 5/2011 ja Kaksplus 3/2011) artikkelin vauvan sukupuolen toivomisesta, ja siitä lähtien minun on pitänyt kirjoittaa aiheesta. Joskus aloitin, ja tuntui kuin olisi sohinut muurahaispesään tikulla, joten jätin aiheen ja päätin yrittää joskus myöhemmin. Ja nyt on se myöhemmin.
Muistan, että joskus ennen kuin aloitimme yrityksen, toivoin saavani joskus tytön. Tytöllä olisi minun piirteitäni, silmät ainakin, kenties hän olisi kuin kopio lapsuudenkuvistani. Minulla on myös omasta takaa kokemusta tyttöjen maailmasta, joten kuvittelin, että lapsenkasvatus voisi olla jollakin tavalla helpompaa. Tytöille olisi valmiina vaikka kuinka monta nimeä, ja pojalle ei yhtään. Muistan kuitenkin tämän jälkeen ajatelleeni, että olisi jännittävää tutustua poikien maailmaan oman lapsen kautta. Ehkä pieni poika myös muistuttaisi isäänsä, ja oi että mieheni on ollut lapsena söpö! Näiden ei niin rationaalisten mielikuvien kadottua aloitimme yrityksen - ja minä aloin toivoa lasta.
Koska lasta ei sitten kuulunutkaan, koko sukupuolikysymys tuntui yhä kaukaisemmalta, kun en melkein edes uskaltanut ajatella vauvaan asti. Toivoin ensisijaisesti raskausvatsaa, sitten en ajatellut niinkään pitkälle, toivoin vain kahta viivaa tikussa.
Raskausaikana odotin koko ajan mielessäni lasta, en tyttöä tai poikaa. En halunnut tietää sukupuolta etukäteen, vaikka joskus esimerkiksi vaateostoksilla kävi mielessä, että olisi helpompaa, jos tietäisi. Muuten en asiaa kovin paljoa ajatellut, enkä varsinkaan uskaltanut toivoa. Vauvan synnyttyä olin omaksi yllätykseksenikin hämmentynyt: se on poika! Hämmästykseni oli sitä luokkaa, että aivan kuin en olisi kuullutkaan todennäköisyyslaskennassa olevista mahdollisista vaihtoehdoista ja niiden toteutumisennusteista.
En muista, kauan ihmettelin juuri sitä, että meillä on poika. Ehkä vain hetken? Enemmän muistan ihmetelleeni ensimmäisenä yönä itseäni ja sitä, että tässä sitä nyt ollaan, vastasyntyneenä äitinä. Vauvaelämän alkumetreillä sukupuoli oli muutenkin aivan sivuseikka: samaa maitoa, unta, pissaa ja kakkaa se on käsittääkseni kaikkien vauvojen (ja vanhempien) elämä. Samalla kuitenkin se, että meidän lapsi on juuri poika, on maailman luonnollisin asia, näinhän sen pitikin mennä.
Yritän ymmärtää heitä, jotka avoimesti tiettyä sukupuolta. Että voihan se kolmen puussa kiipeilevän pojan jälkeen olla mukavaa tehdä pikkutytölle lettejä, ostaa mekkoja ja puhua äiti-tytär -juttuja. Tai saada yksi kumpaakin lajia. Tai tehdä miehelle poika kalakaveriksi. Mitä ne syyt ikinä ovatkaan. Yhdet tutut toivoivat syntymään asti poikaa, vaikka rakenneultrassa vauvan oli sanottu olevan tyttö, niin kuin olikin. Kai hivenen kateellisenakin ajattelen, että ehkä näillä on tavallaan varaa toivoa tällaisia, jos elämä on ollut helppoa eikä ole tarvinnut siihen mennessä miettiä mitään oikeita ongelmia. Että hyvähän se on, jos joillakin elämä on sellaista, että ongelma on sellainen asia, jota en itse edes luokittelisi ongelmaksi.*
Kuitenkaan en varmaan ihan siis ymmärrä.
Mielestäni olisi valtavan surullinen ajatus, että joku pieni vastasyntynyt, joka on juuri ilkialastomana karjaissut ilmoille ensimmäisen itkun, ja vaikka on jo itsessään elämän ihme ja jatkumo ja viaton ihmisen alku, niin olisi tärkeimmille ihmisille pettymys. Vaikkakin pieni pettymys, mutta silti jotakin odotusten tai toivomusten vastaista.
Lapsettomana en voinut ymmärtää tällaista voimakasta toivomista ja pettymystä, kun kuitenkin oli saamassa lapsen, ja minulla ei ollut mitään. Nyt suhtaudun asiaan neutraalimmin: saahan sitä toivoa, niin kuin lapselle toivotaan mahdollisesti myös muita ominaisuuksia, usein ainakin terveyttä. Mutta jos toiveesta tulee pakko, niin sitten on vaikeampi ymmärtää, miten sukupuoli voi olla niin iso juttu. Ei lapsi kuitenkaan kaikkinensa ole ja tule olemaan sellainen kuin itse toivoisi tai haluaisi, vaan oma persoonansa, ainutlaatuinen ihminen, johon vaikuttaa niin moni muukin asia kuin se, onko tyyppiä XX vai XY.
* Tiedän, varmasti on olemassa joku, joka on kokenut vaikka mitkä vastoinkäymiset elämässä ja haluaa lapsensa olevan tiettyä sukupuolta niin kovasti, että on vaarassa pettyä siihenkin, jos ei arpa osunut oikein. Tämä ei olekaan mikään teoria, tämä on vain oma selitysviritelmä sille, miksi omasta mielestäni pieni asia voi joidenkin mielestä olla suuri, kun on olemassa sellaisiakin esim. lapsentekoon liittyviä asioita, jotka ovat oikeasti niitä suuria asioita.
Tekstit
9 kommenttia:
Hyvä kirjoitus, tykkäsin. Samoilla linjoilla. Luettiinkohan samat artikkelit? Ihan vasta luin jostain, kun joltain oli mennyt raskausaika pilalle, kun taas oli tulossa tyttö/poika, kun olisi pitänyt olla juuri sitä eri merkkiä.
Ehkäpä omassa ärsyyntymisessä on juurikin kyse siitä, että on kateellinen, kun joillain on 'vara' toivoa. Sukupuolta, lapsilukua, toivottua syntymävuodenaikaa, ikäeroa...
Kuriositeettina mainittakoon, että me olemme kysyneet loppujen lopuksi sukupuolen, mutta silti vauvaa ajattelee vain vauvana, ei tyttönä tai poikana.
Löysin lehdet, niin lisäsin niiden numerot tekstiinkin.
Lisättäköön vielä, että en ajattele sukupuolen kysymistä mahdottomana ajatuksena, jos kyseiseen tilanteeseen vielä joskus pääsen. Ultraan kyllä menisimme katsomaan aivan muita asioita, mutta jos samalla tapaa kuin edellisellä kerralla kysyttäisiin, haluammeko tietää sukupuolen, voisin ehkä halutakin. Tai en tiedä. :)
Lempeästi kirjoitat aiheesta. Itse aihe herättää minussa miltei raivoa, taidan olla hiukan äkkipikainen ja omata voimakkaita mielipiteitä:)
Erityisesti tuo mitä kirjoitit toiseksi viimeisessä kappaleessa on se mitä minäkin mietin. Että miten pieni elämän ihme voisi sekunnin sadasosaksikaan herättää pettymyksen tunteita sukupuolensa vuoksi?! Se on niin väärin.
Väkisinkin tulee mieleen että ei ole elämä kovin syvältä riipaissut tällaista henkilöä.
Esikoisemme on poika ja nyt tämän toisen raskauden aikana törmään jatkuvasti muiden esittämänä ajatukseen että toivomme automaattisesti tyttöä, kun kerran toista sorttia jo on. Ajatus on minulle hyvin vieras. Minusta on vain ihanaa odottaa lasta, ja jos sen vielä saan elävänä
tähän maailmaan synnytettyä, on kiitollisuuteni jo ylitsevuotava.
Mutta, olisi mielenkiintoista jos joku todella osaisi avata ajatusmaailmaa ja logiikkaa/ tunnekiemuroita tuollaisen kokemuksen ja ajattelutavan takana. Ehkä sitä kykenisi jollain tasolla ymmärtämään? Kyseisten artikkelien avulla se ei ainakaan avautunut.
Sattuipa hyvin, juuri tänään juttelimme mieheni kanssa aiheesta. Olen pitkälti samoilla linjoilla. Mitäs kukaan tunteilleen ja ajatuksilleen mahtaa, mutta pahalle tuntuu, jos lapsen sukupuoli on jollekin pettymys... Me ei tiedetty lapsen sukupuolta etukäteen, ja syntymähetkellä en olisi sitä edes älynnyt katsoa tai kysyä, ellei kätilö ja puoliso olisi ääneen sanonut. Ja kyllä minua hieman harmitti, kun ystäväpariskunta meni rakenneultraan ja kertoivat, että ainoastaan se jännittää, että selviääkö sukupuoli ja kumpiko se on. Aivan kuin kyseisessä tutkimuksessa ei olisi jotain paljon oleellisempaa ja merkittävämpää sisältoä.
No entäpä tämä ikuisuusärsyke, lapsen "tekeminen". Uusimmassa Kaksplussassa (8/2011) yksi kolumnisteista onnistuu kahdessa perättäisessä virkkeessä käyttämään ilmaisua kolmeen kertaan: - - menee ikään kuin hukkaan, jos lapsia tekee vain yhden, kuten me saatamme tehdä. Nythän niitä lapsia vasta pitäisikin alkaa tehdä!"
Uih, tuo minkä anonyymi otti esille särähti minunkin korvaani viimeisimmässä kaksplussassa:/
Hyvä kirjoitus.
Mutta niin, minä toivoin esikoisesta tyttöä. Toivoin myös, että lapsi on terve, että sillä on kaks jalkaa, joissa molemmissa viis varvasta, ja että se oppii joskus puhumaan. Edelleen toivon, että lapsi ois perinyt mun silmät, siis näön kannalta, kun miehellä on niin tosi huono näkö. Vaikka minäkin olin tosi, tosi onnellinen siitä, että olin viimein raskaana, niin silti niitä haaveita vain tuli. Aika vaikea niitä toiveita on itseltään peittää, jos niitä on olemassa. Kyllähän me odotetaan lapsiltamme paljon muutakin, ja oon ihan varma että oon itsekin tuottanut omille vanhemmilleni lukuisia pettymyksiä! Toki, jos siitä pettymyksestä ei vanhempi pääse yli, ja siitä syyttää lasta, joka on omaan sukupuoleensa kuitenkin täysin viaton, niin sillon ei oo aikuisella ihmisellä kaikki ihan kohdallaan.
Minäkin siis olin hetken pettynyt, kun ultrassa näkyi pienen pojan vehkeet. Äkkiä se tunne meni ohi ja odotinkin koko loppuraskauden erittäin onnellisena meidän perheeseen miesvahvistusta. Oonkin vähän sitä mieltä, että jos on jotain toiveita sukupuolen suhteen, niin kannattaa selvittää se etukäteen, niin ei ainakaan tule sitä pettymystä. Tosin uskon, että en olis ollut tippaakaan pettynyt synnytyksen jälkeen, vaikka en olis tiennytkään sukupuolta etukäteen. Se oma lapsi on kuitenkin niin täydellinen, sukupuolesta riippumatta.
Nyt toisella kierroksella mulla ei ole mitään toiveita sukupuolen suhteen, eikä ollakaan otettu selvää kumpi on tulossa. Tiedän, että pienet pojat on aivan ihania, mutta toisaalta, olishan se tyttökin kiva saada.
Mua on jäänyt mietityttämään tää asia, ja tulikin mieleen, että en minä ollut hetkeäkään pettynyt lapseen, vaikka se ei ollutkaan tyttö. Olin pettynyt siihen, että mun toive ei toteutunut.
Sydänjään kommenttiin kommentoin vielä sen verran, että mun mielestä mullakaan ei ole "varaa" toivoa esim. syntymäajankohtaa, mutta silti toivoin, että tällä kertaa olisin saanut kesälapsen. Mutta niin vaan oon onnellinen siitä, että meille tulee toinenkin joulun lapsi. :) Toivoin silti samalla n. 2 vuoden ikäeroa, vaikka kesälapsen kans se ei ois ollut edes mahdollista, kun esikoinen on tosiaan keskellä talvea syntynyt. Että niin ne toiveet voi olla keskenäänkin ristiriitaisia. Enkä oikein ymmärrä, miksi lapsettomuudesta kärsinyt ei saisi/voisi toivoa tiettyä lapsilukua, nehän on haaveita, ei sitä, mitä se todellisuus tulee olemaan. Ymmärrän kyllä, että ei ehkä enää uskalla toivoa vaikka viittä lasta, kun sen toteutuminen on niin epävarma, varsinkin jos ikää alkaa olla jo yli 35, mutta eihän haaveiden toteutuminen muutenkaan ole koskaan varmaa. Minä esim. haaveilen omasta isosta tilasta, jolla voisin elää suht omavaraisesti lehmien ja kanojen keskellä ja oon 99% varma, että se haave ei tule koskaan toteutumaan.
Kiitos taas kommenteista!
noora, on mullakin mielipiteitä laidasta laitaan, mutta osa on matkan varrella lieventynyt, syystä tai toisesta :) Ne on ne harmaan sävyt ;)
Veera, joo, siis mulla menee yli juuri se, jos se pettymys sukupuoleen on niin suuri, ettei siitä pääse yli, tyyliin "raskausaika meni pilalle" jne. Kuten kirjoitin, yritän ymmärtää tätä :) Hyvä pointti tuo, mitä jäit miettimään ja tarkensit, eli kun pettyy siihen, kun se oma toive ei toteudukaan, ei siihen, että lapsi on mikä on. Luulen, että saatoin ymmärtää näiden eron.
Ja siis edelleen: saa sitä toivoa elämässä yleensäkin vaikka mitä! Eri asia on, miten ne toiveet mitoittaa, miten niistä kertoo, mikä on olennaista sitten oikeasti.
Mulla tähän liittyy varmaan vähän jotakin kummaa taikauskoakin, eli en saa toivoa "liikaa", vaan pitää vain toivoa sitä oikeasti tärkeää asiaa (terveys), muu olisi mulle tavallaan ahnehtimista, ja sitten jos se oikeasti tärkeä juttu ei toteutuisikaan, niin tulisi mieleen, haluttiinko mua nyt muistuttaa jostakin, vaikka oikeasti JÄRJELLÄ ajateltuna tietäisin, että ei ne mun mielestä pinnallisemmat toiveet ole vaikuttaneet tähän yhtään. Hmm, kuulostaa näin kirjoitettuna kummalliselta, saikohan tästä mitään selvää? Tämä ajatusmalli on siis vain omalla kohdallani, muista en ajattele näin.
Ehkä yksi syy, miksi sukupuolen voimakas toivominen erityisesti särähtää korvaan, on se, kun se lapsi on jo olemassa, eli sukupuoli on jo päätetty, eikä sille mitään voi. Lapsiluku taas on "numero". Jos emme saa toista lasta, se ei ole kenenkään lapsen vika, jos petyn siihen, että meillä on "vain" yksi lapsi. (inhoan muuten tuota vain-sanaa tässä yhteydessä, siksi lainausmerkit)
Lähetä kommentti