Samoihin aikoihin meidän lapsen syntymän kanssa muutama vanha kaveri ja opiskelukaveri saivat ensimmäisen lapsen, ja myös vauvakerhon kautta olen tutustunut useampaan viime vuonna esikoisen saaneeseen. Olen jo pitkään yrittänyt varautua henkisesti, että ne kaikki saavat kuitenkin toisen lapsen ennen meitä, jos siis ikinä toista lasta saamme. Eihän tämä elämä mikään kilpajuoksu ole, mutta ehkä ymmärrätte. Kun toiset näyttävät saavan kaiken mitä haluavat ja silloin kun keksivät haluta, paitsi se yksi, jonka mies ei heti suostunut vauvanhankintaan, ja suostumuksen jälkeenkin oli vielä niin pitkä odotus eli jopa puoli vuotta. En jotenkin osannut sanoa mitään tähään, ehkä vain että mmm, ja hörppäsin lasista lisää juotavaa.
Nyt kun kaikki lapsoset alkavat lähestyä vuoden ikää, se toinen lapsi näyttää tulevan yhden jos toisenkin puheisiin. Itse en olisi ehkä muutenkaan niin avoin, että kertoisin haaveitani ääneen koko kylälle, ja etenkin perheeseen liittyvät haaveet haluan pitää omana tietonani*. Kai minulla on jokin ajatus, että haaveet eivät toteutuisi, jos kaikki tietäisivät, tai että joutuisin koko ajan selostamaan haaveideni etenemistä, joten usein toiminkin kaikessa rauhassa, ja sitten vain totean myöhemmin, miten asiat menivät, siis myös muissa kuin vain perheasioissa ("lähden ulkomaille! valmistuin! kävin haastattelussa ja sain töitä! olen raskaana, yli puolenvälin jo!") Luonnekysymys, kenties, ja hitusen taikauskoa.
Perhesuunnittelu tuntuu kuitenkin olevan varsin avointa tietoa monelle, ja ne monet tyypit luulevat, että muutkin suhtautuvat asiaan yhtä mutkattomasti. En ole vieläkään tottunut tähän.
Pääsiäislomalla tapasin pari äitiä, joista toinen sanoi:
Olen nyt töissä tähän ja tähän asti ja sitten ryhdytään toisen lapsen tekoon.
Toinen kertoi:
Häiden jälkeen tehdään toinen lapsi.
Pitäisikö jo alkaa askarrella onnittelukortit? Tunnen nämä ihmiset pitemmältä ajalta, mutta silti hämmennyin. Ehkä avoimuudesta, en haluaisi tietää kaikkea. Ennen kaikkea itsevarmuudesta, siitä uskosta, että niin vain sitä tehdään se toinen lapsi, ei mitään jos-sanoja.
Mummoni puolestaan kysyi kahvipöydässä ihan suoraan, koska teemme toisen lapsen. Meinasin henkisesti tukehtua pullaan, ja koska kyseessä oli minun sukulainen, mies joi kahvia kaikessa rauhassa ja vieritti moraalisen vastausvastuun minulle. Yritin kertoa jotakin hyvistä puolista ainoan lapsen kanssa. Ei auttanut, leikkikaverin tarvitsee. Eikä liian isoa ikäeroa, muuten ei ole seuraa toisilleen! Aikuisenakin tarvitsee sisaruksia!
Pullaantukehtumisfiiliksen olen saanut pari kertaa myös perhekerhon kahvipöydässä ja vaunulenkillä. Joskus vastaan vauvakuumemittarin tulokseksi jotakin epämääräistä huonoista öistä ja niiden voimaan hävittää kaikenlainen vauvakuume**, ja siitä sitten voikin jatkaa sujuvasti hampaista puhumiseen. Tämä ei ole minulle kepeä aihe, sellainen, kuin kertoisi, mitä tilasi postimyynnistä.
Ehkä kuitenkin uskallan nyt sen kirjoittaa: haaveilen toisesta lapsesta. En leikkikaverista, en esikoisen pelastamisesta ainokaisuudesta, vaan ihanasta lapsesta, omanlaisestaan tyypistä, tytöstä tai pojasta.
* Tiedän, tiedän, että tämä lause on täysin ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan haaveistani tänne, mistä sen lukee yksi jos toinenkin. Täällä luulen kuitenkin olevani anonyymi, haaveet eivät mene rikki.
** Olen saattanut muutaman kerran sanoa väsyneenä: jos et Onni nyt nuku, niin mitään sisaruksia ei ole tulossa vähään aikaan, äitiä väsyttää ja äiti ei jaksa, kun ei saa koskaan nukkua kokonaista yötä.
Tekstit
8 kommenttia:
Tuo on niin tuttua. Toisille perhesuunnittelu on niin avointa, eikä siihen kuulu sanoja "jos" tai edes "yritetään". Tuntuu aina, että "kun se lapsi tehdään", niin siihen ei tod kuuluu mitään epäilyjä.
Viikko sitten tätini tuli juttelemaan minulle sukujuhlissa, kun sylissäni istui puolivuotiaamme. Täti hipaisi vatsaani (no onhan siinä vähän pyöreyttä joo) ja kysyi, että onkos meille tulossa toinen. Järkytyin! Sanoin, ettei ole, eikä ole suunnitteillakaan. Sanat taisivat livahtaa huuliltani sen verran sähäkästi, että keskustelu loppui siihen. Tätini on mulle läheinen, mutta tilanne tuntui röyhkeältä ja ajattelemattomalta. Loukkaannuin kyllä.
Välillä minäkin mietin josko vielä. Se ajatus vain pelottaa niin paljon. Silti kai se täytyy myöntää, että jossain todella syvällä sydämessä sitä vielä toivoo saavansa sellaisen perheen, josta joskus haaveili.
Niinpä. Joillain on varaa suunnitella jopa vuodenaika, mikä ois 'kivoin' vauvan syntyä.
Olen kuullut jopa entisen lapsettoman puhuvan lapsenhankinnasta ilman sanaa JOS.
Itsekin olen kiinnittänyt asiaan huomiota, tuntuu tosiaan että toiset ajattelevat että lapsia saa kuin automaatista, johon voi syöttää sen kivoimman vuodenajan, elämänhetken, horoskooppimerkistä puhumattakaan. Varsinkin vielä lapsettomilla ihmisillä on yleensä aika tarkat suunnitelmat asian suhteen. Itse tulin helposti raskaaksi, mutta jos joskus toista lasta yritämme, en pidä uutta raskautta mitenkään itsestään selvyytenä, tai puhu siitä sellaisena. Minusta uuden elämän syntyminen on sellainen ihme johon ei tule aivan itsestäänselvyytenä suhtautua.
Hyvin samansuuntaisesti ajattelen jälleen kerran. Todella välillä hämmästyy, että miten niin intiimi asia kuin lapsen toivominen ja raskauden yrittäminen voi olla kenellekkään tuosta vaan kahvipöytäkeskustelun aihe. Blogissa toki mäkin olen toiveeni heti paljastanu, mutta IRL ei olla miehen kanssa puhuttu kummallakaan kerralla KENELLEKKÄÄN toiveista. Mä ajattelen kanssa niin, että eikö se ole sitten kamalan kuluttavaa, jos sitä lasta ei heti kuulukkaan ja KAIKKI tietää että yritetään. Sitten saa selitellä, vastailla kyselyihin ja kaikki vahtaa sitä mahaa sillä silmällä. Mä ainakin ahdistuisin sellaisesta, mutta ehkä ne jotka päättää kertoa, ei sitten ahdistuisi.
Meillä on oltu aika avoimia sekä ensimmäisen että toisen tekemisen aikaan. Ensimmäistä yrittäessä varsinkin tiesi tosi moni, että yritetään, varsinkin siinä vaiheessa kun yritystä ehti olla takana reilu vuosi ja pari keskenmenoa. Tätä toista me ei mitenkään mainostettu, että yritetään, mutta silti kaikki tiesi. Multa ei oo kertaakaan kysytty, että joko oot raskaana, onko pullat uunissa, onko tulossa perheenlisäystä. Ehkä sen takia, kun ne tiesi että meillä yritetään, niin kaipa ne arvas että kerrotaan kun on jotain kerrottavaa. Ehkä meillä on myös lähipiirissä poikkeuksellisen hienotunteisia ihmisiä? (Meidän äiti on itse kärsinyt lapsettomuudesta aikoinaan ja on sanonut, ettei ikinä, koskaan olis tullut mieleenkään kysyä yhdeltäkään lapsistaan, että koskas niitä lapsenlapsia oikeen tulee. Nyt niitä on kolme, neljäs tulossa, meidän taapero 1v5kk oli ensimmäinen.)
Jos oisin saanu valita, niin olisin halunnu lapsen kesällä, mutta kun tiesin ettei sitä voi valita, niin oon enemmän ku onnellinen toisesta joulukuun lapsesta. <3
EmmyAurora,
aikaisin kyllä ihmiset aloittavat tuon utelun, huh. Sekin on inhottavaa, kun ei kaikista ihmisistä haluaisi uskoa, että ovat niin ymmärtämättömiä/tahdittomia, mutta niin se vain on, että siihen on totuttava, ja yritettävä itse olla fiksu ja hienotunteinen näissä asioissa.
Sydänjää,
Tuota vuodenaikajuttua en ole ikinä ymmärtänyt, saati että yritys olisi tauolla esim. ettei tulisi loppuvuoden lasta. Mutta toki mielikuvissa voi olla ajatus siitä, kuinka vaikka kevään lapsi olisi ihana. Mun mielikuvissa vain minkä tahansa vuodenajan lapsi olisi ihana, jokaisessa vuodenajassa syntymälle ja odotusajalle on hyvät ja huonot puolet. Ja loppujen lopuksi sillä ei ole paljoa merkitystä kuitenkaan.
Anonyymi,
ehkä osansa on myös tällä kaikki-mulle-nyt-heti -ajatuksella, ja sillä, että nykyään asiat pitäisi olla järjestyksessä ja mennä omien suunnitelmien mukaan, vähän kuin jossakin putkessa.
Tiina,
mulla on samanlainen ajatus takana. Ahdistaisi, jos "kaikki" tietäisivät meidän yrittävän. Kerron yleensä sitten, jos on jotakin kerrottavaa :) Samaa mieltä myös siitä, että vähän liian henkilökohtainen asia kahvipöytään... (tosin viinipullon seurassa ehkä voisi aiheesta esim. yleisellä tasolla keskustella :)
Veera,
Onnea odotukseen! :) Jokainen tosiaan tyylillään, jos tuntuu hyvältä olla avoin, niin miksikäs ei, kunhan ei oletas (ja kysele) muilta, niin kuin mulle on käynyt useamman kerran. Mulle avoimuus on hämmentävää, ehkä juuri siksi, kun itse suhtaudun asiaan aika päinvastoin.
Mun täytyy vielä korostaa, että en ikinä oo kysynyt keneltäkään vauva-aatoksistaan. Se on henkilökohtainen asia, se ei kuulu kenellekään muulle. Mutta tosiaan mulle on ollut helpompi olla avoin, oon kokenut sen helpoimmaksi. Se ei siis kuitenkaan tarkota sitä, että odotan sitä muilta, tai että utelisin toisten lapsitoiveista. :) Oli pakko selventää, ettei kaikki luule mun olevan niitä kyselijöitä! :D
En Veera ajatellutkaan kommentistasi, että sinä olisit kyselijä. :) Itse olen vain törmännyt useampaankin sellaiseen, jotka avoimesti kertovat, koska aikovat lapsensa alulle panna (voi jestas tätä ilmausta...), ja siinä kahvinjuonnin lomassa ovat minulta kysyneet samaa asiaa, aivan kuin se olisi jokin small talk -aihe. Mulle taas tämä ei todellakaan mene small talk -kategoriaan puolituttujen kanssa, eikä edes niiden, ketkä olen tuntenut useita vuosia. Harkitsen tarkkaan, kenelle kerron ja mitä, ja useimmiten vielä olen konsultoinut miestänikin, koska tämä on kuitenkin yhteinen juttu. Lisäksi nyt pitää ajatella myös olemassaolevaa lasta, eli haluammeko, että "kaikki" tietävät meidän perheemme elämästä näin henkilökohtaisia (hoidot jne.)
Joka tapauksessa, jokainen tyylillään, tärkeintä kai olisi myös ymmärtää muita, tässäkin asiassa.
Lähetä kommentti