Lainaa

Olen viime aikoina ollut erityisen ilahtunut lapsen edistysaskelista: konttausasennossa heilutaan, joinakin päivinä ruoka maistuu hyvin, kahden hampaan hymy on niin ihana, naurun kikatus viehättävä. Aika pian lapsen syntymän jälkeen tullut vauvakuume, joka nyt ajateltuna oli varmaan jokin hormonihuuruisen aikakauden järjetön ajatelma, on väistynyt hieman. En myöskään enää niin paljon haikaile niitä aivan ensimmäisiä kuukausia ja pelkää vauva-ajan vain katoavan, vaan nautin tästä ajasta, kun kasvua ja oppimista voi seurata joka päivä ja ihan läheltä.

Onni on varsin onnellinen ja hyväntuulinen vauva, häneen on helppo ihastua joka päivä yhä enemmän. Joskus ihmettelen, minkälainen tuuri meillä kävi, kun saimme juuri tällaisen vauvan.

Aika alussa huomasin, että lapsi on niin omanlaisensa. Muistuttaa toki minua ja isäänsä, mutta on silti oma itsensä. Jokin aika sitten, niin kummalliselta kuin se ehkä kuullostaakin, mieleeni iski ajatus, tavallaan muidenkin tapahtumien kautta, että lainaahan tämä kuitenkin vain on. Ei kukaan voi lastaan omistaa.

Samalla kertaa se tuntuu hieman haikealta ja ihanalta.
Ihana laina.