Valomerkin aikaan

On viikonloppu. Baareissa ihmiset tanssivat viimeisiä hitaita, nojailevat toisiinsa humalahöyryissä, hikisinä. Osa hakee jo takkiaan narikasta ja askeltaa hyytävään syysyöhön juuri ennen valomerkkiä. Kuka menee taksijonoon, kuka nakkarille.

Yötyöläiset valvovat viikonlopun yössä. Vielä muutama tunti, niin on aikainen aamu ja pääsee nukkumaan. Tien päällä oleva rekkamies pysähtyy juomaan viidennentoista kupin kahvia. Postinkantaja on herännyt, jotta aamun uutiset ehtisivät kaikkien aamupalapöytään. Töissä ihmiset valvovat, päivystävät, huolehtivat, varautuvat, jotta kaikki saisivat nukkua rauhassa.

Näihin aikoihin herään.
ääh ääh, äääh, öh, öh, ööööö, ih ih ii.
Heräsikö hän oikeasti?
ääääh, viuh viuh, äh äh äh äh äh ähhhh.
Nappaan vauvan pinnasängystä ja kävelen olohuoneeseen imettämään istualleen, jotta en nukahtaisi. Vauva ei avaa kunnolla silmiään, mutta imee ahnaasti. Ähinä rauhoittuu. Pikkuinen on sylissäni lämmin. Katuvalot kajastavat kelmeää valoa verhojen läpi, pääni alkaa nuokkua. Suljen silmäni, mutta säpsähdän pian.

Mietin, kuka muu valvoo. Ehkä viimeisillään raskaana oleva ystävä, jonka uni kuulemma öisin loppuu, on myös hereillä ja silittää vatsaansa. Kuinkahan moni meidän talossa on hereillä? Entäpä onkohan kotitiellämme joku muukin nyt imettämässä vauvaansa? Joku on kenties muuten vain uneton.

Huuda HEP, jos sinäkin valvot samaan aikaan!