Mies sammuttaa aamulla herätyskellon torkun ainakin viisi kertaa, ennen kuin herää. Nousen, istun sohvalle, viikkaan kuivumassa olleita pyykkejä: harsoja, pieniä vaatteita. Mies syö aamupalaa, antaa suukon vatsalle ja vaimolle ja kiiruhtaa töihin. Itse jään istumaan paikoilleni. Kummallista, että ei tarvitse mennä minnekään, voin vain olla. Kuinka olenkaan tätä odottanut!
Ja silti. Ahdistaako se vähän? En voi enää kertoa, kuinka kiire olikaan töissä (tärkeillen), kuinka vaikeita ihmisiä/asioita/tilanteita kohtasin (huokaisten, hieman paheksuvasti), mitä hauskaa/mukavaa minulle tapahtui (nauraen, ainakin jälkikäteen). En enää nää työkavereita, en työpaikkaa, en saa samanlaista palkkaa. Ja etenkään en tiedä, koska seuraavan kerran haen töitä ja olen töissä. Jossakin. Silloin mikään ei ole enää samanlaista.
Kotiäiti. Uusi ammattinimikkeeni.
Vien pikkuiset vaatteet lipaston laatikkoon. Keitän teevettä, syön aamupalani hitaasti. Aurinko paistaa, tuntuu uuden elämän alulta.
Tekstit
5 kommenttia:
Kuulostaa ihanalta. Juuri tuosta minäkin haaveilen adoptioprosessin pitkälllä tiellä. Onnea sinulle ja nauti kotona olosta täysin rinnoin. Kotiäitinä olemista tärkeämpää työtä ei maailmassa olekaan :)
Kotiäitinä olo on ihan paras työ, jossa olen ollut! Loppuraskaudessa aika kävi pitkäksi kotona ollessa, mutta lapsen synnyttyä ei tekemisen puutteesta ole ollut enää tietoakaan. Päinvastoin, aika kuluu ihan liian nopeasti! Ahdistaa ajatuskin, että kohta on pakko luopua tästä kokopäiväisestä kotiäitiydestä ja viedä pikkuinen hoitoon.
Onnea äitiysloman alkamisesta ja nauti nyt täysin siemauksin! :)
p.s. Millon sulla olikaan laskettu aika?
Kuulostaa ihan parhaalta, nauti!
Tuntuu ihmeelliseltä saada jäädä kotiin kun toinen lähtee töihin, nauti tästä ajasta täysin siemauksin :) Toivottavasti aurinko paistaa juuri sopivan lämpimästi :)
t. nainen rv 35+5
Nauti, nauti, nauti!! :)
Lähetä kommentti