"Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan"

Viime viikkojen aikana vauvan potkut ovat vahvistuneet, minkä vuoksi olo alkaa olla luottavainen ja sitä mielenrauhaakin näkyy päivittäin. Tämä luottavaisuus näkyy konkreettisesti ainakin vähitellen karttuvien vauvakamojen määrässä eli pankkitilillä ja Visalla, mutta myös siinä, että yhtäkkiä minulla onkin muitakin huolia kuin raskaus, joka ei enää vie sataa prosenttia huolikiintiöstäni. Aloitan vaikka työstä.

Olen vakuutellut itselleni, että tuhannet muut nuoret naiset ovat samassa tilanteessa kuin minä: takana monen vuoden koulunkäynnit ja opiskelut, mutta vakituista työtä ei näköpiirissä nyt eikä varmasti ihan heti tulevaisuudessakaan. Elämään kuuluvat määräaikaisuudet, sijaisuudet, lyhyen varoitusajan työt, ehkä pienet työttömyysajatkin. Mahdollisesti lisää opiskelua, toinen tutkintokin. Elämä järjestyy kyllä. Mutta kun taas olisi se aika vuodesta, kun pitäisi alkaa vakuutella, että tässä minä nyt sitten olisin, tosin eri tilanteessa kuin viime vuonna, sillä minulla ei ole aikomustakaan tehdä ensi vuonna töitä*. Siis varsinainen jokaisen työnantajan unelma. Ei niitä vakituisia paikkoja kuitenkaan juuri ole, joten lähinnä hypoteettisesti olen miettinyt, minkälaisessa asemassa olisin työhaastattelussa tässä ulkoisessa habituksessani, ison vatsan vuoksi kun ei saa kuitenkaan tulla syrjityksi. Että pitäisikö haastattelusta kävellä suoraan tekemään rikosilmoitus vai miten tämä homma menisi.

Haastatteluita tai ei, olen  päättänyt, että en stressaa tulevista töistä, tai lähinnä niiden puutteesta, ja annan toisten ikäisteni mulle-vakituinen-työ-ja-sitten-lapsia- puheiden elää heidän omassa maailmassaan vaikuttamatta minuun sen kummemmin. Olen tähän tilanteeseeni tyytyväinen, sillä raskaus ja vauva on kaikki, mitä olen eniten halunnut. Joskus jopa ajattelen, että vakituinen työ voisi olla ahdistavaa, tulisi sellainen olo, että siinä sitä sitten ollaan hamaan tulevaisuuteen asti eikä muuta voida. Sitä paitsi vaihtelukin virkistää.
Niin, vai kenties happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista?

Nykyisestä määräaikaisuudesta minun pitäisi kuitenkin ensin selvitä kunnialla loppuun. Olen huomannut, että on niitä naisia, ja tietenkin miehiä, jotka eivät vain ikinä tule ymmärtämään, että kaikilla lapsenteko ei ajoitu siihen, että se olisi mahdollisimman optimaalista työn kannalta. Samaiset naiset ovat itse lopetelleet töitä lähes synnytyssalissa, että voi kuule tyttö. Näiltä naisilta ei kannata koskaan kysyä mitään. Päivän kirjavinkkinä voisin siis antaa Liza Marklundin ja Lotta Snickaren Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra.** Jos olisin yhä raskaudesta koko ajan huolissani, en välittäisi supernaisista, mutta koska olotilani on hyvä, olen saanut aikaiseksi jopa kyyneliä näinkin turhasta asiasta, harmituksesta, vaikka samalla ymmärsin sen olevan niin turhaa.  

Onneksi on myös niitä naisia, jotka tietävät. Jos en jostakin syystä voi olla töissä loppuun asti, toivon sitten muistavani heidän sanansa, että en ikinäikinä maailmassa tuntisi pienintäkään huonoa omatuntoa siitä, että ajattelen omaa ja vauvan hyvinvointia. Kun ei sitä maailman tärkeintä kukaan muukaan oikein puolusta, ellei minä ja mieheni. 

Vaikka naistenpäivän ja etenkin tasa-arvon päivän pitäisi olla joka päivä, toivotan erikseen ihanaa naistenpäivän iltaa kaikille ihanille naisille. Ehkä joskus maailma voi olla paikka, jossa ne tärkeät asiat ymmärretään myös työelämässä kuuluvan elämään. 

* ajanlaskuni elää edelleen ihan omaa elämäänsä ja alkaa siis syksyisin.
** Sitaatti on alkujaan Yhdysvaltain entiseltä ulkoministeriltä Madeleine Albrightilta: "There is a special place in hell for women who don't help other women". Marklundin ja Snickaren kirjasta on muuten myös suomenkielinen käännös.