Olen nyt vihdoin ilmaissut töissä jälkikasvun ilmaantumisen myös muuten kuin vain kasvattamalla keskivartaloa. Muutaman päivän kokemuksella olen huomaavinani, että osa naispuolisista kollegoista vaikuttaa olevan varsin kiinnostuneita siitä, miten olen voinut, mitä syönyt ja voinko pahoin. Ympäripyöreän vastauksen jälkeen päästään kuitenkin asiaan, eli kysyjän omiin kokemuksiin. Todellisuudessa ketään ei siis ehkä kiinnostakaan, olenko himoinnut suolaista vai makeaa, vaan he haluavatkin kertoa itse, miten he voivat, mitä söivät ja kuinka pahoin he voivat. Ja se synnytyskin, voi että.
Tiedäthän armeijaefektin: kun nuori, armeijan harmaaseen tai vihreään pukuun sonnustautunut sotilas on lähdössä viikonloppulomalta ja poikkeaa lähikuppilaan, niin eiköhän jokainen vastaantuleva, kuppia ehkä enemmänkin jo kallistanut, nappaa jossakin vaiheessa hihasta ja kysy asepalveluksesta - päästäkseen itse kertomaan omista kokemuksistaan kyseisen laitoksen palveluksessa vuonna miekka ja kivi, tai kuinka sodassa tapahtui sitä ja tätä, tai kuinka ennen oli miehet rautaa, siinäpä vasta haastetta näille isänmaan toivoille.
On hämmentävää, kun äitikerhon pääsylippu näyttää lähenevän. Yritin selittää miehelle, että en osaa ajatella itseäni oikeana äitinä, ja jos puhun äidistä, tarkoitan omaa äitiäni, ja mummosta puhuessa tarkoitan lähinnä omaa mummoani. Ne muut äiti-ihmiset ovat yhä he. Miehen mielestä tässä ei ole mitään epäselvää: hän on ollut lapsemme isä ollut jo kauan. Ja minä olen äiti.
Jään siis odottamaan, että selviydyn seuraavaan kehitysvaiheeseen äitiytymisen prosessissa.
Tekstit
4 kommenttia:
Vaikeahan sitä on sisäistää vielä raskauden aikana, tuntui tosi oudolta että MINÄ olisin muka ÄITI. Mutta aika nopeasti siihen äiti-moodiin pääsee sisälle. Näin kolmen kuukauden äitinä olon jälkeen sanon jo vahingossa vieraidenkin lapselle, että "odota, äiti auttaa.." Hups. :) Että odota vain, kyllä se sitten tulee ihan luonnostaan se äitinä olo.
Ei se yksinkertaista ole. Äiti-identiteetin sisäistäminen. Vaikka minulla on kolmen kuukauden ikäinen suloinen lapsukainen, en osaa ajatella itseäni vieläkään "äitinä", sillä "äiti" on nainen, joka minut synnytti...
Eipä ole näin lapsettomana tullut mieleen, että odottaja kohtaa tällaisen armeijaefektin. Mutta uskon että tuo on niiiin totta. Ihmiset käyttäytyvät juuri noin monessa tilanteessa.
Sanon samaa kun Taikakin: kyllä se äiti-moodi sieltä löytyy ennen kuin huomaatkaan. Ja mitä siihen armeijaefektiin tulee, niin muistan vuosi sitten ajatelleeni ihan samalla tavalla: eikö ihmisillä todella ole mitään muuta sanottavaa? Onko ihan pakko pelotella? Nyt vasta ymmärrän, ettei useimpien kohdalla ollutkaan kyse pelottelusta, vaan silkasta halusta jakaa asia, jota voisi kenen tahansa saman kokeneen kanssa kerrata uudestaan ja uudestaan. Lapsen saaminen on yllättävän mullistava kokemus ja sitä on hirmuisen vaikea selittää sellaiselle, joka ei sitä ole kokenut.
Lähetä kommentti