"Sen maailma pieneni"

Ensin ajattelin, että ei mun ole pakko mennä ryystämään kahvia äitien ja isien luokse, katsomaan heidän jälkikasvunsa aikaansaannoksia, pelaamaan lasten Unoa, joissa sääntönä on, että 4-vuotias saa voittaa aina, mikä alkoi kahdeksannen kierroksen jälkeen ärsyttää. Kun minulta viimein kysyttiin, mitä kuuluu, vastasin vain, että ihan hyvää, vaikka ajattelinkin, että aika perseestä, että me ei saada lapsia noin helposti. Kyläilyt oli kuitenkin helppo minimoida, sillä lapsiperheet alkoivat hengailla yhä enemmän keskenään, ja meidän citykotiin on vaikeampi tulla. Ei ole parkkipaikkoja ja sellaista, ja nykyäänhän on ne valkoiset sohvatkin. Eikä me jakseta lähteä kaupungin laitamille, koska ei ole autoa. Sinne, missä on lähikauppana Siwa, vaikka markettiin ne kuitenkin perjantaisin ajavat, ja pihassa on leikkipuisto. Sitten päätin myös, että ei ole mun velvollisuus lähettää lahjoja ja kortteja sukulaisten lapsille, joilta ei koskaan kiitosta saa. Ja nekin saa lisää lapsia koska haluavat. Unohdin vahingossa omia murheita miettiessä ja lapsettomuushoitojen aikatauluja laskiessa kummilapsen syntymäpäivät ja tunsin olevani maailman surkein kummi, täysin oikeutetusti vieläpä. Näihin aikoihin aloin vältellä vanhaa ystävääni, jonka siskon perheonnesta ja lapsenteosta en jaksanut kuulla enää sanaakaan.

Ajattelin, että onneksi minulla on työ, joka on haastavaa ja vastuullista. Työpaikalla meni päivä, illalla ja yöllä voi myös tehdä töitä tai ainakin miettiä töitä. Siellä kuta kuinkin kaikki ovat melkein-aikuisia, thank god. Mutta sitten yksi tyyppi tuli mammalomalta ja se osaa kyllä vedota lapseensa joka välissä. Se alkoi ärsyttää, sillä sain itselleni kasan hommia ja toinen välttyi niiltä lapsen vuoksi. Sit yks toinen on saanut vasta lapsenlapsen. Sen lapsi on mun ikäinen, ja tiedän sen elämästä enemmän kuin se varmaan ikinä uskookaan ottaen huomioon sen, että se ei itse varmaan edes tiedä mun nimeä. Nyt se lapsenlapsi oppi kävelemään, joten päiväunet ovat sen ja sen mittaiset ja tässä ois tää videokuvakin kyseisestä tapahtumasta. Sit yks kolmas tyyppi on vielä äitiyslomalla, mutta se putkahtaa välillä ovesta sisään ja sitten kaikkien pitää ihastella sen vauvaa. Aloin siis vältellä töitäkin.

Kaupungilla alkoi ahdistaa kevään merkit eli talvikuteiden takaa kuoriutuneet vauvamahat ja onnellisen näköiset pariskunnat lastenvaunuineen. Ne hymyilee niin, että nillä ei oo koskaan mitään murheita, ei mulla ainakaan ois.

Päätin, että on parasta sulkeutua kotiin. Ensin latasin kaapit täyteen säilykkeitä ja kuivamuonaa, että selviäisin ydinsodastakin niillä varustuksilla. Sitten laitoin mikroruuan lämpiämään, avasin television. Pling. Sain syödä ruuan olohuoneessa, mun ei tarvitse olla kenenkään esimerkkinä. Televisiossa näytettiin sairaalan elämää, aloin itkeä, kun uusi elämä syntyi. Toinen kuoli, itkin sitäkin. Sammutin television. Samana päivänä poistin itseni facebookista kun aloin pelätä, että joku niin sanotuista kavereista ilmoittaisi olevansa raskaana. Yksi päivä lopetin verkkoyhteyteni. Poistin puhelimesta yhteystiedot mutta jätin sinne poliisin numeron jos tulis hätä ja sit tietty pitserian numeron ku niiltä saa kaks pitsaa ilmaiseksi kotiinkuljetuksella.

Hamstrasin ruokaa makuuhuoneeseen, että mun tarvitsi poistua sieltä mahdollisimman vähän.  Yks päivä sekin huone alkoi kuitenkin tuntua liian avaralta. 
Kasasin komeroon tyynyjä ja muutin sinne.
Pimeässä ei näe mitään ja se on just hyvä. Olen lapsettomuuskomerossa.

(Toim. huom. tarinan henkilöitä ei voi yhdistää keneenkään todelliseen henkilöön: jos luulet olevasi osa tarinaa, olet väärässä. Viittaukset ulkomaailmaan kiistetään. Kaikki oikeudet pidätetään.)