Lapsettomuuden alkutaipaleen kriiseilyssäni olen jo ehtinyt miettimään, miten kauan pystyy oikeassa elämässä näyttelemään olevansa vilpittömän iloinen toisten vauvoista ja niiden edesottamuksista. Niin kuin vaikkapa ensimmäisestä suuresta juhlasta ja siihen liittyvästä nimipohdinnasta, ruokailusta, tai siitä, kun se puolimetrinen ihmisenalku makaa peiton päällä mahallaan kyynärpäiden varassa. Näiltä tilanteilta ei vaan voi välttyä. Luulin, että olisin turvassa töissä, mutta sehän vasta vaaravyöhyke onkin. Varoittamatta täytyy vetäistä taskusta oi-kun-ihana-ilme ja sopiva kommentti, ettei kukaan kollegoista ajattelisi, että olisin kylmä ja välinpitämätön. Katkera lapseton.
Ja kyllähän minä siitä selviän. Vaikka ei aina kiinnostaisi.
Pitäisiköhän itsekin alkaa tuoda mukanaan valokuvia töihin muiden pakkoihasteltavaksi? Voisin aloittaa orkideasta, se kun ihme kyllä elää, ja olen siitä kovin ylpeä. Että äidin pikku-kulta, kaunis kuin mikä! Koiraa ei valitettavasti ole, joten en tiedä, mikä olisi sitten seuraava kohde. Ehkä neulottu lapanen.
Ja kyllähän minä siitä selviän. Vaikka ei aina kiinnostaisi.
Pitäisiköhän itsekin alkaa tuoda mukanaan valokuvia töihin muiden pakkoihasteltavaksi? Voisin aloittaa orkideasta, se kun ihme kyllä elää, ja olen siitä kovin ylpeä. Että äidin pikku-kulta, kaunis kuin mikä! Koiraa ei valitettavasti ole, joten en tiedä, mikä olisi sitten seuraava kohde. Ehkä neulottu lapanen.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti