Päivystys

Oi miten tämän joulun pyhät menivätkään rauhallisesti. Perheemme iloitsevat raskaudesta, olen saanut rauhassa pyöriä oman mahani ympärillä, näyttää ultrakuvia, kertoilla olotilastani. Aivan erilaista, kuin viime vuonna.

Mutta itku pitkästä ilosta, vai miten se kaikkien aikojen tunnelmanpilaaja-sananlasku menikään.

Leppoisa joulunvietto loppui ennen kuin kuusi oli kannettu ulos tai kukaan edes miettiny piparkakkutalon syömistä. Joulu loppui kylpyhuoneeseen veren valuessa paperiin. Paniikkikertoimen kohotessa analysoin miehelle verenvuodon määrää suhteessa kuukautisiin ja pidättelin itkua. Ei nyt, eikö tässä pitäisi jo kaiken olla ihan hyvin, vai onko tämä nyt joku rangaistus, kun hetken menin ultrakuvilla leijumaan, iloitsemaan, ja nyt sitten muistutetaan jostakin ylemmältä taholta, että pois pilvilinnoista, mitä vain voi sattua.

Olisin ehkä ollut kohtuullisen sietämätöntä seuraa, jos olisimme vain jääneet odottamaan. Katosimme siis perhepäivällisen jälkiruokapöydästä suoraan päivystykseen.

Päivystyksen ultra oli huono, mutta hetken yrittämisen jälkeen sillä saatiin näkyviin liikkuva pikkuisemme sekä lopuksi myös syke. Kaiken pitäisi olla hyvin, toistaiseksi ainakin. 

Henkisesti taas minulla menee luultavasti pitempi aika, että uskallan odottaa onnellisesti. Pelkään käydä wc.ssä, pelkään lähteä kaupungille, ei tee mieli tavata ketään eikä ainakaan, edelleenkään, kertoa raskaudesta. 

En tiennyt, että tämä voisi olla näin raskasta. Vaikka olisihan se ehkä pitänyt tajuta jo nimestä, raskaus. Meillä on pitkä matka edessämme.

Kolme äitiä

Ensimmäisen äidin, jonka ei ikinä pitänyt luovuttaa, nujersi syöpä, julma, julma syöpä. Valkoinen risti lumen peittämällä haudalla, jo palaneita kynttilöitä, sekä niitä, joissa liekki yhä lepattaa hyytävässä pakkasessa. Niitä sinnikkäitä, aivan kuin hän. 

Toinen äiti, periksiantamaton ja sinnikäs hänkin, laskee kukkia lapsensa haudalle. Sen, joka oli ehkä täyttänyt tehtävänsä jo ennen maailmaantuloaan, ehkä liian hyvä tänne, enkeli jo syntyessään. Ruusut ovat kuihtuneet, uudet kukatkin jäätyvät pian hautakiven juurella, mutta rakkaus on ikuinen. 

Kolmas äiti, joka ei itse vielä osaa kutsua itseään äidiksi, pitää kohmeisilla käsillään kiinni kynttilöistä. Ajattelee omaa lastaan, joka on vielä niin pieni, että hänen pitää kasvaa ennen syntymää monta kymmentä senttiä, mutta niin suuri, että ajatus hänestä, ihan lähellä kasvamassa, tuntuu niin normaalilta. Välillä tuntee, kuitenkin, huonoa omatuntoa siitä, että ei uskalla täysin luottaa kaiken menevän hyvin. Jos kaikki menee hyvin ja tämä syntyy, ensimmäiseksi sanon sille anteeksi, että en uskonut sinuun, hän ajattelee. Polun reunaa kulkiessaan ja pipon alta pilkistävien hiusten huurtuessa kasvoihin hän miettii niitä lapsia, jotka menettivät äitinsä, ennen joulua, ja sitä äitiä, joka on menettänyt lapsensa. Ja niitä monia, jotka yhä odottavat, odottavat, odottavat.

Niin he kohtaavat, nämä kolme äitiä, yhtenä vuoden vilkkaimmista päivistä, hautausmaalla.
On talvipakkanen, ja kynttilämeri valaisee pimeyttä. 

Paluu kartalle

En ole kirjoittanut, sillä en ole ehtinyt saada ajatuksia siirrettyä aivoista näppäimistölle oikeassa järjestyksessä. Lisäksi sairastuin influenssaan jokin aika sitten (juuri siihen, jossa etuliitteenä on joulupöydän sinapilla hunnutettu yksilö*) ja olen ollut sairauslomalla. Töihin palatessa kaikki ne työt, jotka olisi pitänyt tehdä yli viikon ajalta, odottivatkin sulassa sovussa isossa pinossa, ja sen lisäksi vielä normaalit työt. Toivoin jälleen hetken aikaa, että olisin töissä vaikkapa jossakin tehtaassa, jossa oven suljettua voisi ihan huoletta viettää vapaa-aikaa tai sairauslomaa luottaen siihen, että joku toinen hoitaa hommat sillä aikaa - ei sinne liukuhihnalle tietääkseni mitään kasaumaa synny, vaikka joku olisikin flunssassa. Nyt kaikki on kuitenkin jo ihan hyvin järjestyksessä. Selvisin, sekä influenssasta että työkiireestä.

Ne ajat, kun en ole yskinyt, olen yökkinyt. Kuvotusta riittää, mutta harvemmin kuitenkaan oksennan. Olen myös väsynyt joka ikinen päivä, mutta varsin onnellinen. En haluaisi siis valittaa mistään, koska ovathan nämä oireet kuitenkin merkkejä siitä, että raskaana tässä ollaan, ellei toisin todisteta. 

Sisälläni kasvavasta alkiosta on muuten vasta tullut sikiö. Se heilutteli ultrassa käsiään ja jalkojaan, molempia ultraajan laskujen mukaan kaksi kappaletta. Mies jo tohkeissaan selitti äidilleen, että sillä oli käsiä ja jalkoja neljä kappaletta molempia. Ei kun kaksi. 

Tulisipa siitä ihan ihminen. Se on suurin toiveeni nyt.

Jos saan toivoa joululahjaksi vielä yhtä pientä asiaa, niin toivoisin saavani  normaalin makuaistini takaisin joskus. Olen nyt yli kuukauden syönyt kurkkuvoileipiä, hapankorppuja, Voimalehmä-vanukkaita, klementiinejä (joita tekisi mieli alkaa boikoitoida pahanmakuisen ulostulon seurauksena) sekä ruokia, joita syötiin lapsena, kuten vaikkapa nakkikeittoa tai makaronia ja jauhelihaa. Olisi mukavaa, jos edes tekisi mieli syödä jotakin muuta, eikä söisi vain omia rajoittuneita ruokiaan, ja niitäkin vain sen vuoksi, että jotakin on pakko syödä, jotta elää. Tämä on varmasti jokin rangaistus minulle, koska olen aina pitänyt nirsoja ihmisiä äärimmäisen rasittavina ja käsittämättöminä...  

* en halua, että silläkin hakusanalla tänne eksyttäisiin. Kerran kun menee kirjoittamaan kuvainnollisessa mielessä vaikkapa peräpukama, niin eiköhän tänne ole siihen hoito-ohjeita etsiviä tullut ties kuinka monta.

klo 13.28.27

Naisen äiti, yksi niistä harvoista, joka lapsettomuudesta ja alkaneesta raskaudesta tietää, ristii kätensä, vaikkei uskonnollinen olekaan.

Nainen istuu sohvalla, ei puhu eikä ajattele mitään. Ulkonäkö: ei edes ripsiväriä pelastamassa kalpeaa ulkonäköä (koska naisella ei tällä hetkellä ole vedenkestävää ripsiväriä ja koska hän ei olisi ehtinyt aamulla juosta kauppaan ja koska tavallinen ripsiväri ei vain käy, jos on melkein varma, että tulee itku, kävi miten kävi).

Naisen mies istuu vaimonsa vierellä sohvalla klinikan odotustilassa, paikassa, jonne tuleminen on tuntunut aikaisemmin ahdistavalta, lähes päivän pilaamiselta. Puhuu niitä näitä, riisuu takkinsa.

Neljä päivää aikaisemmin naisen rannekello lakkaa käymästä.

Kolme päivää aikaisemmin nainen järkyttyy paperiin tulleesta verestä.

Kaksi päivää aikaisemmin nainen ei jaksaisi odottaa enää, sillä ajoittainen verenvuoto pysäyttää kaikki ajatukset, toiminnot, merkitykset. 

Päivää aikaisemmin orkidea pudottaa viimeisen kukkansa.

Edellisenä yönä sataa vettä niin, että ikkunalaudoissa ropisee.

Saman päivän aamuna sairauden kanssa kamppaillut läheinen häviää taistelun ja nukahtaa, kauniina, levollisena.

Samaan aikaan ihmiset kiiruhtavat, tekevät töitä, laiskottelevat, lomailevat, nauravat, itkevät, suuttuvat, ilahtuvat.

Viisi minuuttia myöhemmin nainen ja mies näkevät sykkeen ja raskausviikkoja vastaavan ihmisenalun ruudulla.

Kahden ja puolen tunnin kuluttua nainen itkee. Elämää. Sitä, että samana päivänä kun hän saa kuulla ehkä tulevansa äidiksi, menettävät naisen tuntemat kaksi lasta oman äitinsä.

Olenko minä tuo nainen?

Perjantai kolmastoista päivä

Silloin se sitten tapahtui. Vuotoa. Ei mitään epämääräistä ruskeaa, vaan ihan selvää, punaista verta. En ollut kotona, joten en edes voinut mennä sohvan nurkkaan itkemään, vaan piti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka olikin.

Ajattelin:
Että se oli sitten siinä, raskausviikkoja vähän päälle 6.
Menenkö sitten alkuraskaudenultraan vain toteamaan asian.
Miksi pitikään varata se neuvolakin, onpa kurjaa alkaa perua näitä aikoja.
Mies pettyy niin paljon. Juuri sain hänet vakuuteltua, että kaksi viivaa tarkoittaa raskautta.
Ei kerrotakaan vanhemmille jouluna. Mistä edes kertoisimme? Sellaisen menetyksestä, jota ei ehkä koskaan ollutkaan?
Vastahan sain tasavahvat viivat epäuskoa vastaan tehtyyn varmistuksenvarmistuksenvarmistuksenvarmistustestiin.
Mutta eihän se mitään kerro. Hormoniahan voi olla vaikka kuinka pitkään.
Onko tämä lopun alku?

Ja ennen kaikkea:
en jaksa aloittaa alusta. Lääkäriajan varaus, lääkkeet apteekista, esimiehelle selittäminen, sijaisen hankkiminen, töiden suunnittelu niin, että sieltä voi olla pois, piikit ja mustelmat, kävely klinikalle, tutkimus, uusi aika, lisää lääkettä, esimiehelle selittäminen, töiden järjestäminen, toimenpide, kävely klinikalta kotiin ja orastava toivo vajaaksi kahdeksi viikoksi. Kenties myös kokonaan uusi hoitomuoto vähintäänkin tuplamäärällä klinikkakäyntejä ja lääkkeitä. Menisikö siinä taas kaksi vuotta, että tulisi tulosta?  

Yöllä en nukkunut montaa tuntia.
Seuraavana aamuna kuitenkin huokasin helpotuksesta. En ollut vuotanut yön aikana kuiviin hotellin valkoisille lakanoille, maailma ei ollut pysähtynyt, aamu valkeni kuten ennenkin, harmaana, mutta uutena päivänä kuitenkin.
Sitä helpotuksen huokausta kesti lounaaseen asti, kunnes taas.
Verta. Paperissa.  

Nyt on kolmas päivä lauantain jälkeen. Toivon, toivon, toivon niin paljon, että tämä oli vain harmitonta alkuraskauden vuotoa, joka ei ole kai edes mitään harvinaista. Kipuja ei ole, eikä vuoto ole mitenkään verrattavissa kuukautisiin, vaikka sitä ihan selvästi kuitenkin tuli. Näihin tietoihin lohduttaudun ja toivon pääni kestävän ultraan asti.
Sen pitemmälle en uskalla ajatella.

Muka-oireita

Ultraa odotellessa ehdin kuvitella itselleni lisää raskausoireita. Kuten vaikkapa nälän. Haaveilen Hesburgerin kerroshamburilaisesta, jättijuustosta, mistä tahansa kebabista, pitsasta. Töihin olen alkanut viemään välipalaksi hedelmiä, koska se tuntuu yhtäkkiä välttämättömältä eloonjäämisen kannalta. Tulevan koulutuksen ohjelmasta korostin yliviivaustussilla ensimmäisenä ruoka-ajat.

Toinen muka-oire on lievä kuvotus. En ole varma, kuvittelenko tämän, koska minulla on muutenkin melko herkkä oksennusrefleksi. Toivon myös koko ajan jotakin merkkiä siitä, että minussa on nyt oikeasti tapahtumassa suuria asioita, joten ehkä alitajuisesti saan tämän itse aikaan, jotta voisin aamuisin kakoa tyytyväisenä pää vessanpöntössä, kyyneleet silmissä. 

Tänään tuntuu kuitenkin taas normaalilta. Minulla ei ole turvotusta, vatsatuntemuksia enkä ole oksentanut. Rintojen arkuuskin on vähentynyt. En enää lue, mitä meidän alkion kehitysvaiheet nyt ovat, koska ne kuulostavat niin suurilta asioilta (sydän ja sen syke, aivot ja kaikkea muuta olennaista), että voin vain toivoa solumöhkäleen selviytyvän elämän ensimmäisistä haasteista.  

Ultraan on vielä ihan liian monta päivää.

Olisipa tämä nyt totta.