Viime keväänä luin ainakin parista vauva-aiheisesta lehdestä (Vauva 5/2011 ja Kaksplus 3/2011) artikkelin vauvan sukupuolen toivomisesta, ja siitä lähtien minun on pitänyt kirjoittaa aiheesta. Joskus aloitin, ja tuntui kuin olisi sohinut muurahaispesään tikulla, joten jätin aiheen ja päätin yrittää joskus myöhemmin. Ja nyt on se myöhemmin.
Muistan, että joskus ennen kuin aloitimme yrityksen, toivoin saavani joskus tytön. Tytöllä olisi minun piirteitäni, silmät ainakin, kenties hän olisi kuin kopio lapsuudenkuvistani. Minulla on myös omasta takaa kokemusta tyttöjen maailmasta, joten kuvittelin, että lapsenkasvatus voisi olla jollakin tavalla helpompaa. Tytöille olisi valmiina vaikka kuinka monta nimeä, ja pojalle ei yhtään. Muistan kuitenkin tämän jälkeen ajatelleeni, että olisi jännittävää tutustua poikien maailmaan oman lapsen kautta. Ehkä pieni poika myös muistuttaisi isäänsä, ja oi että mieheni on ollut lapsena söpö! Näiden ei niin rationaalisten mielikuvien kadottua aloitimme yrityksen - ja minä aloin toivoa lasta.
Koska lasta ei sitten kuulunutkaan, koko sukupuolikysymys tuntui yhä kaukaisemmalta, kun en melkein edes uskaltanut ajatella vauvaan asti. Toivoin ensisijaisesti raskausvatsaa, sitten en ajatellut niinkään pitkälle, toivoin vain kahta viivaa tikussa.
Raskausaikana odotin koko ajan mielessäni lasta, en tyttöä tai poikaa. En halunnut tietää sukupuolta etukäteen, vaikka joskus esimerkiksi vaateostoksilla kävi mielessä, että olisi helpompaa, jos tietäisi. Muuten en asiaa kovin paljoa ajatellut, enkä varsinkaan uskaltanut toivoa. Vauvan synnyttyä olin omaksi yllätykseksenikin hämmentynyt: se on poika! Hämmästykseni oli sitä luokkaa, että aivan kuin en olisi kuullutkaan todennäköisyyslaskennassa olevista mahdollisista vaihtoehdoista ja niiden toteutumisennusteista.
En muista, kauan ihmettelin juuri sitä, että meillä on poika. Ehkä vain hetken? Enemmän muistan ihmetelleeni ensimmäisenä yönä itseäni ja sitä, että tässä sitä nyt ollaan, vastasyntyneenä äitinä. Vauvaelämän alkumetreillä sukupuoli oli muutenkin aivan sivuseikka: samaa maitoa, unta, pissaa ja kakkaa se on käsittääkseni kaikkien vauvojen (ja vanhempien) elämä. Samalla kuitenkin se, että meidän lapsi on juuri poika, on maailman luonnollisin asia, näinhän sen pitikin mennä.
Yritän ymmärtää heitä, jotka avoimesti tiettyä sukupuolta. Että voihan se kolmen puussa kiipeilevän pojan jälkeen olla mukavaa tehdä pikkutytölle lettejä, ostaa mekkoja ja puhua äiti-tytär -juttuja. Tai saada yksi kumpaakin lajia. Tai tehdä miehelle poika kalakaveriksi. Mitä ne syyt ikinä ovatkaan. Yhdet tutut toivoivat syntymään asti poikaa, vaikka rakenneultrassa vauvan oli sanottu olevan tyttö, niin kuin olikin. Kai hivenen kateellisenakin ajattelen, että ehkä näillä on tavallaan varaa toivoa tällaisia, jos elämä on ollut helppoa eikä ole tarvinnut siihen mennessä miettiä mitään oikeita ongelmia. Että hyvähän se on, jos joillakin elämä on sellaista, että ongelma on sellainen asia, jota en itse edes luokittelisi ongelmaksi.*
Kuitenkaan en varmaan ihan siis ymmärrä.
Mielestäni olisi valtavan surullinen ajatus, että joku pieni vastasyntynyt, joka on juuri ilkialastomana karjaissut ilmoille ensimmäisen itkun, ja vaikka on jo itsessään elämän ihme ja jatkumo ja viaton ihmisen alku, niin olisi tärkeimmille ihmisille pettymys. Vaikkakin pieni pettymys, mutta silti jotakin odotusten tai toivomusten vastaista.
Lapsettomana en voinut ymmärtää tällaista voimakasta toivomista ja pettymystä, kun kuitenkin oli saamassa lapsen, ja minulla ei ollut mitään. Nyt suhtaudun asiaan neutraalimmin: saahan sitä toivoa, niin kuin lapselle toivotaan mahdollisesti myös muita ominaisuuksia, usein ainakin terveyttä. Mutta jos toiveesta tulee pakko, niin sitten on vaikeampi ymmärtää, miten sukupuoli voi olla niin iso juttu. Ei lapsi kuitenkaan kaikkinensa ole ja tule olemaan sellainen kuin itse toivoisi tai haluaisi, vaan oma persoonansa, ainutlaatuinen ihminen, johon vaikuttaa niin moni muukin asia kuin se, onko tyyppiä XX vai XY.
* Tiedän, varmasti on olemassa joku, joka on kokenut vaikka mitkä vastoinkäymiset elämässä ja haluaa lapsensa olevan tiettyä sukupuolta niin kovasti, että on vaarassa pettyä siihenkin, jos ei arpa osunut oikein. Tämä ei olekaan mikään teoria, tämä on vain oma selitysviritelmä sille, miksi omasta mielestäni pieni asia voi joidenkin mielestä olla suuri, kun on olemassa sellaisiakin esim. lapsentekoon liittyviä asioita, jotka ovat oikeasti niitä suuria asioita.