Tunnustus

Ilokseni huomasin Sydänjään ja Anniinan blogeista saaneeni tunnustuksen, kiitos siitä! Jaan tunnustuksen siis eteenpäin ja kerron seitsemän asiaa itsestäni.

Blogeja, joille tunnustuksen haluan antaa: 
1. Aikuistumassa-blogin Milla-Emeliina, jonka ajatuksia työelämästä ja elämästä on mielenkiintoista lukea 
2. Pienen prinsessansa juuri saanut Haikaranpelätin, onnea vielä! 
3. Sympaattinen Helmeni 
4. Lapsellisten arjesta hauskasti kirjoittava Salamatkustajan syntymä 
5. Ajatuksia herättävä Taivaanpii

Seitsemän asiaa itsestäni:
1.  Vanhat lukijat muistavatkin varmaan, että pidän syksystä. Vesisadekin on ihan kiva, etenkin kun sitä katselee ikkunan takaa eikä tarvitse mennä minnekään.
2.  En juo kahvia.
3.  Vauvallamme on jo nimi, mutta jonkinlaista anonymiteettia säilyttääkseni jätän sen kertomatta täällä. Kenties keksin myöhemmin jonkin bloginimen pikku herralle. 
4.  Unelmani on asua ulkomailla pitemmän aikaa. 
5.  Lapsemme nähtyään pojan isoisomummo sanoi, että nyt hän on saanut elämältä kaiken, ja enemmänkin, ja minä nieleskelin kyyneliä katsoessani noita niin paljon nähneitä silmiä. Vuodatan kyyneliä melko usein, milloin mistäkin, onnestakin.  
6. Olen menettänyt ystävän lapsettomuusaikana, enkä ehkä koskaan saa häntä takaisin, ainakaan kuin ennen. 
7. Kaipaan raskausaikaa paljon. Ehkä juuri siksi, että se oli niin toivottua, ainutlaatuista. Jos olen joskus vielä raskaana, se ei olisi kuitenkaan sama kuin tämä ensimmäinen raskaus.

Valomerkin aikaan

On viikonloppu. Baareissa ihmiset tanssivat viimeisiä hitaita, nojailevat toisiinsa humalahöyryissä, hikisinä. Osa hakee jo takkiaan narikasta ja askeltaa hyytävään syysyöhön juuri ennen valomerkkiä. Kuka menee taksijonoon, kuka nakkarille.

Yötyöläiset valvovat viikonlopun yössä. Vielä muutama tunti, niin on aikainen aamu ja pääsee nukkumaan. Tien päällä oleva rekkamies pysähtyy juomaan viidennentoista kupin kahvia. Postinkantaja on herännyt, jotta aamun uutiset ehtisivät kaikkien aamupalapöytään. Töissä ihmiset valvovat, päivystävät, huolehtivat, varautuvat, jotta kaikki saisivat nukkua rauhassa.

Näihin aikoihin herään.
ääh ääh, äääh, öh, öh, ööööö, ih ih ii.
Heräsikö hän oikeasti?
ääääh, viuh viuh, äh äh äh äh äh ähhhh.
Nappaan vauvan pinnasängystä ja kävelen olohuoneeseen imettämään istualleen, jotta en nukahtaisi. Vauva ei avaa kunnolla silmiään, mutta imee ahnaasti. Ähinä rauhoittuu. Pikkuinen on sylissäni lämmin. Katuvalot kajastavat kelmeää valoa verhojen läpi, pääni alkaa nuokkua. Suljen silmäni, mutta säpsähdän pian.

Mietin, kuka muu valvoo. Ehkä viimeisillään raskaana oleva ystävä, jonka uni kuulemma öisin loppuu, on myös hereillä ja silittää vatsaansa. Kuinkahan moni meidän talossa on hereillä? Entäpä onkohan kotitiellämme joku muukin nyt imettämässä vauvaansa? Joku on kenties muuten vain uneton.

Huuda HEP, jos sinäkin valvot samaan aikaan!

Imetyksestä, kaikella vakavuudella

Vakavasti ottaen. Imetys on vakava asia. Siksi kirjoitan tästä nyt vakavasti, naama peruslukemilla. 

Jo ennen odotusaikaa ymmärsin, että imetys on yksi niistä asioista, jotka kuumentavat tunteet. Ihmettelin, onko se nyt niin iso asia, mitä väliä, miten lapsi ruokansa saa, miksi siitä niin vauhkotaan, syyllistetään, tunnetaan huonoa omatuntoa, kärsitään, hehkutetaan, puolustellaan omia valintojaan. Odotusaikana ja etenkin vauvan synnyttyä ymmärsin, että se vain on niin iso juttu. Neuvolan terveydenhoitaja luennoi imetyksestä ja käski katsomaan imetysliivejä etukäteen. Perhevalmennuksessa imetystukiryhmän äidit kertoivat kokemuksistaan ja vakuuttelivat, että korviketta ja pullot ehtii ostaa sittenkin, kun on kotona, jos niitä sitten tarvitsee*. Nyt kun vauva on sylissä, minulta on kysytty vaikka kuinka monta kertaa, imetänkö, tuleeko maitoa. Imetys tuntuu olevan koko kylän juttu. 

Kaikesta lukemastani ja kuulemastani päättelin etukäteen, että imetys voi olla aluksi vaikeaa, se voi sattua ja turhauttaa. Kaikkiin imetysongelmiin vastauksena tuntui olevan imettäminen. Huolimatta mielikuvistani imetyksen aloittamisesta ajattelin, että harjoittelemalla opimme, minä ja vauva, ja haluan ehdottomasti imettää, jos se vain on mahdollista. Yritin lisäksi psyykata itseäni, että en joka ilta syyllistäisi ja itkisi itseäni uneen, jos imetys ei syystä tai toisesta onnistuisikaan. Että ei se nyt niin iso juttu sitten olisi, että sitä pitäisi monta kuukautta vatvoa. Myöhemmin kyllä ymmärsin, kun imetyskysymyksiin vastattuani sain kuunnella serkun kummin kaimojen omia imeyskokemuksia, että monta kuukautta ei ehkä riitä epäonnistuneen imetyskokemuksen unohtamiseen. Se voi kenties olla monen vuoden, tai vuosikymmenienkin päästä, kun vielä asiasta haikeasti kertoilee.

Sairaalassa aina imetyssession aloitus vei aluksi tunninkin. Emme ehkä vain osanneet. Kätilöt kuitenkin auttoivat tarvittaessa, ja kyllähän se sattui, kun joku, ketä ei ehkä aikaisemmin ole koskaan nähnytkään, tulee ja puristaa ronskisti keilapallon tuntoista rintaa, asettelee sitä vauvan suuhun, mikä näytti juuri siltä kuin olisi tunkenut, no vaikka sen keilapallon, pikkuisen muikun suuta vasten. 

Onneksi vauva kuitenkin oppi hoitamaan ruokailuhommat itse melko pian, ja koska vauvan painokaan ei ollut juuri laskenut, sain itseluottamusta oman maidon riittämiseen. Ja maitoa onkin siitä lähtien riittänyt. En juuri pumppaile maitoa kuin vain silloin, kun oman olon puolesta on pakko, mutta silti pakastimestamme saisi omavaraisesti useammat pannukakkumaidot. Usein maitoa suihkuaa vauvan tullessa rinnalle, ja koska vauva välillä kääntää päätään suihkun alta pois enkä ehdi vuorata itseäni harsolla, haisemme välillä molemmat maidolle.

Toistaiseksi imetys tuntuu yleisesti ottaen helpolta. Enää se ei juurikaan satu, paitsi pienesti nipistää, jos rinnat ovat liian täynnä, tai jos vauva nukkuu pitkiä päiväunia, saattaa rinnoissa tuntua pakotusta, ellen pumppaa maitoa. Rintapumpun, pullojen ja maitopussien kanssa säätäminen tuntuu kuitenkin vaivalloiselta imettämiseen verrattuna, joten olen varsin tyytyväinen, että imetys sujuu. Tuntuu muuten vaikealtakin kirjoittaa näin, ettei joku epäonnisen imetyskokemuksen saanut ajattelisi, että hyvähän minun on huudella imetyksen helppoudesta. Tekisi siis mieli kirjoittaa joka lauseeseen jotenkin minä tai me. Että minulle imetys on nyt ollut kohtuullisen helppoa ja olen tietoinen siitä, että tilanne voi meilläkin vielä muuttua, minun mielestäni se on kaikin puolin kätevää pulloihin verrattuna, minä pidän siitä, minä haluan ruokkia lapseni äidinmaidolla ja siinä olen tähän asti onnistunutkin, mutta minulle on aivan sama, millä muut lapsensa ruokkivat. Tähän vielä ylimääräiset minä ja minun mielestäni, jos ei vielä riittänyt.

Kolikon kääntöpuolena on se, että rintani ovat tällä hetkellä melkoisen korvaamattomat. Miehellä ei ole lähellekään samoja keinoja tyynnytellä itkevää tai väsynyttä lasta kuin minulla, joten en ole pariin kuukauteen käynyt yksin juuri missään. Mitään suuria illanviettoja en kuitenkaan edes kaipaa, ja olenhan minäkin riippuvainen lapsesta. Ensinnäkin tuntuisi vaikealta olla pitkään pois lapsen läheltä ja toiseksi rintani tarvitsevat tyhjentäjää säännöllisesti, eikä rintapumppu käsilaukussa ja pumppaaminen jossakin vessan nurkassa kuulosta houkuttelevalta. Tämä aika on kuitenkin niin ainutlaatuista, että en pidä tätä imetyksen sitovuutta ahdistavana asiana (vaikka haaveilenkin muutaman tunnin shoppailusta rauhassa ja yksin). Tulee vielä aika, jolloin kaipaan näitä päiviä. Silloin katselen poikani menoa isänsä kanssa, kun he menevät retkelle repussaan eväitä, ja mietin, että minun poikani, kasvanut niin paljon minun eväillä.

* Vastarannan kiiskenä ostin kuitenkin pullot ja pari korvikepakkausta valmiiksi kaappiin. Korvikkeet ovat siellä vieläkin, ja yhdestä pullosta vauva on syönyt muutaman kerran.