Lapsettomuuteen liittyy asioita, joita haluaisin unohtaa. Olen ehkä onnistunutkin siinä, sillä en enää muista yksityiskohtia. Mutta muistan vielä hyvin, miltä minusta tuntui lapsettomuuskriisin tähän mennessä synkimpänä päivänä.
Se oli ihan tavallinen päivä viime keväänä, mitään erityistä ei ollut sattunut.
Tulin töistä yksin kotiin.
Kuukautisvuodon ei kai olisi pitänyt vielä alkaa, julkisella asiat eivät edenneet, odotimme ja pelkäsimme lapsettomuustutkimuksia koko kevään ja sitten odotimme vielä hoitoa, jonka ajankohta oli hyvin venyvä käsite. Ärsytti kaikki, pelotti sana ikinä, joka tunkeutui ajatuksiin.
En enää muista, oliko yhä lunta vai ei, mikä kuukausi tai viikonpäivä, paljonko kello oli ja oliko ulkona vielä valoisaa. Mieleni ainakin oli mustempi kuin yö, joten en olisi varmasti huomannut, vaikka yllä olisi paistanut Karibian aurinko.
Jätin kengät eteiseen siihen, mihin ne sattuivat jäämään, heitin takin ja laukun olohuoneen lattialle matkalla sohvalle. Heittäydyin pitkäkseni, itkin enemmän kuin ikinä.
Tunsin vihaa siitä, kun mitään ei tapahdu. Inhoa, kun vartaloni ei osaa toimia oikein. Raivoa, koska maksan veroja enkä saa sille vastineeksi lapsettomuushoitoja.
eieieieieieieieiiiiiiii, hoin kyynelien lomasta tyhjille seinille.
Makasin pää tyynyä vasten, jolloin tunsi huudon tukehtuvan tyynyyn. Makasin selälläni ja peitin kasvojani. Ihan kuin kukaan edes olisi ollut katsomassa, vai pelkäsinkö kenties, että seinät näkevät punaiset silmät, epätoivon, sen kaiken lohduttomuuden siitä, kun ei saa haluamaansa. En tiedä.
Ehkä olin siinä tunnin, ehkä kaksi. Ehkä aika vain pysähtyi.
Sitten kun ei tullut enää kyyneliä ja hengitin tasaisesti, totesin mielessäni liioitellun rauhallisesti, että minulla on vielä töitä tehtävänä. Otsalohkossa jyskytti yhä, olo oli heikko. Pelkäsin.
Ryhdistäydyin, nousin istumaan, avasin tietokoneen ja aloitin.
Nyt kun sitä päivää muistelen, voin vain toivoa, että minusta ei enää koskaan tunnu tuollaiselta. Että olisin kyllin vahva näkemään kauniita asioita. Ja että kun onnistumme, en enää koskaan tunne samanlaista itseinhoa mitä tuolloin tunsin.
-----------------------------------------------------------
Ehkä kirjoitan myöhemmin siitä toisesta asiasta, jonka voisin mielelläni unohtaa.
Sanat ruudulla tuntuvat nimittäin välillä niin henkilökohtaisilta, että tekisi mieli suojella niitä. Missähän maailmalla tätäkin luetaan, ihmetellään, kauhistellaan. Joskus olen miettinyt blogin laittamista suljetuksi, sillä välillä tunnen olevani rikkinäinen ihmiskappale noin nin kuin ruumiillisesti ajatellen, ja lisäksi ajatuksetkaan eivät ole aina päivänsäde-osastoa, niin minkähänlaiseksi huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi minut yhden satunnaisen postauksen perusteella sitten voisi ajatella. Toistaiseksi tämä on kuitenkin vain ajatuksen asteella, sillä arvostan kaikkia yksittäisiäkin kannustavia kommentteja (toki olisi mukavaa, jos niihin laitettaisiin jokin nimimerkki, niin tietäisin myöhemmin, jos joku on aikaisemminkin kommentoinut) - ja edelleen hämmennyn ajatuksesta, että siellä on oikeita ihmisiä lukemassa. Sillä on kuitenkin myös merkitystä, vaikka se, ristiriitaista kyllä, onkin myös se pelottava ajatus tässä julkisessa kirjoittamisessa.
Tämä olkoon kuitenkin pieneen hetkeen viimeinen kirjoitus. Pidän pienen tauon, keskityn alkavaan hoitoon ja muihin pinnalla oleviin asioihin. Ehkä kirjoitan piankin, viikon tai kuukauden päästä, sitten, kun on jotakin kerrottavaa tai tiedän, kirjoitanko jatkossakin julkisesti vai pakenenko ajatuksineni salasanan taakse.
Tekstit
