Perjantai kolmastoista päivä

Silloin se sitten tapahtui. Vuotoa. Ei mitään epämääräistä ruskeaa, vaan ihan selvää, punaista verta. En ollut kotona, joten en edes voinut mennä sohvan nurkkaan itkemään, vaan piti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka olikin.

Ajattelin:
Että se oli sitten siinä, raskausviikkoja vähän päälle 6.
Menenkö sitten alkuraskaudenultraan vain toteamaan asian.
Miksi pitikään varata se neuvolakin, onpa kurjaa alkaa perua näitä aikoja.
Mies pettyy niin paljon. Juuri sain hänet vakuuteltua, että kaksi viivaa tarkoittaa raskautta.
Ei kerrotakaan vanhemmille jouluna. Mistä edes kertoisimme? Sellaisen menetyksestä, jota ei ehkä koskaan ollutkaan?
Vastahan sain tasavahvat viivat epäuskoa vastaan tehtyyn varmistuksenvarmistuksenvarmistuksenvarmistustestiin.
Mutta eihän se mitään kerro. Hormoniahan voi olla vaikka kuinka pitkään.
Onko tämä lopun alku?

Ja ennen kaikkea:
en jaksa aloittaa alusta. Lääkäriajan varaus, lääkkeet apteekista, esimiehelle selittäminen, sijaisen hankkiminen, töiden suunnittelu niin, että sieltä voi olla pois, piikit ja mustelmat, kävely klinikalle, tutkimus, uusi aika, lisää lääkettä, esimiehelle selittäminen, töiden järjestäminen, toimenpide, kävely klinikalta kotiin ja orastava toivo vajaaksi kahdeksi viikoksi. Kenties myös kokonaan uusi hoitomuoto vähintäänkin tuplamäärällä klinikkakäyntejä ja lääkkeitä. Menisikö siinä taas kaksi vuotta, että tulisi tulosta?  

Yöllä en nukkunut montaa tuntia.
Seuraavana aamuna kuitenkin huokasin helpotuksesta. En ollut vuotanut yön aikana kuiviin hotellin valkoisille lakanoille, maailma ei ollut pysähtynyt, aamu valkeni kuten ennenkin, harmaana, mutta uutena päivänä kuitenkin.
Sitä helpotuksen huokausta kesti lounaaseen asti, kunnes taas.
Verta. Paperissa.  

Nyt on kolmas päivä lauantain jälkeen. Toivon, toivon, toivon niin paljon, että tämä oli vain harmitonta alkuraskauden vuotoa, joka ei ole kai edes mitään harvinaista. Kipuja ei ole, eikä vuoto ole mitenkään verrattavissa kuukautisiin, vaikka sitä ihan selvästi kuitenkin tuli. Näihin tietoihin lohduttaudun ja toivon pääni kestävän ultraan asti.
Sen pitemmälle en uskalla ajatella.

Muka-oireita

Ultraa odotellessa ehdin kuvitella itselleni lisää raskausoireita. Kuten vaikkapa nälän. Haaveilen Hesburgerin kerroshamburilaisesta, jättijuustosta, mistä tahansa kebabista, pitsasta. Töihin olen alkanut viemään välipalaksi hedelmiä, koska se tuntuu yhtäkkiä välttämättömältä eloonjäämisen kannalta. Tulevan koulutuksen ohjelmasta korostin yliviivaustussilla ensimmäisenä ruoka-ajat.

Toinen muka-oire on lievä kuvotus. En ole varma, kuvittelenko tämän, koska minulla on muutenkin melko herkkä oksennusrefleksi. Toivon myös koko ajan jotakin merkkiä siitä, että minussa on nyt oikeasti tapahtumassa suuria asioita, joten ehkä alitajuisesti saan tämän itse aikaan, jotta voisin aamuisin kakoa tyytyväisenä pää vessanpöntössä, kyyneleet silmissä. 

Tänään tuntuu kuitenkin taas normaalilta. Minulla ei ole turvotusta, vatsatuntemuksia enkä ole oksentanut. Rintojen arkuuskin on vähentynyt. En enää lue, mitä meidän alkion kehitysvaiheet nyt ovat, koska ne kuulostavat niin suurilta asioilta (sydän ja sen syke, aivot ja kaikkea muuta olennaista), että voin vain toivoa solumöhkäleen selviytyvän elämän ensimmäisistä haasteista.  

Ultraan on vielä ihan liian monta päivää.

Olisipa tämä nyt totta.

jkmh

Tuntuu vaikealta kirjoittaa raskaudesta. Melkein kuin kuvittelisin koko olotilan. Luulin, että kun olen raskaana, ilmoille kajahtavat fanfaarit, suu kääntyy kestohymyyn ja koen jonkinlaisen sisäisen valaistumisen. Ei. Emme ole miehen kanssa juurikaan hehkuttaneet asiaa keskenämme, lähinnä vain heittäneet ilmoille pieniä ajatuksia, tulevaisuuden visioita, jotka kaikki päättyvät lauseeseen jos kaikki menee hyvin (jkmh).
- menemme ultraan, jkmh.
- menemme neuvolaan, jkmh.
- koska se vatsa alkaa oikein kasvaa, jkmh.
- voisiko vanhemmille kertoa viimeistään jouluna, jkmh.
- voisi alkaa ihan oikeasti etsimään uutta asuntoa eikä yhä vain vitkastella, etenkin jkmh.

Itse asiassa miehen ensimmäinen reaktio haalean haaleaan plussaan oli lähinnä aha. Sitten joidenkin päivien päästä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, hän ymmärsi, että tämä voikin onnistua, mikä aiheutti yhtäkkisen emotionaalisen hyökyaallon. 

Minusta tuntuu normaalilta. Paitsi:
- paleleeko minua ehkä enemmän kuin tavallisesti? (ei, kenellä tahansa on kylmä marraskuussa)
- olenko tavallista väsyneempi? (en, kuka tahansa on väsynyt marraskuussa)
- käynkö vessassa tavallista useammin? (en, ei minulla muutenkaan ole seurapiirirakko, ja nyt neuroottisena tarkistan tilanteen useammin, koska tuntuu, että vuoto voi alkaa koska vain)
- ovatko rintani edes vähän arat? (ovat, vähemmästäkin puristelusta rinnat kipeytyvät, kun epätoivoisesti toivoo itselleen raskausoireita ja tarkistaa rintojen tilanteen työpaikan vessassa noin viisi kertaa päivän aikana)
- näytänkö kuitenkin onnellisemmalta kuin tavallisesti, vaikka onkin marraskuu ja ankeaa? (miehen mukaan kyllä, tämän alitajuisen onnellisuuden hehkun huomaa kuulemma kauas)

Linnunkakkaa

Olisi ihanaa, jos uskaltaisi olla onnellinen, huoleton, ongelmista tietämätön. Mutta koska tämä on ollut niin monen ultrauksen, lääkärikäynnin, piikin, itkun ja euronkintakana, pelkään, että onni otetaankin pois ja sitten kaikki täytyy aloittaa alusta.

Toinen puoli minusta uskaltaa iloita. On tämä jo enemmän kuin ennen. Antaa toivoa tulevaan, mikä se ikinä onkaan.

Kerronpa tarinan.
Viime keväänä, joskus silloin, kun auringonsäteet olivat jo hetken ulottuneet maahan asti saaden ruohon vihertämään ja routaisen maan lämpenemään, menimme vuoden ensimmäiselle piknikille. Katoin viltin päälle syötävää, ja käsissämme olivat siideri- ja oluttölkit. Aurinko paistoi, linnut lauloivat. Silmät häikäistyvät ilman aurinkolaseja aivan kuin olisi herännyt talviunilta. Iholla tuntui lämpöä, rinnassa rakkautta.

Leppoisan iltapäivähetken keskeytti pieni kolahdus. Se ainoa lintu, joka koko äärettömällä sinitaivaalla sillä hetkellä liiteli, kakkasi siideritölkkiin. Kuinka todennäköistä siis on, että kun istuu piknikillä parin neliömetrin alueella kädessä tölkki, jossa on neliösentin kokoinen reikä, niin siideristä tulee juomakelvotonta linnunkakan vuoksi?

Seuraavalla piknikillä ei kuitenkaan ollut järkeä alkaa pelätä saavansa tölkkiinsä lokin paskaa, koska se vain on epätodennäköistä, että linnunkakkaa osuu aina saman ihmisen päälle. Taivas on kuitenkin iso ja minä pieni.

Koska olemme jo saaneet käteemme lapsettomuushoitokortin, en jaksaisi pelätä koko aikaa tuulimuna- ja keskenmenokortteja. Olen mieluummin tällä hetkellä edes vähän onnellinen, ihan varovaisesti. Ja se tuntuu nyt melko hyvältä.

Hämmennys

Olen raskaana.
Ehkä. Mahdollisesti. Kai.
Toivottavasti.

Syysloman matkamme seurauksena  saime testiin  kauan kaivatut kaksi viivaa. Testiviiva on yhä kylläkin haaleampi kuin kontrolliviiva, mutta niin selkeä, että mieskin huomasi. Ikinä aikaisemmin en ole saanut mitään viivaan viittaavaakaan edes hyvällä tahdolla ja mielikuvituksella, vaikka kuinka olen eri valoissa testejä tuijottanut ja käännellyt, toivonut.  Jotakin siellä on ainakin tapahtunut.

Minusta ei tunnu miltään, ei ainakaan raskaana olevalta.

Huomaan, että en myöskään tiedä mitään raskaana olemisesta.

Ultrapäivän kirjoitin kalenteriin lyijykynällä, vaikka pöydällä oli valmiina mustekynä. Toivon niin paljon, että minun ei tarvitse pyyhkiä merkintää pois. 

Putkiajattelu

Jälleen kerran voin todeta, että kaveripiirissämme ei todellakaan ole ketään, jolla voisi olla pienintäkään aavistusta, mitä käymme läpi. 

Yksi arvioi meidät ihan tosi aikuisiksi, koska olemme naimisissa, kädessä maisterin paperit, töissä. Että mitä vielä. Niin no mitäpä siihen voi sanoa. Mumista jotakin vuokralla asumisesta ikään kuin vastalauseena sille, että ei tässä ihan vielä olla asuntovelallisia ja hiekkalaatikkoa pihalle rakentamassa.

Toinen tyyppi kertoi yhteisen kaverin tulevasta perheenlisäyksestä, ja samalla heitti oletuksen, onkohan meillekin jo tulossa. En kai voi suoraan syyttää kaveria putkiajattelusta, sillä tämähän järjestys varmasti kuuluisi perinteiseen kaavaan, jossa lasta aletaan odottaa heti valmistumisen ja häiden jälkeen. Koska olin juonut pari lasia viiniä ja olin hyvillä mielin menossa kaupungille viettämään iltaa, tyydyin vain spontaanisti toteamaan, että ei kannata hengitystään pidätellä. Ja jos olisikin vauva tulossa, niin tuskin sitä lapsiparkaa alkoholilla myrkyttäisin.
(Miten ne viinilasit oikein jäivät huomaamatta tältä tyypiltä? Vatsantuijottelunestämisiskeinoni numero yksi ei siis toimikaan aina!)

Itsehillinnästä voisin antaa itselleni arvosanan 8+.
Tällä kertaa.