Joulu saapuu jokaiselle

Miten joulu onkaan viime vuosina saapunut niin nopeasti, en voi ymmärtää. En ole laittanut koristeita, en kuusta, en pessyt kaappeja, ja tavallinen siivouskin on vain vähän pintaa siloitellen. Ikkunassa sentään on joulutähti ja pöydällä itse leivottuja piparkakkuja. Suklaan säännöllisestä mussuttamisesta olen myös pitänyt huolen.

Mutta tulee se joulu, vaikka olisi epäjärjestystä, keskeneräisyyttä. Joulumieltä sain, kun kävin kuuntelemassa kauneimpia joululauluja. Tänä vuonna tuntui erityisen tunteelliselta, silmät kostuneina, siellä kirkon takaosassa, herkistyin kuunnellessani.
Ai joulupuu on rakennettu, nyyh, byäääh...

Jouluna muistellaan myös menneitä aikoja ja poismenneitä ihmisiä. Muistan viime joulun. Silloin kaikki oli niin epävarmaa, en uskaltanut oikeasti ajatella, että olisin äiti. Nyt minulla on lapsi sylissä, olen äiti. Se on niin tavallista, ja kuitenkin ihmeellistä.

Lähden joululomalle, mutta palaan. Toivon kaikille lukijoille pienten ja suurten toiveiden täyttymistä jouluna ja ensi vuonna. Etenkin ajatuksissa on joidenkin pitkäaikaisten lukijoiden toiveen toteutuminen. Se olisi niin hienoa. 

Ainokainen

Mieheltä tiedusteltiin vasta, että ei kai lapsemme jää ainokaiseksi. Ei sitä tiedä, vaikka jäisikin, oli mies vastannut. Kysyjää asia askarrutti ilmeisen paljon, koska päätyi vielä neuvomaankin: kyllähän lapsi nyt leikkikaverin tarvitsee! Mies lupasi leikkiä lapsen kanssa paljon vastaisuudessakin.

Haluan uskon, että tämä on ihan hyväntahtoista jutustelua, ei sillä koskaan pahaa tarkoiteta. Mutta silti. Kyllä me perustamme perhesuunnittelun ihan muihin juttuihin kuin muiden ehdotuksiin. Ja jos toista lasta joskus yritämme, häntä ei sen vuoksi tänne maailmaan tehtäisi, että esikoisellamme olisi leikkikaveri tai että esikoisestamme ei tulisi kieroon kasvanut, itsekäs, yksinäinen ja hiljainen ainokainen-rukka. 

Jaan vielä yhden usein kuullun neuvon blogini lukijoille, jos joku on jäänyt vaille valistusta: älkää opettako sitä ainokaista nukkumaan vain hiljaisuudessa, ei ole hyvä se, niin. 

Kaverikaipuu

Parin kuukauden ajan olen vähitellen tullut ulos vauvanhuuruisesta pienestä maailmasta havaitakseni, että tämä arki on varsin sujuvaa, joskus jopa tylsää, vaikkakin usein kuitenkin kovin ihanaa.  Ihanan tylsää. Tämä liittyy siihen, että tässä oikeassa maailmassa olen huomannut sosiaalisen elämäni olevan tällä hetkellä hieman rajoittunutta, mihin on varmasti useampi syy.

Olisi mukavaa, jos olisi joku kaveri, joka asuisi samassa kaupungissa ja olisi päivisin vauvan kanssa kotona. Mutta kun ei ole. Vauvan saaneita vanhoja kavereita asuu muualla, opiskelukavereita on muuttanut pois, ja täällä olevalla kaveriporukalla lapsia ei ole kuin yksillä, ja nekin lapset ovat jo päiväkoti-ikäisiä.

Minulla oli ala-asteella paras kaveri, mutta myöhemmin en ole kokenut kenenkään kanssa olevani paita tai peppu. En ole edes ollut varma, tarvitsisinko yhtä ja parasta ystävää. Viihdyn yksinkin, ja koen olevani melko itsenäinen tekemissäni ratkaisuissani. Olen muuttanut kaupunkiin, missä en tuntenut ketään, matkustanut ja ollut ulkomailla yksin. En ole seurannut kenenkään jalanjäkiä opiskeluissani ja valinnut kursseja ikinä kenenkään muun kanssa. Kuljen omia teitäni, matkalla toki on nyt mukana mies ja lapsi.

Nyt kuitenkin minuun on iskenyt kaverikaipuu. Kaipaisin ihmistä, joka olisi lähellä. Sellaista, jonka kanssa voisi mennä kahville niin spontaanisti kuin nykyaikana on mahdollista. Elokuviin, kaupungille, lounaalle. Joskus ilman vauvojakin. Voisi jutella vauvajuttuja, mutta myös muuta. Tämä ehkä on syy, jonka vuoksi perhekerhon äitejä on luontevaa nähdä lähinnä vain ryhmässä. Juttelu pyörii aika tavalla vauvoissa, ja onhan sekin toki mukavaa, kun saa aiheesta keskustella miettimättä, kuinka paljon vauvajutut toista kiinnostaa. Mutta mistä puhuisimme, jos vauvoja ei olisi mukana? On myös korkea kynnys tavata muuten. Tuntuu kuin tuppaantuisi toisen elämään. Luulen, että kaikilla on jo kaverit ja sosiaaliset piirit valmiina, eivätkä uudet tuttavuudet voi syventyä koskaan samanlaisiksi, ja se olisi muutenkin aikaa ja vaivaa vaativaa, että ei ihmisiä kiinnosta vaivautua. Kaikilla tuntuu myös olevan menoja paljon, ja iltaisin taas on mukavaa olla perheen kanssa, aivan kuten mekin vietämme illat usein kolmisin tai kyläilemme yhdessä.

Menee kauan aikaa hankkia vanha ystävä. Tavallaan ajattelen, että yhteisen menneisyyden puute ei kuitenkaan ole vain negatiivinen asia. Voisi olla mukavaa tutustua johonkin ihan sellaisena, kuin olen nyt, ilman niitä piirteitä, minkälainen olen ollut ja miten muuttunut matkan varrella. 

Olen huomannut, että pelkkä äitiys ei ole tarpeeksi yhdistävä tekijä. Joskus luulin, että äidit pitävät yhtä, äidit ovat mystisesti kaikki kavereita ja äideillä on hauskaa yhdessä. Että olisi jokin salainen äitikerho. No ei se niin mene. Joidenkin kanssa vain on helpompaa jutella kuin toisten, ja jos jonkun kanssa ei ole yhtään samalla aaltopituudella, ei siitä mitään syvempää tuttavuutta synny, vaikka molemmilla olisi samanikäiset lapset. Toki on myös äitikerhon sisäpiirejä, jolloin olonsa tuntee väistämättä ulkopuoliseksi. Tämä tunne on tosin vaivannut minua usein elämäni aikana, joten se ei sinänsä ole uutta. Olenkin pohtinut, onko ulkopuolisuuden tunne osittain sitä, että sen keksii itse ja havannoi liikaa.
Jos ajattelen näitä kaikkia asioita paljon, ulkopuolisuuden tunnetta, niin tulee mieleen kipeitäkin muistoja. Tuntuu kuin kirjoittaisin kovin arastakin asiasta, kun kirjoitan kavereiden kaipuusta. Aivan kuin olisi jotenkin epäonnistunut elämänsä aikana. 

Joka tapauksessa odotan jo vähän sitä aikaa, kun parkkeeraamme Onnin kanssa hiekkalaatikolle. Löytyisikö sieltä joku hiekkakakkuja tekevä äiti, joka myös kaipaisi kaveria?

Maailman tuskaa

Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla ja pahat asiat ihan Suomessakin saavat minut välillä ahdistumaan. Päässä soi kolmatta päivää:

"Kahdeksanvuotiaana tiesin
Että maailma tuhoutuu
Kaksintaistelussa suurvaltojen
Kahdeksanvuotiaana tiesin
Että ihminen murskautuu
Silmänräpäyksessä historiaan..."
- Ultra Bra - 

Halailen vauvaa, joka malttaa olla paikoillaan, ympärilleen kuikuilematta, vain hetken. Onni hymyilee ja nauraa, on niin viaton, eikä tiedä mistään pahasta.

On joitakin päiviä, kun minua ahdistaa ympäristön tila ja se, että tänne mätänevään, tavaraan ja saasteisiin hukkuvaan maailmaan olen lapseni synnyttänyt ja onko maapallosta pian enää mitään jäljellä. Toisena päivänä suren lapsia, joista kukaan ei välitä. Kolmantena vanhuksia, jotka ovat yksin. Sitten niitä, jotka ahdistuvat jouluna.

Joinakin päivinä olen ajattelematta.

Vauvan kanssa on usein vain tässä meidän omassa pikkumaailmassa, missä huokailee, että kunpa ihmiset olisivat sitten joskus viisaampia. Tämä uusi sukupolvi, vaikkapa.

Hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä

"Tylsää, tylsää, oli niin tylsää
Enkä tiennyt kuinka myöhemmin kaipaisin
Hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä"
- Ultra Bra -

Minulla on tylsää. Ulkona on ankeaa ja harmaata. Vauva nukkuu ulkona, minä istun sisällä. Ei huvita tehdä mitään. 

Viime viikkoina olen havahtunut siihen, että tämä vauvaelämä vain joskus on niin tylsää. Päivät seuraavat toisiaan, olemme kotona, joskus kävelemme kauppaan (päivän suuria valintoja: S-market vai Sale), toisinaan käymme ostoksilla kirpputorilla, viikottain kirjastossa, harvemmin keskustassa. Kerran viikossa näemme muita vauvoja ja kerran kuussa on neuvola. Onni oppii uusia taitoja, ihailen ja hihkun niitä yksin, odotan, että mies tulee töistä ja voin raportoida hänelle tämän kaiken. 

Toisinaan pikkuista kiukuttaa. Katson kellosta, voisiko jo olla päiväuniaika. Missään ei ole hyvä, ei lattialla, ei sylissä, eikä ainakaan rinnalla. Hetken päästä kyllä rintamaitokin kelpaa, mietin, miksi se viisi minuuttia aikaisemmin oli kuin kidutusta, kun yritin tarjota maitoa. 

En odota, en kaipaa mitään. Osittain tämä on oravanpyörä: on niin tylsää, ettei jaksa tehdä mitään, ja koska ei jaksa tehdä mitään, on tylsää.  

Kuitenkin tiedän, että tulen vielä kaipaamaan näitä päiviä, kun minulla on aikaa ja tylsää. Ei kerta kaikkiaan mitään kiirettä. 

Lottovoitto

Pyhäinpäivän hautausmaakävelyllä, siellä pimeässä, kynttilöiden keskellä, törmäsin vanhaan tuttuun jonkusen vuoden takaa. Tämä vähän vanhempi nainen ei tiennyt kesän iloisesta perhetapahtumastamme, joten hän kysyi heti vaunuissa matkaavasta lapsesta ja syöksyi sitten hihkuen onnittelemaan ja halailemaan minua ja miestäni ja silittelemään vauvaa.

Siinä lähinnä hänen viime vuosien kuulumisia pikakelatessamme hän totesi iloisesti, ihan tuosta vain ja elämästämme tarkemmin tietämättä, että tuolla vaunuissahan on oikea lottovoitto.

Oi miten oikeassa hän olikaan!

Joskus

Joskus tulee sellainen olo, että rakastaa lasta niin paljon, että alkaa pelottaa.

Aivan kuin sydän ei mahtuisi rinnan alle.

Tai päässä tulvahtaisi onnen aalto hävittäen ympäriltään kaiken muun maailman.

Toivoisi, että voisi suojella kaikelta pahalta, vaikka tietää, että se on mahdotonta. 

Tuntuu, että ymmärrän yhä paremmin niitä vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka eivät halua lapsia siitä syystä, että eivät halua valtavaa ja jatkuvaa huolta lapsesta ja että maailma tuntuu yhä julmemmalta paikalta kaikkine uhkineen. 

Ja tämä on kuitenkin sitä, mitä halusin ja haluan.

Koskas sinä...?

Koskas sinä menet töihin?

Jo raskausaikana sain kuulla tämän kysymyksen, mikä oli kummallista, sillä juurihan olin jäänyt äitiyslomalle ja lapsi ei ollut edes syntynyt. Lapseni ollessa noin kolme kuukautta vanha sain lievän yliannostuksen kysymyksestä, ja nykyään verenpaineeni nousee lähes joka kerta, kun joku tätä utelee. Onni-pikkuinen on vielä niin pieni, että toivoisin ihmisten ennemmin kysyvän:
- minkälainen hänen naurunsa on
- mistä pidän eniten vauva-arjessa
- kutiaako Onni kainaloista
- onko hänen hiuksensa kasvaneet syntymästä
- säihkyvätkö silmät aina noin
- mikä on Onnin lempilelu
- hymyileekö hän nukkuessaan

Sen sijaan minulta kysytään: 
- koska menet töihin
- onko sulla se virka
- ai että määräaikaisia töitä, no mihin menet töihin

Etenkin vakituisen työn puute tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa sisäistää. En mene entiseen määräaikaiseen työhöni, koska se oli määräaikainen, ja määräaikaisuuksille on yleensä aina jokin syy, kuten vaikkapa aika ratkaisevana seikkana se, että samaa työtä ei tavallaan enää ole. Koko ajan seurailen avoimia paikkoja lähinnä pitääkseni itseni ajan tasalla, mutta minulla ei ole nyt mikään kiire työelämään. Jos tietäisin tämän olevan ainoa tilaisuuteni olla hoitovapaalla, olisin kotona kolme vuotta. Kenties olen kotona joka tapauksessa pitempään riippuen työtilanteen lisäksi siitä, minkälainen lapsi kolme ja puoli kuukautta vanhasta vauvastamme tulee. En voi mitenkään vielä arvioida, tulisiko hän selviämään hoidossa hyvin vai huonosti noin vuoden ikäisenä, sillä lapsemme on oikeasti nyt vielä niin pieni. Siksi mielestäni ei ole vielä relevanttia kysyä työstä, jota minulla ei edes ole. Tiedän, että kysely joskus on lähinnä työorientoituneiden ihmisten käsitys small talkista ja sen voi ohittaa kepeästi, mutta olen silti kyllästynyt aiheeseen.

Seuraavan kerran, kun joku kysyy oliko sulla se virka sellaisella äänensävyllä, että aivan kuin ihmisellä tulisi olla virka saadakseen olemassaololleen jotakin virkaa, saatan vastata:
joo on mulla tässä tämä virka, äidin virka.

Niin, että puhutaanko sitten vaikka säästä?

Kun ei voi olla unohtamatta

Jokin aika sitten kuulin sen ensimmäisen kerran: koska te teette toisen lapsen?

Särähti korvaan, tuntui sydämessä. Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin. En enää muista, mitä mutisin vastaukseksi, ei kysyjä kuitenkaan ymmärtäisi.

En vaan voi olla unohtamatta sitä, kuinka ihmeellistä oli, että tulin raskaaksi ja saimme lapsen ja että se ei ole itsestään selvää meille ja monille muille.

En unohda sitä, että elämässä ei ole mikään varmaa (paitsi epävarmuus), ja siksi pitäisi olla onnellinen nyt, jos siihen on aihetta. Aika usein kuitenkin on.

En tajua

Taas vain totean alkuun, että vauva kasvaa. Sen huomaa jatkuvasti muun muassa siitä, että vaatteita menee pieneksi sitä mukaa kun niitä tulee pyykistä. Isomman havahduksen sain neuvolassa, kun käteeni annettiin Ruokaa lapselleni -vihkonen ja kerrottiin kiinteiden aloittamisesta.
Ai niin, siis lapselleko pitää joskus antaa jotakin muuta ruokaa kuin äidinmaitoa...

En ole vielä oikein perehtynyt ravitsemuksellisiin seikkoihin lapsen ruokavaliossa, mutta sitä vastoin olen tehnyt muutamia ruokailuun liittyviä päätöksiä (pidätän tosin itselleni oikeuden mielipiteen ja periaatteiden muuttamiseen myöhemmin):
- lapsestani ei tule nirso, koska en vain kestä nirsoja mä-en-syö-kurkkua-enkä-kalaa-enkä-limaisia-herkkusieniä-enkä-tykkää-sipulista-ja-kaikki-merenelävät-oksettaa-ja-homejuusto-haisee-yrjölle-ja-ja...-ihmisiä
- lapsi saa opetella itse syömään lusikalla, koska jos ei ikinä saa harjoitella, ei opi
- syömme muutakin kuin valmisruokaa, koska emme me itsekään tunge suuhun vain eineksiä, vaan ruualla on muukin funktio kuin vain hengissäpitäminen
- karkkia ja muita herkkuja vasta mahdollisimman myöhään, koska ehtii sitä sokeria lappaa suuhunsa elämänsä aikana

En ollut juuri yhtään perehtynyt aiheeseen ennen havahtumistani siihen faktaan, että jo alle kuukauden päästä lapsellemme kenties voi laittaa suuhun kiinteää sapuskaa. Luin neuvolan esitteen ja viime aikoina olen sivusilmällä suuremmalla kiinnostuksella seuraillut, mitä äidit kirjoittavat aiheesta. Ja nyt siis tulevat ne EN TAJUA -kohdat:
- Onko kiinteiden aloitus oikeasti niin iso juttu? 
- Miksi oikein päätetään The Kiinteidenaloittamispäivä? Meille ei ole sanottu mitään aikaa tai päivää, ja toistaiseksi painoa on tullut ihan rintamaidolla, joten päätänkö tämän vain itse? Onko tämä jokin koulukuntakysymys? Voisinko imettää kaikessa rauhassa 6 kuukauden ikään asti, jos en vain halua tai jaksa antaa soseita aikaisemmin?
- Miten vaikeaa voikaan olla suuri päätös siitä, annetaanko ensimmäiseksi lapselle perunaa, porkkanaa vai bataattia? Onko se kuin kohtalonkysymys, tuleeko lapsesta loppuiäksi peruna- porkkana- vai bataattimies?
- Ja miten vaikeaa nykyihmiselle voikaan olla soseiden teko itse, kun vihkosessa on ohjeita perunan ja porkkanan keittoon ja soseuttamiseen???  Että oikein vettä kattilaan, sinne kuoritut rehut, keitetään pehmeiksi, soseutetaan. Vai olisikohan sittenkin helpompaa ostaa perunaa purkissa, jos vaikka unohtaisin jonkun välivaiheen, kuten kuorimisen, tai sitten sen keittämisen ja sauvasekoittimella vain survoisin raakoja porkkanoita raasteeksi. Unohdinhan lasagnen juustokastikkeestakin mausteet tässä jokin aika sitten.
- Onko vauva oikeasti kohta jo niin iso, että tällaisia pitää miettiä? 
- Pitäisikö vain tehdä kompromissi eli aloittaa kiinteät 5 kk iässä, kun se olisi vähän niin kuin 4 kk ja 6 kk välimaastossa? Mutta toki siis tasan 5 kuukauden iässä, ei päivää aikaisemmin tai myöhemmin. Synttärikakku olisi siis kaksi lusikallista perunaa, tai ehkä sittenkin bataattia, iiks, eihän tätä juttua melkein osaa päättää!
- Pitäisikö vain olla lukematta aiheesta ja yrittää selvitä intuitiolla?

Tänään tekee mieli vaahdota yhdestä sun toisestakin asiasta. Kiitos ja anteeksi.

Kuinka pienestä tuli vähän suurempi

Pikkuisemme, jota täällä kutsun Onniksi, on kasvanut silmissä. Onneksi painoin mieleen ne ihan ensimmäiset hetket, päivät, viikot, tuoksut, tunteet, ja etenkin muistin nauttia siitä ajasta, kun Onni oli ihan pieni. Koska niin se vain on, että vauvat kasvavat. Onni kasvaa.

Monet sanovat jatkuvasti, että Onni on kiltti vauva, koska hän ei ole juurikaan itkenyt. Itkuun, joka muistutti lähinnä pientä ininää, oli myös parin ensimmäisen kuukauden aikana helppo löytää syy: joko oli nälkä tai ilmavaivoja. Rinnalla oleminen oli vauvasta joka tapauksessa ihan parasta. 

Jos Onni olikin kiltti sillä perusteella, kun ei itkenyt, niin ehkäpä hänestä joidenkin arvioiden mukaan on siis nyt tullut tuhma. Eräänä aamuna kello seitsemän pieni vauvamme nimittäin alkoi karjua. Mies luuli, että vauva on sairas ja meidän täytyy viedä hänet lääkäriin mitä pikimmiten. Itse tyynnyttelin pää punaisena huutavaa rakasta sylissäni ja ajattelin, että tiesin tämän. Ääni lisääntyy jalkojen kasvaessa. Salaa olin tyytyväinenkin: meidän vauva ei ole vain pikkuinen ja kiltti, vaan hän ilmaisee itseään, hänellä on tahtoa kertoa meille asioita omalla tavallaan, hän kasvaa ja kehittyy. Hänellä ei tarvitse olla tarvetta miellyttää ja olla ainoastaan kiltti, hän osaa ja saa ilmaista myös tyytymättömyyttään. Eikä hän silti ole tuhma.

Emme menneet lääkäriin. Kotidiagnoosini oli: Vauvan huono päivä. Väärällä jalalla ylös sängystä. Ei huvita enää syödä rintamaitoa ja äiti ei tajua. Oma äänen testaus. Aamuväsymys. Ja vatsassakin kipristää. 

Nyt kun ihmiset sanovat hymyilevälle ja kujertelevalle vauvallemme, että onpas se kiltti, saatan kertoa, kenties hivenen ylpeyttäkin äänessäni, että osaa se karjuakin. Minua katsotaan epäuskoisena, ja Onni naurahtaa.

Tunnustus

Ilokseni huomasin Sydänjään ja Anniinan blogeista saaneeni tunnustuksen, kiitos siitä! Jaan tunnustuksen siis eteenpäin ja kerron seitsemän asiaa itsestäni.

Blogeja, joille tunnustuksen haluan antaa: 
1. Aikuistumassa-blogin Milla-Emeliina, jonka ajatuksia työelämästä ja elämästä on mielenkiintoista lukea 
2. Pienen prinsessansa juuri saanut Haikaranpelätin, onnea vielä! 
3. Sympaattinen Helmeni 
4. Lapsellisten arjesta hauskasti kirjoittava Salamatkustajan syntymä 
5. Ajatuksia herättävä Taivaanpii

Seitsemän asiaa itsestäni:
1.  Vanhat lukijat muistavatkin varmaan, että pidän syksystä. Vesisadekin on ihan kiva, etenkin kun sitä katselee ikkunan takaa eikä tarvitse mennä minnekään.
2.  En juo kahvia.
3.  Vauvallamme on jo nimi, mutta jonkinlaista anonymiteettia säilyttääkseni jätän sen kertomatta täällä. Kenties keksin myöhemmin jonkin bloginimen pikku herralle. 
4.  Unelmani on asua ulkomailla pitemmän aikaa. 
5.  Lapsemme nähtyään pojan isoisomummo sanoi, että nyt hän on saanut elämältä kaiken, ja enemmänkin, ja minä nieleskelin kyyneliä katsoessani noita niin paljon nähneitä silmiä. Vuodatan kyyneliä melko usein, milloin mistäkin, onnestakin.  
6. Olen menettänyt ystävän lapsettomuusaikana, enkä ehkä koskaan saa häntä takaisin, ainakaan kuin ennen. 
7. Kaipaan raskausaikaa paljon. Ehkä juuri siksi, että se oli niin toivottua, ainutlaatuista. Jos olen joskus vielä raskaana, se ei olisi kuitenkaan sama kuin tämä ensimmäinen raskaus.

Valomerkin aikaan

On viikonloppu. Baareissa ihmiset tanssivat viimeisiä hitaita, nojailevat toisiinsa humalahöyryissä, hikisinä. Osa hakee jo takkiaan narikasta ja askeltaa hyytävään syysyöhön juuri ennen valomerkkiä. Kuka menee taksijonoon, kuka nakkarille.

Yötyöläiset valvovat viikonlopun yössä. Vielä muutama tunti, niin on aikainen aamu ja pääsee nukkumaan. Tien päällä oleva rekkamies pysähtyy juomaan viidennentoista kupin kahvia. Postinkantaja on herännyt, jotta aamun uutiset ehtisivät kaikkien aamupalapöytään. Töissä ihmiset valvovat, päivystävät, huolehtivat, varautuvat, jotta kaikki saisivat nukkua rauhassa.

Näihin aikoihin herään.
ääh ääh, äääh, öh, öh, ööööö, ih ih ii.
Heräsikö hän oikeasti?
ääääh, viuh viuh, äh äh äh äh äh ähhhh.
Nappaan vauvan pinnasängystä ja kävelen olohuoneeseen imettämään istualleen, jotta en nukahtaisi. Vauva ei avaa kunnolla silmiään, mutta imee ahnaasti. Ähinä rauhoittuu. Pikkuinen on sylissäni lämmin. Katuvalot kajastavat kelmeää valoa verhojen läpi, pääni alkaa nuokkua. Suljen silmäni, mutta säpsähdän pian.

Mietin, kuka muu valvoo. Ehkä viimeisillään raskaana oleva ystävä, jonka uni kuulemma öisin loppuu, on myös hereillä ja silittää vatsaansa. Kuinkahan moni meidän talossa on hereillä? Entäpä onkohan kotitiellämme joku muukin nyt imettämässä vauvaansa? Joku on kenties muuten vain uneton.

Huuda HEP, jos sinäkin valvot samaan aikaan!

Imetyksestä, kaikella vakavuudella

Vakavasti ottaen. Imetys on vakava asia. Siksi kirjoitan tästä nyt vakavasti, naama peruslukemilla. 

Jo ennen odotusaikaa ymmärsin, että imetys on yksi niistä asioista, jotka kuumentavat tunteet. Ihmettelin, onko se nyt niin iso asia, mitä väliä, miten lapsi ruokansa saa, miksi siitä niin vauhkotaan, syyllistetään, tunnetaan huonoa omatuntoa, kärsitään, hehkutetaan, puolustellaan omia valintojaan. Odotusaikana ja etenkin vauvan synnyttyä ymmärsin, että se vain on niin iso juttu. Neuvolan terveydenhoitaja luennoi imetyksestä ja käski katsomaan imetysliivejä etukäteen. Perhevalmennuksessa imetystukiryhmän äidit kertoivat kokemuksistaan ja vakuuttelivat, että korviketta ja pullot ehtii ostaa sittenkin, kun on kotona, jos niitä sitten tarvitsee*. Nyt kun vauva on sylissä, minulta on kysytty vaikka kuinka monta kertaa, imetänkö, tuleeko maitoa. Imetys tuntuu olevan koko kylän juttu. 

Kaikesta lukemastani ja kuulemastani päättelin etukäteen, että imetys voi olla aluksi vaikeaa, se voi sattua ja turhauttaa. Kaikkiin imetysongelmiin vastauksena tuntui olevan imettäminen. Huolimatta mielikuvistani imetyksen aloittamisesta ajattelin, että harjoittelemalla opimme, minä ja vauva, ja haluan ehdottomasti imettää, jos se vain on mahdollista. Yritin lisäksi psyykata itseäni, että en joka ilta syyllistäisi ja itkisi itseäni uneen, jos imetys ei syystä tai toisesta onnistuisikaan. Että ei se nyt niin iso juttu sitten olisi, että sitä pitäisi monta kuukautta vatvoa. Myöhemmin kyllä ymmärsin, kun imetyskysymyksiin vastattuani sain kuunnella serkun kummin kaimojen omia imeyskokemuksia, että monta kuukautta ei ehkä riitä epäonnistuneen imetyskokemuksen unohtamiseen. Se voi kenties olla monen vuoden, tai vuosikymmenienkin päästä, kun vielä asiasta haikeasti kertoilee.

Sairaalassa aina imetyssession aloitus vei aluksi tunninkin. Emme ehkä vain osanneet. Kätilöt kuitenkin auttoivat tarvittaessa, ja kyllähän se sattui, kun joku, ketä ei ehkä aikaisemmin ole koskaan nähnytkään, tulee ja puristaa ronskisti keilapallon tuntoista rintaa, asettelee sitä vauvan suuhun, mikä näytti juuri siltä kuin olisi tunkenut, no vaikka sen keilapallon, pikkuisen muikun suuta vasten. 

Onneksi vauva kuitenkin oppi hoitamaan ruokailuhommat itse melko pian, ja koska vauvan painokaan ei ollut juuri laskenut, sain itseluottamusta oman maidon riittämiseen. Ja maitoa onkin siitä lähtien riittänyt. En juuri pumppaile maitoa kuin vain silloin, kun oman olon puolesta on pakko, mutta silti pakastimestamme saisi omavaraisesti useammat pannukakkumaidot. Usein maitoa suihkuaa vauvan tullessa rinnalle, ja koska vauva välillä kääntää päätään suihkun alta pois enkä ehdi vuorata itseäni harsolla, haisemme välillä molemmat maidolle.

Toistaiseksi imetys tuntuu yleisesti ottaen helpolta. Enää se ei juurikaan satu, paitsi pienesti nipistää, jos rinnat ovat liian täynnä, tai jos vauva nukkuu pitkiä päiväunia, saattaa rinnoissa tuntua pakotusta, ellen pumppaa maitoa. Rintapumpun, pullojen ja maitopussien kanssa säätäminen tuntuu kuitenkin vaivalloiselta imettämiseen verrattuna, joten olen varsin tyytyväinen, että imetys sujuu. Tuntuu muuten vaikealtakin kirjoittaa näin, ettei joku epäonnisen imetyskokemuksen saanut ajattelisi, että hyvähän minun on huudella imetyksen helppoudesta. Tekisi siis mieli kirjoittaa joka lauseeseen jotenkin minä tai me. Että minulle imetys on nyt ollut kohtuullisen helppoa ja olen tietoinen siitä, että tilanne voi meilläkin vielä muuttua, minun mielestäni se on kaikin puolin kätevää pulloihin verrattuna, minä pidän siitä, minä haluan ruokkia lapseni äidinmaidolla ja siinä olen tähän asti onnistunutkin, mutta minulle on aivan sama, millä muut lapsensa ruokkivat. Tähän vielä ylimääräiset minä ja minun mielestäni, jos ei vielä riittänyt.

Kolikon kääntöpuolena on se, että rintani ovat tällä hetkellä melkoisen korvaamattomat. Miehellä ei ole lähellekään samoja keinoja tyynnytellä itkevää tai väsynyttä lasta kuin minulla, joten en ole pariin kuukauteen käynyt yksin juuri missään. Mitään suuria illanviettoja en kuitenkaan edes kaipaa, ja olenhan minäkin riippuvainen lapsesta. Ensinnäkin tuntuisi vaikealta olla pitkään pois lapsen läheltä ja toiseksi rintani tarvitsevat tyhjentäjää säännöllisesti, eikä rintapumppu käsilaukussa ja pumppaaminen jossakin vessan nurkassa kuulosta houkuttelevalta. Tämä aika on kuitenkin niin ainutlaatuista, että en pidä tätä imetyksen sitovuutta ahdistavana asiana (vaikka haaveilenkin muutaman tunnin shoppailusta rauhassa ja yksin). Tulee vielä aika, jolloin kaipaan näitä päiviä. Silloin katselen poikani menoa isänsä kanssa, kun he menevät retkelle repussaan eväitä, ja mietin, että minun poikani, kasvanut niin paljon minun eväillä.

* Vastarannan kiiskenä ostin kuitenkin pullot ja pari korvikepakkausta valmiiksi kaappiin. Korvikkeet ovat siellä vieläkin, ja yhdestä pullosta vauva on syönyt muutaman kerran.

Tervetuloa maitobaariin!

Ai niin, täällä on vain yksi paikka, ja meillä on jo asiakas.

Maitoa tulee hanasta, joten pullotuotteita ei täällä vielä tunneta. Tarjoilemme kanta-asiakkaallemme ehtaa luomua, ja piikki on auki koko ajan. Asiakas hyödyntääkin tarjoilua useasti, eikä baari ole kiinni yöaikaankaan, jolloin tankkausta tapahtuu parisen kertaa. Joskus asiakas vaatii tarjoilua kuin nuoriso pikaruokaravintolassa, toisinaan taas keskitytään nautiskeluun ja slow food –konseptiin. Muutaman kerran baarin pitäjä tuntee olevansa kuin ihmisoikeusrikoksesta syytetty, kun asiakas ei saa palvelua tarpeeksi nopeasti eli nyt heti eikä kohta. Usein kuitenkin asiakas malttaa odottaa tarjoilun aloittamista, ja onpa baarin pitäjä oppinut havainnoimaankin, koska vakkarille tulisi tarjoilla, jottei syntyisi turhaa kiukuttelua. 

Baari on varsin toimiva konsepti, sillä se voidaan tarvittaessa pystyttää ulkoilmaan, auton takapenkille, kahvilan nurkkaan tai grillijuhliin. Useimmiten kuppila kuitenkin sijaitsee yksityisesti sohvalla tai sängyllä, niin tis(s/k)in omistajakin saa olla kohtuullisen vapaasti eikä tarvitse lymyillä kaiken maailman viritysten ja asiakkaan takana tis(k/s)iä häveliäästi peittäen. Ulkotiloissa asiakkaallamme saattaa pipo olla vinossa kuin rantajuopolla, mutta tämäkin kuuluu suomalaiseen kesänviettoon.

Tässä baarissa ei käytös siis ole niin justiinsa. Asiakas saattaa pieraista jopa kesken tarjoilun, mihin paikan pitäjä joskus kommentoi kehuen ”olipa hieno pieru”, koska tietää, että pieru on asiakkaalle iso juttu, ja ilta sujuu todennäköisemmin ilman suurempia rettelöintejä, jos asiakas saa kaasut pihalle mahdollisimman kivuttomasti. Röyhtäisy aterian jälkeen tai kesken huikan on myös sallittua ja oikeastaan toivottavaakin edellä mainitusta syystä. Oksentaminen ei myöskään ole kiellettyä, eikä porttikieltoa napsahda edes tis(s/k)ien väliin yrjöämisestä. Aivastamisesta aterialla on kuitenkin joskus huomautettu. Lisäksi olisi toivottavaa, että ennen pierun äheltämistä irrotettaisiin ote tis(s/k)istä. Baariin sammumista tapahtuu päivittäin, mutta sitten asiakas joko siirretään pois asioimasta tai annetaan pään olla tis(s/k)illä. Minkäs sille voi, kun tuote on joskus niin tainnuttavaa tai sitä on nauttinut liikaa! 

Asiakkaan yksinoikeus tis(s/k)eihin ilmenee siten, että hän häikäilemättömästi nauttii niiden annista, vaikka vatsalaukkuun ei enää mahtuisikaan mitään. Sitten suu täynnä juominkeja vain sylkäistään baarin pitäjän paidalle, tai joskus avataan hanat ja käännetään pää pois suihkun alta.

Kuitenkin tuore baariyrittäjä on varsin onnellinen, että tuotanto tuntuu toimivan ja tuote kelpaavan pienelle ihmiselle. Iloon ja suruun, pieneen ja isoon nälkään, yksinäisyyteen, tylsyyteen, halipulaan, kaikenlaiseen hätään. Äidin maitobaari, yksinoikeudella.

Kuukauden tunteet TOP 3

Onni.

Tämä ensimmäinen on helppo. Olen vain niin onnellinen pienestä sekä meidän perheestä. Pikkuinen on suloinen, kasvaa lähes silmissä. Ilmeitä tulee koko ajan lisää, milloin suu on supussa kuin kalalla, milloin taas kasvoilla näkyy pieni hymynkare (tosin tämä ajoittuu usein juuri ennen ilmavaivoja). Katse on terävä, siinä näkyy viisautta. Rintoja saattaa kivistää pelkästä vauvan katselemisesta, tai jos vauva nukkuu, ajattelemisesta. Parina ekana viikkona tarkistimme kymmenenkin minuutin välein nukkuvan lapsen hengittävän, nyt väli on hieman pitempi. Ja joskus on ihan pakko muuten vain mennä kurkistamaan vauvan tämän koppaan, koska ehtii tulla niin ikävä.

Olisinpa tiennyt vuosi sitten, hääpäivänä, tämänkin onnen saapuvan. Että pelkäsin turhaan.

Huoli ja pelko.

Koska on niin onnellinen, pelkää myös, että se onkin katoavaista. Että jotakin sattuu. Tai kaikki ei olekaan hyvin. Tätä en uskalla ajatella tämän enempää.

Huolta taas voi tulla milloin mistäkin. Viikon kuluttua kotiutumisesta ensimmäisessä neuvolassa onko kysyttävää -kohdassa katsoimme miehen kanssa toisiamme ja kaivoin laukusta viikon kauppalistan kokoisen paperin esiin. Ei varmaan tarvitse selittää enempää.

Syyllisyys.

En ole ikinä ymmärtänyt, kun äitikerholaisten juttuja olen aikaisemmin salaa lukenut, miksi ihmeessä joka asiasta vedetään kauheat omantunnon tuskat ja syyllistetään itseään (kenties myös muita) turhasta. Että mitä sillä esimerkiksi on väliä, miten lapsi ruokansa saa, kunhan saa. Tai että kyllä siitä omasta lapsestaan jossakin välissä alkaa pitää, mitä siitä, jos ei heti tuntenutkaan äidinrakkautta™. 

Ensimmäisenä aamuna sairaalassa se sitten kuitenkin iski.
Missä olen, ai niin olen juuri synnyttänyt, missä on mun lapsi, olisin varmaan voinut antaa sen yöllä kenelle tahansa parin tunnin yöunia vastaan, olen ihan kauhea äiti, voi poika parkaa, onneksi sillä on niin ihana isi joka niin sitä rakastaa, pitäisikö painaa tuota kelloa, jos nyt saisin lapseni taas viereeni...
Ja muuta järjetöntä.

Lapsi vieressä, molemmat yhtä avuttomina, taisin myös asiasta vuodattaa muutaman kyyneleen. Tulenkohan aina tuntemaan syyllisyyttä noista hetkistä, kun en vielä nähnyt poikani katseessa sitä ihanaa tuttuutta?

Kotona syyllisyyttä voi tuntea pieneistäkin, kuten:
punaisesta takapuolesta, vatsavaivoista, kylmistä varpaista, hikisestä päästä, vauvan jättämisestä yksin lattialle kun syö aamupalan iltapäivällä, vauvan ruokapalvelun hitaudesta, kohta-sanan hokemisesta nälkäiselle vauvalle (joka ei ihan varmasti ymmärrä, mitä sana tarkoittaa, paitsi että se ei ole selvästi sama kuin heti), kestovaipan ohivuodosta.
Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Ja tämä on vasta alkua.

Syntymäpäivä 4/4: Kuva

Myöhemmin kotona palaan synnytyssalista otettuihin hämäriin kuviin. Mies näyttää niin onnelliselta, hän rakastui heti vauvaan, hoiti häntä, kun itse makasin sängyssä. Itse näytän kenties eniten helpottuneelta. Sekaisin olevalta. Onnelliseltakin.

Vauva on mitä ihanin. Hän näyttää nyt valokuvissa niin tutulta, että en voi ymmärtää, miten hän hetken näytti vieraalta. Vieraalta kenties vain siksi, että vatsa oli poissa ja tilalla oli oikeasti aivan oikea ihminen. Kuin se nyt jokin yllätys olisi.

En tule koskaan unohtamaan sitä tärkeää välähdyksenomaista kuvaa, joka on olemassa vain mielessäni. Juuri sitä, kun ensimmäisenä yönä tuijotimme toisiamme rinnan takaa, ja tunsin jo syyllisyyttäkin siitä, että en tiedä, mitä minun pitäisi äitinä tehdä ja olenko yleensäkään hyvä tässä. Toivoin vain, että olisin edes tarpeeksi hyvä, kun poika on kerran niin hieno.

Lupaan yrittää. 

Nyt en muuten odota mitään. En syksyä, en joulua, en uutta vuotta. En töitä, en uusia opiskeluita. Nyt on vallan hyvä näin.

Syntymäpäivä 3/4: Tuijotus

Yöllä jäin lapsen kanssa kahden. En tiennyt kerrassaan mitään, olin onnellinen, mutta etenkin hämmentynyt, koska:
- meillä on lapsi
- se on poika (en ymmärrä, miten tämä voi olla hämmentävää, mutta niin vain olin yllättynyt, että lapseni on poika. Yhtä yllättynyt olisin varmasti ollut tytöstä. Vatsassa ollut vauvani on poika!)
- kaikki nukkuvat, huonekaveri nukkuu
- mitä jos me ei nukuta
- tai lapsi alkaa itkeä
- pitäisikö ehkä imettää
- miten se rinta nyt tungetaankaan suuhun
- väsyttää ihan kauheasti
- haluaisin vain nukkua
- tästäkö alkaa monen vuoden univelkakierre
- en osaa vaihtaa vaippoja
- olisi jo aamu ja mies voisi tulla

Siinä pimeässä huoneessa yölampun palaessa imetin lastani toisen kerran. Poika piti silmiään auki. Tuijotimme toisiamme, poika näytti epäluuloiselta, itsekin mietin, että tuossa tuo nyt sitten on, ja tässä me vain pälyilemme toisiamme rinta välissämme. Kumpikin sekaisin ja väsynyt pitkästä matkasta.

Syntymäpäivä 2/4: Syntymä

Lehden lukemisen keskeytti kätilö, joka antoi ohjeet ponnistusvaiheen harjoittelua varten. Jonkin ajan kuluttua siihen ryhdyttiinkin aivan oikeasti. Hävinnyt kipu tuli uudelleen, mutta erilaisena. Pidin taas silmiäni kiinni, mutta kuuntelin kätilön ohjeita ja tunsin mieheni olevan niin paljon läsnä.

Sitten muistan parhaiten välähdyksiä, aivan kuin valokuvia yhdestä tähän astisen elämäni ihanimmista hetkistä. Kellertävän valon alla syntyy poikani, josta näen ensimmäisenä takapuolen, pieni vauva nostettuna suorin käsivarsin ylös niin, että sukupuolesta ei voi erehtyä. Poikani, minun poikani. En osaa kuvailla tarkemmin, mutta tilanteesta tulee mieleen Leijonakuningas ja tämä kuva:

Pieni tulee paitani alle, minuun ei enää satu. Siinä me olemme kaikki kolme. Kellertävän valon alla paikkaillaan syntymän jälkiä, mutta me keskitymme jo pikkuiseen, jonka iho on niin pehmeä, hieman liukaskin. Hiuksia, sormet, varpaat, tuijottavat silmät. 

Hei poika, mies sanoo. Me olemme täällä, isi ja äiti, sua niin odottaneet.

Sopersin myös anteeksi, etten uskonut vauvaan aina, vaan pelkäsin enemmän. Ja se ajatus itketti niin paljon, että päätin uskoa lapseeni aina.

Syntymäpäivä 1/4: Hei tää lähtis synnyttämään

Sinä päivänä, kun menin synnyttämään, oli aurinkoista, suorastaan helle. Ehkäpä siksikin luulin, että se ei olisi Syntymäpäivä, sillä kuvittelin synnyttäväni, kun ulkona sataisi vettä, olisi hämärtyvä kesäilta, yö, hetki, jolloin kaupungin kadut olisivat hiljaisia ja olisi vain me kaksi ja uusi elämä.

Ja eihän kukaan nyt oikeasti synny laskettuna aikana! 

Harvakseltaan tulevat supistukset naurattivat. Kävimme kiertelemässä kaupoissa ja ostamassa kotiimme tuikitarpeellisia tavaroita, kuten teepusseille purkin. Takaisin tullessa, kirkon kohdalla liikennevaloissa, tuli ensimmäinen supistus, jolloin en enää nauranut.

Kotona pystyin olemaan melko pitkään, keinuin jumppapallon päällä ja olin suihkussa, omissa maailmoissani. Mies kävi katsomassa vähän väliä, miten selviän, auttoi ja tuki. Parhaansa mukaan myös yritti ehtiä tehdä ne asiat, jotka olivat listalla ennen synnytystä, eli asiat mallia onhan näiden hoitamiseen vielä aikaa*:
Synnytys-cd:n kokoaminen!** Eväät! Sairaalakassin pakkaus loppuun! Kamerasta kuvat koneelle! Kameran laturi! Taulut seinään!

Sairaalassa olin yhä omissa maailmoissani, ajalla ei ollut mitään merkitystä. Kipu tuntui voimakkaalta aallolta, joka antoi vain hetken hengähdysaikaa ennen kuin tuli uudelleen. Pitkän suihkun jälken siirryimme synnytyssaliin, minne kävelin omin jaloin ja mitä en edes muistanut myöhemmin. 

Miten sitä oikein kuvailisinkaan.
Tuntui kuin olisin ollut huvipuiston hurjimmassa kieputtimessa, sellaisessa, että jalat roikkuvat, härveli kiertää ratansa ympäri kuin korkkiruuvi (vähän kuin Tornado). Koko vartalo heiluu hieman istuimen laitoja vasten vauhdin voimasta, hiukset roikkuvat, jalat roikkuvat, kädet pusertavat kädensijaa. Pidän silmiä kiinni koko ajan, en näe mitään enkä ketään, enkä edes tiedä, miten päin olen, mutta ehdin arvailla, koska välillä aurinko paistaa alhaalta, välillä sivusta tai ylhäältä. Oksettaa ja huimaa, päässä tuntuu painetta, vaikerran, enkä välitä, miltä kuulostan.

Epiduraalin saatuani tuntuu kuin laite pysähtyisi. Päässä pyörii, jaloissa tuntuu kuin pieni tärinä. Mietin, miten hullu olinkaan, että suostuin tähän, ei enää ikinä (paitsi seuraavalla kerralla, kun muistan enää vain, kuinka hurjaa ja siistiä se oli, en sitä, kuinka pahalta tuntui).

Kivun tauottua analysoimme miehen kanssa siihen mennessä tapahtunutta. Lueskelin lehteä***, istuin jumppapallon päällä, ja tuntui, että tämähän on ihan hauskaa, aivan kuin jokin seikkailu, jonka päämäärä olin vielä vain hämäränä mielessäni.  

* Kuvittelin, että synnytän vasta kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, ja myöhemmin onkin vähän hymyilyttänyt ajatus siitä, että olimme niin aidon yllättyneitä synnytyksen käynnistymisestä. Laskettuun aikaan mennessä siis oikeasti kannattaisi hoitaa ne asiat, jotka olisi hyvä olla synnytykseen mennessä valmiina. Mutta me vain olemme tällaisia, vähän viime tipassa, joskus myöhässäkin.
** Mies ehti kuin ehtikin koota cd:n, itsekin valitsin suihkussa lauluja, kun mies ei enää ollut varma, mitkä kappaleet halusin kuulla. Cd ei kuitenkaan koskaan toiminut synnytyssalin soittimessa, mutta myöhemmin kotona cd:tä kuunnellessa valitsemamme laulut itkettävät.
*** Olen lukenut lehden uudelleen kotona, sillä olen varma, etten ole oikeasti lukenut yhtään artikkelia aikaisemmin.

Muutos

Eräänä kauniina kesäpäivänä varjoni näytti tältä:

Tunsin kyljessä potkuja ja mietin, minkä kokoinen jalka pienellä on.
Vatsa tuntui ihanalta, ajattelin, että jos synnytys edellyttää varsinaisesti vatsaan kyllästymistä, synnytän ehkä elokuussa.

Kuvan ottamisesta muutaman päivän päästä synnytin ihanan poikamme, jota olemme niin odottaneet. Tässä ensimmäinen kuva jaloista, niistä, jotka ihan vasta potkivat minua kohdussa.

Varpaissa ja jalkapohjassa on minusta jotakin niin täydellisen kaunista ja viatonta. Kuin koko lapsi, pieni, suuren muutoksen kokenut. Onnellisina hymyilemme toisillemme miehen kanssa. Voi kuinka kiitollinen olenkaan meidän perheestä nyt.

Kirjoitan lisää myöhemmin, kun pääsen tästä sanattomuuden tilasta. Siksi aikaa päivän musiikkiehdotukseksi Anna Puuta.

-----------------------------------------
Anna Puu: Mestaripiirros

Sinä päivänä, kun Luoja teki sinut,
Hän ei muuta tehnytkään.
Heräs aikaisin, otti kynän käteen,
Rupes siinä piirtämään. 

Päivä kului, mut hetkenkään lepoo
Piirtäjä ei kaivannut.
Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut,
Mestari valmisti sut. 

Se kuva oli kaunis, oi, ihme suorastaan,
Muodon jumalaisen sait.
Kuvan viereen hän merkkas, ettei suhun
Päde kuolevaisten lait. 

Niille, jotka yhä epäilevät Luojaa,
Sanon vastaukseksi vain,
Että jos ne edes kerran näkis sinut,
Kaikki rupeis uskomaan.

Hajatuksia

Kuulin vähän jo pidemällä olevia raskausuutisia, ja tyyppiä heti tärppäsi. En ymmärrä, mikä minua vaivaa, kun muutama päivä ennen laskettua aikaa tämä aiheutti kummallisia kateuden tunteita.
Ne eivät tiedäkään, että jotkut odottavat pitempään. Pelkäävät, tekevät lapsia klinikalla.

Kaikki on itselläni hyvin eikä minulla ole mitään syytä tuntea näin, ja vauvoja tulee maailmaan koko ajan, minkä olen aikoja sitten ymmärtänyt. Kenellekään en lapsettomuuden pelkoa toivo. Ja silti. Aivan kuin häivähtävän hetken, nyt jos edes uskallan tunnustaa, olisin toivonut, että kaikilla voisi mennä yrittämisessä edes vähän pidempään, niin osaisivat arvostaa, ymmärtäisivät. Vaikka ei sitä rakkauden ja arvostamisen määrää sillä mitata, tiedän.

Olen jo hieman ajatellut mahdollista toista lasta. Samaan aikaan minun kanssa lapsen saavat tulevat varmasti raskautumaan uudelleen ennen minua. Aikaisemmin ajattelin, että kunhan saan yhden lapsen. Koska haluaisimme useamman lapsen ja se yhden lapsen kunhan-toive on pian toteutumassa, joudun siis muuttamaan tuota lausetta myöhemmin. Ehkä ihminen vain on sellainen: haluaa lisää, kun entiset tavoitteet on saavutettu? Ahne ja itsekäs.

Neuvolasta annettiin käteen ehkäisyopas, joka tulisi lukea etukäteen, koska jälkitarkastuksessa on kuulemma niin vähän aikaa aiheen pohtimiseen. Nyt tuntuu, että mitään pitkäaikaista ratkaisua emme ehkäisyksi halua, ja jos kaikki menee tässä raskaudessa ja vauva-ajassa hyvin, mahdollinen imetysaikana raskautuminen ei luultavasti tuntuisi vahingolta, vaan lähinnä onnekkaalta sattumalta.

Haloo, haloo, täällä huolestunut äiti

Myöhään eilen huomasin, etten ole oikeastaan koko iltana tuntenut liikkeitä, eikä pikkuinen ilmoitellut itsestään makean juomisen ja syömisen, puhumisen, laulamisen tai soittorasian äänen jälkeenkään, joten yöunien pelastamiseksi menimme päivystykseen ja sieltä sydänäänien kuunteluun. Kaikki oli hyvin ja kaikki on nyt hyvin, paitsi ehkä minulla. Jotenkin taas luotto siihen, että tämä vartaloni hoitaisi raskauden loppuun asti, koki tuosta pelonsekaisesta hetkestä kolauksen, ja nyt toivon vain, että saisin vauvan ulos niin pian kuin mahdollista.

Ei sillä, että olisin kyllästynyt raskauteen, ei.
Rakastan vatsaa, se on juuri sopivan kokoinen.
Rakastan liikkeitä, minua ei haittaa virtsarakon survominen tai satunnaiset kylkiluihin osumiset, kunhan lapsi liikkuu.
Kerrankin vatsa on kesällä kiinteä.
Vauvan hikka on jollakin tavalla söpöä.
Vauvalle voi aina jutella, aivan kuin en olisi koskaan yksin.
Makoilemme usein sängyllä, minä, mies ja vauva siinä välissä vatsassa potkien molempia. Näitä hetkiä rakastan.

Mutta kun.
Mistä voin kuitenkaan tietää, että siellä kaikki on varmasti hyvin?
Että istukka hoitaa hommansa kunnolla loppuun asti?
Ja ei tapahdu mitään kauheaa?

Ja minä niin tiedän.
Että huolen määrä tulee kenties vain kasvamaan eksponentiaalisesti.
Mutta sitten se ei ole pelkästään minun vastuulla havannoida ja raportoida: "koska viimeksi on tuntunut liikkeitä, liikkuuko se tavallista vähemmän, onko olotilassa muutoksia, turvottaako, onko tullut supistuksia/lapsivettä/verta..." 
Voimme sitten kahdestaan ihmetellä vauvan itkua ja sen eri variaatioita, kenties itkuun voi myös vaikuttaa syöttämällä, vaihtamalla vaipat, kantamalla, nukuttamalla. Nyt voin lähinnä silittää vatsaa.

"Haloo, haloo, huolestunut äiti täällä, voisitko nyt vähän liikkua, kiltti..."

Ennen matkaa luetaan matkaopasta

Vauva on täysiaikainen, joten nyt se sitten iski jollakin tasolla tajuntaan. Tässä synnytetään kohta. 

Olemme toki osallistuneet synnytysvalmennukseen, jossa kätilö luennoi synnytyksen kulusta. Se kaikki vain tuntui kovin kaukaiselta, odotusaika kun on kulunut hitaasti ja kuvittelen, että jäljellä on aikaa vaikka kuinka, ja aika kuluu yhtä hitaasti kuin tähän asti, vuodenajat vain vaihtuvat. Mutta ei, nyt on kesäkuu edennyt jo hyvää vauhtia eikä syksy tule ennen kuin meillä on vauva.

Ja ennen kuin olen synnyttänyt.

Ensisijainen toiveeni on, että selviämme molemmat hengissä. Oikeastaan kaikki muut toiveet tämän jälkeen tuntuvat pikkuseikoilta, ja tuntuu oudolta alkaa listata pikkutarkasti asioita, joista minulla ei ole kokemusperäistä tietoa. Mietin, että voisin hyvin mennä synnyttämään autuaan tietämättömänä kaikesta mahdollisesta, mitä voi tapahtua, miten synnytys voi edetä ja mitä ongelmia voi ilmetä ja vain luottaa henkilökuntaan ja itseeni.

Mutta sitten. Toissayönä heräsin pieneen vihlaisuun, joka meni ohi nopeasti. Loppuyön kuitenkin valvoin: ensin odotin liikkeitä, sitten vatsa meni ihan kovaksi, sitten piti taas odotin liikkeitä. Lopulta vauvalla tuli iso hikka, ja sitten olikin jo niin aamu, että vastoin kaikki tapoja ja tottumuksiani nousin sängystä ennen miestä, jonka herätyskello soi seitsemältä. Vielä makoillessani sängyssä päätin sittenkin lukea päivällä synnytyksestä vähän enemmän. Ehkä en ole nyt sen viisaampi, mutta tuntuu kuitenkin, kuin olisin lähdössä matkalle ja ottanut edes vähän selvää siitä, miten matkustan ja minne, enkä vain sokkona juokse mihin tahansa kulkuneuvoon tietämättä, miten perille voisi vaihtoehtoisesti päästä. Matkatavaroiden pakkaamista en tosin ole vielä suorittanut, joten the sairaalakassin pakkaaminen voisi olla seuraavana listalla.

Synnytyksessä pelottaa yksinkertaisesti kipu. Ehkä myös tietynlainen alkukantaisuus, hallitsemattomuus. Kuin olisi jokin eläin. Oleminen vaiston varassa, ja se, että pitäisi selvitä siitä kuin miljoonat muut aikaisemmin. Samalla lohduttaa ajatus siitä, että niin monet ovat synnyttäneet, tuhansia vuosia, ja se on niin luonnollista siinä mielessä, vaikkakin ajatus kaikista ruumiinaukoista tulevista eritteistä siinä kaikkien edessä on jokseenkin epäluonnollinen, samoin kuin ajatus kiljumisesta, karjumisesta ja kaikenlaisesta repeämisestä.

Sektio pelottaa minua vielä enemmän, mutta siihen tilanteeseen jouduttaessa pelkäisin varmasti itse toimenpidettä enemmän muita asioita, kuten juurikin sitä aivan ensimmäistä ja tärkeintä asiaa, eli selviämmekö molemmat hengissä.

Synnytyksen teemapäivänäni lainasin myös kirjastosta Syntyy uusi ihminen-kirjan (oikeastaan kaksi, vuosien 2003 ja 2009 versiot) - onhan tässä vaiheessa raskautta toki korkea aikakin lukea odotusajasta kertovaa kirjaa. Jostakin syystä minua eivät itkettäneet kuvat kohdussa olevasta peukaloa imevästä vauvasta, pikkuisesta isopäisestä ja lähes läpikuultavaisesta sikiöstä tai edes vastasyntyneestä. Sitä vastoin sain kyyneleet silmänurkkiin, kun selailin kuvia ovulaatiosta, munasolusta, siittiöstä, ensimmäisiä kertoja jakautuneesta alkiosta. Elämän ihme, se alku, on vain niin ihmeellistä.

Hyvä ajoitus

Jossakin mielentilassa olen päätynyt ajattelemaan, että me pääsimme lisääntymisasiassa, toistaiseksi, kuitenkin aika helpolla, enkä voi lakata ihmettelemästä, kuin onnekasta olikaan, että neljäs OI+IUI olikin sitten se meidän vauvan alku. Neljäs! Kun ei niitä usein edes tehdä kuin kolme, ennen kuin siirrytään eteenpäin. Meillekin neljäs hoito oli syyslomamatkamme sijasta tehty ajanviete odotellessa seuraavaa etappia. Siksi ehkä olikin niin vaikea uskoa, että se oikeasti onnistui - toki raskauden alkuvaikeudet vaikuttivat myös epävarmuuden tunteeseen.

Tästä olenkin sitten päässyt ajatukseen, että vauvamme syntyy juuri oikeaan aikaan. En olisi minä, jos vauva olisi syntynyt heti kuin mahdollista, vuonna 2008. Olisin erilainen, mieheni olisi erilainen, parisuhteemme olisi erilainen. Emme olisi menneet naimisiin keskellä lapsettomuuskriisiä, vaan kenties ensimmäisen lapsemme ristiäisissä.

Olen kuullut, että tämä ajoitus on hyvä, kun minulla on nyt oman alan työkokemusta pari vuotta. Tähän aikaan vuodesta lisääntyminen on myös joidenkin mielestä hyvä (ehkä myös työnantajan, hoidinhan kuitenkin kiltin tytön lailla määräaikaisuuteni - tosin hieman olisi voinut äitiysloman ajoitus olla myöhempi, niin ei olisi tullut niin kiire, mutta voi  hyvä työnantaja, yhteistyöhömme raskauteni ei vaikuttanut, mikä sinua kenties eniten huoletti, kun onnea-sanan jälkeen heti tätä utelit.) Lisäksi kesävauva on helppo pukea, kesävauvan isällä on kesäloma, kesävauva ei ole luokkansa nuorin, kesävauva saa syntymäpäivänään mansikkakakkua. Ja olihan varsin odotettavissa, kun naimisiinkin mentiin, että vauva sieltä sitten tulee, plops vain. 

Ja voi että ärsyynnyn kaikista näistä!

Saan itse ajatella, että ajoitus on juuri hyvä, ja mitä muutakaan voisin? Meidän ihana vauva syntyy oikeaan aikaan, ei se muuten olisi juuri tämä vauva. Olisimme halunneet lapsen vielä opiskellessamme, mutta koska niin ei käynyt, niin ehdimme olla töissä hetken ja saan nyt enemmän kuin minimiäitiyspäivärahan, asumme tilavammin kuin opiskelijoina asuimme. Meillä on valkoinen sohva, auto, vihkisormukset. Vakituista työtä minulla ei ole, eikä sitä omistusasuntoakaan, mutta ainakin tuota ensimmäistä odotellessa saattaisi mennä potentiaalinen lapsentekoikä ohi kokonaan. Joten näin on varsin hyvä, tässä ja nyt.

Miksi sitten joillakin on tarve selittää, mitkä perusteet meillä on saada vauva juuri nyt? Vaivaannun, kun kuulen näitä. Aivan kuin lapsi olisi jokin tilaustuote, sellainen, joka kuuluu tiettyyn vaiheeseen. Valmistuminen, työ, häät, vauva. Näinhän se meilläkin menee. Mutta se aika siinä taustalla ei kuitenkaan ole yhtä suoraviivainen, sitä emme vain ole näyttäneet kaikille. Meistä ei tullut lapsettomuuden suurlähettiläitä, mutta joidenkin silmät ovat silti avautuneet. Ehkä sekin on jo hyvin.

Ostan, siis olen?

Rintakumit!
Korviketta!
Kertakäyttövaippoja!
Kantoreppu!
Sitteri!
Itkuhälytin!

Perheemme virallisena vauvantarvikehankintavastaavana* keksin jatkuvasti uusia asioita, jotka voivat olla tarpeellisia. Eilen kantaessani kotiin bodyn jatkopaloja ja babylegsejä mieheni hieman jo vihjaili, että kai olen edelleen tietoinen, mitä kaikkea tuleville vanhemmille myydään tarpeellisina, vaikka ilmankin pärjäisi (ainakin jos ei tiedä kyseisen tuotteen olemassaoloa). Olenhan toki, ja siksi ylläolevan listan kalleimpia tarvikkeita tullaan hankkimaan varmaan vasta vauvan synnyttyä, jos koemme kyseistä tavaraa tarvittavan. Samoin kuin niitä monia muita asioita, joita en nyt edes huomaa ajatella.

Vauvantarvikeviidakko on hämmentävä, sillä kaikkeen saa laitettua rahaa mitä vain nollan ja tuhansien eurojen väliltä. Välillä melkein epäilee omia kykyjään tulevana vanhempana valita sitä parasta ja sopivinta vaunua, pinnasänkyä, turvakaukaloa, mitä vain - puhumattakaan kaikesta ei-materialistisesta puolesta. Mutta onneksi neuvola järjestää perhevalmennuksia, joista tosin olemme päässeet käymään vain yhdessä. Ei sillä, että sieltä saisi jotain korvaamatonta tietoa (vaikka siellä sentään näki ihan oikean vauvan), mutta siellä näkee ne muut odottajat kumppaneineen. Ja taas muistaa, että monenlaiset ihmiset saavat lapsia. Ei siis ilmeisesti tarvitse olla huolissaan, jos ei ole maisterin tutkintoa vauvanhoidosta ja lastenkasvatuksesta. Tiedonhankintataito on tosin ihan jees, niin ei tarvitse siellä mammapiirissä kysellä, miten saa äitiyspakkauksen tai jotain muuta kvg-tasoista. Satunnaisilla epävarmuuden hetkillä (joita varmasti riittää myös vauvan synnyttyä ihan tarpeeksi) siis psyykkaan itseäni, että me opimme tuntemaan parhaiten meidän vauvan ja että ehkä siitä kaikesta selviää. Kun kerran ne muutkin.

* mieheni on sitten selvästi vauvantarvikkeiden kokoamisvastaava ja tosimies-ei-ohjeita-lue-lähtöajatuksella varustettu käyttöönopastaja.

Kohtaaminen aurinkoisena iltapäivänä keskikaupunglla

Henkilöt, toisilleen tuntemattomat:
Nainen, raskaana 36. viikolla, hame, aurinkolasit. Harppoo rautatien ylittävää siltaa käsilaukku olalla heiluen.

Mies, ikä ehkä himpun verran yli 30, farkkutakki auki, polvihousut, puolipitkät hiukset, kädessä puolitäysi kaljapullo. Ohittaa naisen sillalla, ottaa huikan pullosta.

Tapahtuma:
Liikennevaloissa mies pysähtyy, katsoo taakseen. Punaisten valojen aikana nainen ehtii kävellä odottamaan saman suojatien eteen. Vihreät valot, mies lähtee katua ylöspäin pitkin askelin, kuikuilee olkansa yli. Nainen kiiruhtaa myös eteenpäin.

Dialogi:
"Niin et syntyyks se kahden vai kolmen kuukauden päästä?"
"No ehkä kuukauden."
"Oho. Se on melkoista, kauheeta. Se synnytys."
"Aha."
"Nii siis onko se ihan tarkoituksenmukaista et mies siellä on? Ja katsoo kaikki mitä siellä alhaalla tapahtuu? Et itse ainakin olin ihan et..."
"Niin, eihän sinne oo pakko mennä"
"Pakko ja pakko, minä siellä olin koko ajan ja oli se kyllä tuskaa ja olisin voinu sanoo et lyö mua tuohon jos tekee mieli et sellaista kauheaa siellä kyllä et onko se ihan miesten paikka et nykyään sinne miehetki menee ja kattoo et mitä kaikkea ku ennen nämä on hoidettu jossain mis ei miehii oo ollut et jossain saunassa et kyllä se on"
"On teillä miehillä rankkaa!"

Loppukohtaus:
Mies kaataa olutta suuhunsa ja ylittää tien. Nainen jatkaa matkaansa vastakkaiseen suuntaan.

Keskiviikko.

Mies sammuttaa aamulla herätyskellon torkun ainakin viisi kertaa, ennen kuin herää. Nousen, istun sohvalle, viikkaan kuivumassa olleita pyykkejä: harsoja, pieniä vaatteita. Mies syö aamupalaa, antaa suukon vatsalle ja vaimolle ja kiiruhtaa töihin. Itse jään istumaan paikoilleni. Kummallista, että ei tarvitse mennä minnekään, voin vain olla. Kuinka olenkaan tätä odottanut!

Ja silti. Ahdistaako se vähän? En voi enää kertoa, kuinka kiire olikaan töissä (tärkeillen), kuinka vaikeita ihmisiä/asioita/tilanteita kohtasin (huokaisten, hieman paheksuvasti), mitä hauskaa/mukavaa minulle tapahtui (nauraen, ainakin jälkikäteen). En enää nää työkavereita, en työpaikkaa, en saa samanlaista palkkaa. Ja etenkään en tiedä, koska seuraavan kerran haen töitä ja olen töissä. Jossakin. Silloin mikään ei ole enää samanlaista.

Kotiäiti. Uusi ammattinimikkeeni. 

Vien pikkuiset vaatteet lipaston laatikkoon. Keitän teevettä, syön aamupalani hitaasti. Aurinko paistaa, tuntuu uuden elämän alulta.

Hidastunut askel ja muuta ihmettelyä

Vauhtini hidastui huomattavasti muutama viikkoa sitten, kun kärsin alaselkäkivuista. Pää ja jalat kyllä menisivät, mutta jalat eivät kykene viemään vartaloa eteenpäin kivuttomasti sellaista vauhtia, että pitkäjalkaisesta ei tuntuisi, että nyt minä olen se hidas. Se, joka joutuu sanomaan jatkuvasti miehelle odota (toinen pitkäjalkainen kun ei heti tajua, että vaimo vain jää joka askeleella jälkeen eikä voi harppoa vierellä entiseen tapaan). Tuntui turhauttavalta sinnitellä töissäkin, kun jokainen askel oli vaivalloinen eikä ylimääräisiä askeleita tehnyt mieli ottaa.

Nyt olen kuitenkin muutamien päivien ajan saanut olla suhteellisen kivuttomassa olotilassa ja kävely on taas suhteellisen reipasta. En tiedä, oliko fysioterapeutilla käyminen ratkaiseva tekijä, vai onko tämä vain hyvää tuuria, että tässä vaiheessa raskautta voi vielä päästä selkäkivusta eroon, toivottavasti kokonaan. Olen kuitenkin  tyytyväinen, kun yhtäkkiä tuntuu olevan huomattavasti enemmän energiaa ja vauhtia. Ehkäpä sekin tosin saattaa vaikuttaa, että jäljellä olevat työaamut voi laskea kahden käden sormilla, joten loma ei ole enää kaukana ja jaksaa vielä viimeiset päivät töissä. Kiire tulee, mutta ainakin sitten voisi lomailla hyvillä mielin, kun kaikki on tehty.

Alaselkäkipu on mielestäni tähän mennessä ollut tuskallisin vaiva. Sormukset ovat vielä sormessa (tosin eipä niitä tällaisessa lämmössä varmaan edes saisi pois ilman väkivaltaista otetta), ei supistele erityisesti, eikä mahdollinen hellekään ahdista. Olen edelleen vain niin onnellinen tästä olotilasta, että en haluaisi valittaa pienistä*. Miehen kanssa mietimme usein, miten ihmeellistä on, että meidän solut itse ymmärsivät alkaa rakentaa elämää. Miten se yksi ainoa munarakkula sitten kasvoikaan neljässä päivässä ensimmäisestä ultrasta tarpeeksi, oli siellä vielä toimenpiteen aikana, ja sieltä on sitten munasolu myöhemmin irronnut. Ja että alkio osasi kiinnittyä, alkoi kasvaa. Suorastaan ihmeellinen vauva.  

Kaikki on siis vallan hyvin. Kuun loppupuolella vauvan tavarat saadaan toivottavasti paikoilleen, niin ehkä sekin konkretisoi, että vatsasta oikeasti tulee se ihmeellinen hikkaaja ja jalan venyttäjä (pitkäjalkainen kenties hänkin?) asumaan meille. Meille! Nyt valmiina ovat vanhemmat, vaunut, vaippoja ja vaatteita - nekin kenties riittäisivät hätätilassa. 

* kollega on jostakin syystä useamman kerran kysynyt, eikö ole rasittavaa miettiä vaatetusta. Olen jotenkin hämmentynyt, koska a) ei ole, ja b) näytänkö siltä, niin kuin pukeutuminen olisi suuri ongelma? 

Jäljet ensilumessa

Viime syksynä, aika lailla kaksi viikkoa plussatestin jälkeen, silloin, kun aamulla herätessä ja töistä palatessa oli pimeää, satoi lunta. Ihan vähän, mutta niin, että maa peittyi valkoiseen höytyvään. 

Illalla ovikello soi, oven takana oli pieni tyttö, joka myi koulunsa hyväksi lehteä. Näin, että toinen tyttö odotti ulkona ja puhui puhelimessa samalla kun reipas lehdenmyyjä selitti asiansa. Pahoittelin, kun minulla ei ollut käteistä lehden ostoon, joten toivotimme toisillemme vain hyvät illanjatkot.

Vähän myöhemmin ulos mennessäni näin, että ovesta hieman syrjään oli kirjoitettu lumiseen maahan jalalla. Siinä luki: Ä I T I. 

Ensin hätkähdin: mistä he voivat tietää, että minusta ehkä tulee äiti? Jo sekunnin päästä tajusin, että ehkä tyttö oli puhunut oman äitinsä kanssa puhelimessa ja siinä ajatuksissaan kirjoitti lumeen, ei sen kummempaa.

Kuitenkin niin kauan kuin ensilumi oli maassa, katsoin aina ulos mennessäni, oliko kirjoitus yhä säilynyt. Toivoin sen olevan jokin enne, kertovan minulle siinä keskenmenopelossani, että kaikki menee hyvin, voin äitienpäivänä jo ajatella, että ihan kohta.

Lumi suli melko pian, kirjoitus hävisi, mutta me näimme ultrassa puolitoistasenttisen lapsenalun. En osaa vielä juhlia tätä päivää, mutta sitä vastoin eilen ajatuksissani olivat monet. Tänään mieleeni tuli tämä tarina, josta muistona on kännykkään ikuistettu kuva - jotta jälkien taika ei katoaisi.

Minuutin työ ja pitkä loma

Yhtä varma kevään merkki kuin koirankakka tien laidassa on kesälomakeskustelut. Kuka menee naimisiin, kuka lähtee ulkomaille. Miten lomansa saa vietettyä tehokkaasti, ja kuinka monta viikkoa kukin on lomalla. En voi nyt oikein osallistua keskusteluun, sillä minulla ei ole varsinaista kesälomaa, ja äitiysloman alkuun ei voi suunnitella mitään matkaa, kun vauvan aikatauluista ei vain voi tietää. Mieheni taas on viime vuonna valmistunut ja aloittanut oman alansa hektisen työn, joten hänkään ei kesällä lomaile. 

Illanvietossa, hyvän ruuan, juoman (kuulemma) ja seuran keskelle heitin kuitenkin huomautuksen niille muutamille neljän viikon lomakehuskelijoille, että voipas mieheni olla lomalla kesällä. Isyyslomalla. Kieroutuneella huumorintajulla varustettujen miespuolisten kavereiden mielestä tämähän on vallan epäreilua. Minuutin työstä pitkä loma. Onko se nyt reilua, kun toiset ovat olleet töissä koko vuoden.

Tilanne meni ohi, se oli vallan koominenkin naurunpyrskähdyksineen, eihän kukaan nyt tosissaan.

Eihän?

Vai ehkä sittenkin ihan vähän. Ei niin valhetta etteikö jotakin totta? Onkohan tässä asenteessa myös kannanotto oikeuteen isyysvapaista? Saako loman ansaittua näin helposti, tsuip vaan, ja sitten tähdätään kesälomaan? 

Miten pahalta miehestäni ehkä voikaan tämä tuntua. Vitsi, jolle nauretaan, on hauska ilta, kaikki ovat hyvällä tuulella. Ja kuitenkin puhutaan meidän vauvasta ja sen maailman parhaasta isistä, joka on niin onnellinen. Rakastaa ja odottaa niin kovasti. Ikävöi vauvaa, kun olen töissä. Herkistyy, kun saa oman isyyspakkauksen, jossa on I love dad -body. Haluaisi olla vauvan kanssa kotona isyysvapailla, kenties pidemmänkin aikaa. 

Eikä tätä edes minuutissa tehty. Aikaa odotuksen alkamiseen meni yli kaksi vuotta. Se on enemmän kuin 1051200 minuuttia. Niin kerta. 

Onnellisuus

Viime aikoina on tuntunut usein, että pakahdun onnellisuudesta.
Ihan yhtäkkiä, vaikkapa saunassa.
Kun sisään paistaa aurinko.
Pienen möyriessä vatsassa.
Kun syön jäätelöä parvekkeella (ja otan lisää jäätelöä, koska aikuisena voi jälkiruokaa syödä vaikka yhtä paljon kuin ruokaa).
Tai kun mies tervehtii  ihanaa lastamme, kuulee sydänäänet.
Ja kun vauva mielikuvissamme on vaikka minkälainen osaava tyyppi, vatsassa tanssiva ja puhuva vauva.

Olisinpa tiennyt tämän kaiken viime keväänä.
Aivan kuin sumuverho olisi vedetty edestä pois, maailma tuntuu valoisammalta kuin aikaisemmin (tulkoon vaikka tuhkaa taivaalta).

Samalla tuntuu, että en saisi kirjoittaa näin, ettei jotakin pahaa tapahtuisi ikään kuin tasapainon vuoksi.

Kun huomasin, että rintaani on ilmestynyt kummallinen luomi, olin varma, että se oli se pakollinen paskaa niskaan -vastaisku olotilalleni. 

Tällä viikolla sain kuitenkin huokaista helpotuksesta. Ajattelin tehdä sen kunniaksi kakun. 
Ihan siksi, että nyt ajattelin nauttia elämästä, en pelätä.

Onhan kevät.

Vatsa.

Lääketieteen lahja

Aika ei juokse, enkä minäkään

Olen huomannut, että ihmisillä on taipumusta päivitellä raskausaiheisilla palstoilla, kuinka aika suorastaan juoksee eteenpäin ja raskausaika on mennyt nopeasti ja kohtahan tässä on jo vauva sylissä. Vinkuminen ajan hitaasta kulkemisesta tosin näyttäisi alkavan viimeistään sitten, kun vauva on täysiaikainen, mihin voin ottaa kantaa vasta myöhemmin.

Minä olen siis ajan juoksemisesta eri mieltä. Tämä raskaus lönkyttelee eteenpäin, ehkä vain kävelee hiljakseen. Millään suihkukoneen siivillä tässä ei ole lennetty, vaan ehkä korkeintaan menty taajamajunan vauhtia. Tuntuu, kuin olisin ollut raskaana ikuisuuden, ainakin jo yli vuoden. Norsut ovat raskaana Wikipedian mukaan 20-22 kuukautta, joten jäljellä olisi 8-10 kuukautta, jos olisin norsu ja takana olisi raskautta 12 kuukautta*. En ole, mutta jäljellä olevat reilu kolme kuukautta laskettuun aikaan tuntuu kyllä pitkältä ajalta, tosin kuitenkin jo siltä, että voiton puolella ollaan.

Muistan syysloman ja sen, kun ajatteli tämän hoidon olevan edes pieni mahdollisuus odotellessa askelta eteenpäin. Sen, kun mies ensimmäisen kerran uskoi, että tämä voi olla tottakin. Muistan vielä liiankin hyvin alkuraskauden vaikeudet. Sen onnellisen ja niin surullisen päivän, kun tanssin illalla kyynelehtien katulamppujen valaistessa hämärää huonetta. Jouluisen hautausmaan. Joulunajan perhepäivällisen, kylpyhuoneen, nuoren lääkärin päivystyksessä ja iänvanhan ultralaitteen, jota hän ei osannut aluksi käyttää. Kaikki muistan kuin eilisen, ja kuitenkin kaikesta tuntuu olevan niin pitkä aika, kuin vuosi.

Nyt on kaikki hyvin. Nautin siitä, että vauva potkii. Aivan kuin hän olisi aina ollut siinä, ihan lähellä. Jos ehdin huolestua liikkumattomuudesta, pian tulee potku aivan kuin kertoen "älä huoli, täällä minä olen". Mies on tuntenut myös potkut jo lähes siitä asti, kun itse ne ensi kertaa selvästi tunsin eli 19. raskausviikolla. Vauva tuntuu myös usein näyttävän kaikki temput, pyörimiset ja potkut, kun miehen käsi on vatsalla liikkeitä tunnustelemassa.

Neuvolan äitiysoppaan vaikutuksen alaisena olen päättänyt alkaa laulaa vauvalle edes kerran päivässä. Oikeasti en laula ikinä enkä missään, mutta nyt teen poikkeuksen. Ehkä vauva ei sitä tiedä, jos laulan vähän nuotin vierestä? 

Äitiyspakkauksen olemme saaneet, mutta muuten emme ole isompia tavaroita hankkineet. Ehkä sitten, kun aurinko paistaa lämmittävästi, lumet sulavat ja tulee oikeasti kevät.
Ehkä kevät voi tulla piankin. 

* samaisen lähteen mukaan norsunpoikanen painaa syntyessään sata kiloa, joten on siinä kasvattelemista! - Ja tämähän on varmasti päivän tärkein tieto kaikille, oletan.

Makeanhimo

Tämän vuoden puolella olen vähitellen päässyt eroon pahoinvoinnin aiheuttamasta ruokarajoittuneisuudesta, mikä olikin yksi joululahjatoiveeni. Aluksi olin jopa suunnattoman iloinen, kun tajusin, että teki mieli jotakin ruokaa, eikä syönyt vain siksi, että eläisi ja voisi hyvin, tai no, pahoinvoivasti, mutta ei kuitenkaan kuolisi nälkään. Syöminen on taas mukavaa, eikä maailma olekaan niin oksettavan pahanhajuinen paikka kuin ajattelin.

Pari viikkoa sitten, aivan yhtäkkiä, raskausvaivoihini tuli makeanhimo. Kuin salama kirkkaalta taivaalta aloin himota suklaata, ja kaupassa lapoin kärryihin makeishyllyn antimia kuin olisin ollut jokin hullu. Suklaahullu. Raskauden puoleen väliin asti ei tehnyt mieli makeaa, ja joulunakaan en syönyt kuin pari suklaata, joten ehkä tämä on vajaan puolen vuoden suklaavelkojen takaisinmaksu. Voisin vaikka elää suklaalla: aamupalaksi söisin Fazerin sinistä, haukkailisin levystä aivan kuin se olisi leipää. Lounaaksi kaivaisin esiin valkoisen Tobleronen (mallia iso), lautaselle sen asettelisin. Välipalan kunniaa saisi suklaaympyrässä toimittaa Kismet. Päivälliseksi Geisha-levy ja Fanipaloja, sulassa sovussa, ja iltapalaksi napostelisin Pätkiksiä.

Ainakin viikon ajan jatkoin suklaan vetämistä hillittömään tahtiin, kunnes ymmärsin, että ei se tässä vaiheessa ole enää erityinen ilon ja riemun asia, jos tekee mieli syödä jotakin, jos se jotakin tarkoittaa lähes kaikkea syötäväksi kelpaavaa.

Anonyymi suklaaholisti siis täällä hei, olen ottanut ensimmäisen askeleen ja tunnustanut ongelman olemassaolon, tai ainakin sen, että tätä menoa tästä tulee ongelma viimeistään silloin, kun vatsa häviää ja pitäisi päästä raskauskiloista eroon. Mutta hei, saisiko riippuvuusoireisiin kuitenkin syödä näin aluksi ihan pienen palan suklaata..?

"Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan"

Viime viikkojen aikana vauvan potkut ovat vahvistuneet, minkä vuoksi olo alkaa olla luottavainen ja sitä mielenrauhaakin näkyy päivittäin. Tämä luottavaisuus näkyy konkreettisesti ainakin vähitellen karttuvien vauvakamojen määrässä eli pankkitilillä ja Visalla, mutta myös siinä, että yhtäkkiä minulla onkin muitakin huolia kuin raskaus, joka ei enää vie sataa prosenttia huolikiintiöstäni. Aloitan vaikka työstä.

Olen vakuutellut itselleni, että tuhannet muut nuoret naiset ovat samassa tilanteessa kuin minä: takana monen vuoden koulunkäynnit ja opiskelut, mutta vakituista työtä ei näköpiirissä nyt eikä varmasti ihan heti tulevaisuudessakaan. Elämään kuuluvat määräaikaisuudet, sijaisuudet, lyhyen varoitusajan työt, ehkä pienet työttömyysajatkin. Mahdollisesti lisää opiskelua, toinen tutkintokin. Elämä järjestyy kyllä. Mutta kun taas olisi se aika vuodesta, kun pitäisi alkaa vakuutella, että tässä minä nyt sitten olisin, tosin eri tilanteessa kuin viime vuonna, sillä minulla ei ole aikomustakaan tehdä ensi vuonna töitä*. Siis varsinainen jokaisen työnantajan unelma. Ei niitä vakituisia paikkoja kuitenkaan juuri ole, joten lähinnä hypoteettisesti olen miettinyt, minkälaisessa asemassa olisin työhaastattelussa tässä ulkoisessa habituksessani, ison vatsan vuoksi kun ei saa kuitenkaan tulla syrjityksi. Että pitäisikö haastattelusta kävellä suoraan tekemään rikosilmoitus vai miten tämä homma menisi.

Haastatteluita tai ei, olen  päättänyt, että en stressaa tulevista töistä, tai lähinnä niiden puutteesta, ja annan toisten ikäisteni mulle-vakituinen-työ-ja-sitten-lapsia- puheiden elää heidän omassa maailmassaan vaikuttamatta minuun sen kummemmin. Olen tähän tilanteeseeni tyytyväinen, sillä raskaus ja vauva on kaikki, mitä olen eniten halunnut. Joskus jopa ajattelen, että vakituinen työ voisi olla ahdistavaa, tulisi sellainen olo, että siinä sitä sitten ollaan hamaan tulevaisuuteen asti eikä muuta voida. Sitä paitsi vaihtelukin virkistää.
Niin, vai kenties happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista?

Nykyisestä määräaikaisuudesta minun pitäisi kuitenkin ensin selvitä kunnialla loppuun. Olen huomannut, että on niitä naisia, ja tietenkin miehiä, jotka eivät vain ikinä tule ymmärtämään, että kaikilla lapsenteko ei ajoitu siihen, että se olisi mahdollisimman optimaalista työn kannalta. Samaiset naiset ovat itse lopetelleet töitä lähes synnytyssalissa, että voi kuule tyttö. Näiltä naisilta ei kannata koskaan kysyä mitään. Päivän kirjavinkkinä voisin siis antaa Liza Marklundin ja Lotta Snickaren Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra.** Jos olisin yhä raskaudesta koko ajan huolissani, en välittäisi supernaisista, mutta koska olotilani on hyvä, olen saanut aikaiseksi jopa kyyneliä näinkin turhasta asiasta, harmituksesta, vaikka samalla ymmärsin sen olevan niin turhaa.  

Onneksi on myös niitä naisia, jotka tietävät. Jos en jostakin syystä voi olla töissä loppuun asti, toivon sitten muistavani heidän sanansa, että en ikinäikinä maailmassa tuntisi pienintäkään huonoa omatuntoa siitä, että ajattelen omaa ja vauvan hyvinvointia. Kun ei sitä maailman tärkeintä kukaan muukaan oikein puolusta, ellei minä ja mieheni. 

Vaikka naistenpäivän ja etenkin tasa-arvon päivän pitäisi olla joka päivä, toivotan erikseen ihanaa naistenpäivän iltaa kaikille ihanille naisille. Ehkä joskus maailma voi olla paikka, jossa ne tärkeät asiat ymmärretään myös työelämässä kuuluvan elämään. 

* ajanlaskuni elää edelleen ihan omaa elämäänsä ja alkaa siis syksyisin.
** Sitaatti on alkujaan Yhdysvaltain entiseltä ulkoministeriltä Madeleine Albrightilta: "There is a special place in hell for women who don't help other women". Marklundin ja Snickaren kirjasta on muuten myös suomenkielinen käännös.

Sirkuksen apina

Rakastan raskauden myötä muuttuvaa vartaloani. Eräänä aamuna ihmettelin, mikä vatsaani vaivaa kun se tuntuu kovemmalta kuin ennen ja näkyy hivenen, vaikka olenkin selällään, kunnes tajusin, että sehän on vauvavatsa. Siitä lähtien raskausvatsa on mielestäni erottunut, vaikka yllä olisi minkälaiset vaatteet.

Pidän vatsani muodosta, pinkeästä ihostakin. Iltaisin rasvaan vatsani, ja vessassa käydessäni saatan kurkata peilistä myös sivuprofiilin. Pidän myös hivenen suurentuneista rinnoistani, ne näyttävät sopivan hyvin tähän koko kuvioon. Suhtaudun näihin muutoksiin lähinnä ihmetellen ja mielenkiinnolla. Kuinkahan suuri vatsani tulee olemaan? Tuleeko se olemaan muodoltaan pallo? Miten näillä rinnoilla imetetään? 

Kohtuullisen luonteva suhtautumiseni suurenevaan vatsaan kokee kuitenkin pieniä kolauksia esimerkiksi töissä, missä välillä olo on kuin sirkuksen apinalla. Minusta tuntuu, että minua ja etenkin vatsaani katsotaan sitä mitenkään peittelemättä, vatsaani vilkuillaan kun kuljen ohi tai keskustelen, selkäni takana puhutaan. Joskus pidän puhuessani kädessä olevia papereita vatsan edessä aivan kuin suojellakseni pikkuista majapaikassaan.
Ei kaikkien tarvitse katsoa. Minun raskaus. Minun vauva.

Ehkä myös kuvittelen osan, ja vähäinenkin huomio tuntuu siis hämmentävältä, kun on itse jatkuvassa muutostilassa. Samanaikaisesti olen tästä kaikesta ylpeä ja ihmettelevä. Kovin odottava. 

Armeijaefekti

Olen nyt vihdoin ilmaissut töissä jälkikasvun ilmaantumisen myös muuten kuin vain kasvattamalla keskivartaloa. Muutaman päivän kokemuksella olen huomaavinani, että osa naispuolisista kollegoista vaikuttaa olevan varsin kiinnostuneita siitä, miten olen voinut, mitä syönyt ja voinko pahoin. Ympäripyöreän vastauksen jälkeen päästään kuitenkin asiaan, eli kysyjän omiin kokemuksiin. Todellisuudessa ketään ei siis ehkä kiinnostakaan, olenko himoinnut suolaista vai makeaa, vaan he haluavatkin kertoa itse, miten he voivat, mitä söivät ja kuinka pahoin he voivat. Ja se synnytyskin, voi että.

Tiedäthän armeijaefektin: kun nuori, armeijan harmaaseen tai vihreään pukuun sonnustautunut sotilas on lähdössä viikonloppulomalta ja poikkeaa lähikuppilaan, niin eiköhän jokainen vastaantuleva, kuppia ehkä enemmänkin jo kallistanut, nappaa jossakin vaiheessa hihasta ja kysy asepalveluksesta - päästäkseen itse kertomaan omista kokemuksistaan kyseisen laitoksen palveluksessa vuonna miekka ja kivi, tai kuinka sodassa tapahtui sitä ja tätä, tai kuinka ennen oli miehet rautaa, siinäpä vasta haastetta näille isänmaan toivoille. 

On hämmentävää, kun äitikerhon pääsylippu näyttää lähenevän. Yritin selittää miehelle, että en osaa ajatella itseäni oikeana äitinä, ja jos puhun äidistä, tarkoitan omaa äitiäni, ja mummosta puhuessa tarkoitan lähinnä omaa mummoani. Ne muut äiti-ihmiset ovat yhä he. Miehen mielestä tässä ei ole mitään epäselvää: hän on ollut lapsemme isä ollut jo kauan. Ja minä olen äiti.

Jään siis odottamaan, että selviydyn seuraavaan kehitysvaiheeseen äitiytymisen prosessissa.

Ihana.

Meidän vauva:
- vastaa kooltaan viikkoja, raskauden puoliväliä.
- on nöpönenäinen.
- pyörii, potkii ja kääntyilee.
- ei ole oikeinpäin, kun pitäisi olla, eikä tottele pyyntöjä kääntyä.
- saa jalat niskan taakse.
- on vallan ihana.
- painaa noin ison tuplahamburilaisen verran (tässä on vauvan verran hamburilaista, kommentoi mieheni ultran jälkeen, kun söimme ravintolassa) 

Rakenneultrassa kaikki vaikutti olevan kuten pitikin. Pelotti, jännitti ja melkein teki mieli pyytää anteeksi vauvalta, että sillä tavoin menemme häntä katsomaan, ikään kuin etsimään mahdollisia vikoja. Vaikka olisihan joistakin löydöksistä hyvä tietää etukäteen, vauvan parhaaksi, että hän voisi saada parasta mahdollista hoitoa heti syntymästään alkaen. 

Sukupuolta emme tiedä. Minä odotan vauvaa, lasta, sillä jotenkin en nyt osaa ajatella hyörijän olevan tyttö tai poika. Olkoon kumpi tahansa, se on juuri hyvä. Me maltamme odottaa tapaamista, vaikka mies olisikin tahtonut kuulla sukupuolen etukäteen. 

Töissä on tähän aikaan vuodesta taas hirveä kiire, mutta se ei minua nyt suuresti stressaa. Kun kirjoitan kalenteriini pitkää to do -listaa, kurkistan samalla sisäkannen alla olevaa neuvolakorttia, jossa päällimmäisenä on uusin sivuprofiilikuva. Niin ihana. Ehkä uskallan pian kirjoittaa heinäkuulle kalenteriin myös että: laskettu aika. 

Luontodokumentti

Millainen on paratiisikolibrin soidintanssi? Entä kuinka vaivatta partakorppikotkat liitelevät saalista etsiessään? Lintujen maailmassa on myös erikoisia pesänrakentajia ja höyhenillään koreilijoita.
(lainaus: Avara luonto, osa 5/10 Linnut)

Raskaus on edennyt lähes puoliväliin. Vaivoina ovat olleet yllättävä, mutta myös nopeasti loppunut verenvuoto sekä raju vatsatauti, mutta onneksi vastapainona ihana kasvava vatsa, viikko sitten tuntuneet ensimmäiset liikkeet, miehen onnellinen ilme liikkeen tuntiessaan ja yhteinen onnellisuuden ja kiitollisuuden tunne tästä raskaudesta.

Mies odottaa vauvaa kovasti. Hän on myös kovin helpottunut siitä, että olemme tässä ja nyt, näin onnekkaita. Edes ystävien pakokauhuiset ilmeet ja kyselyt (eikö edes ihan vähän tule paniikki  perheenlisäyksen takia) eivät saa häntä puhumaan tästä onnestamme kuin se olisi kepeästi ja vallan huolimattomasti aikaansaatu asia, sellainen, että vähintääkin pitäisi harkita maastamuuttoa Karibialle, olla kauhusta kalpea ja lähes tuntea pallo jalassaan. Sitä vastoin mies seuraa innokkaana minussa tapahtuvia muutoksia, on ylpeä.

Ylpeyttä äänessään hän myös totesi yksi ilta sohvalla makoillessamme minun olevan kuin oma luontodokumentti.
On tämä niin ihmeellistä.

Viis ja puol

Epätieteellisen, empiirisen ja täysin subjektiivisen tutkimukseni mukaan mielenrauhan säilyminen kestää tasan viisi ja puoli päivää lähtien siitä hetkestä, kun kaiken on todettu olevan hyvin. Näiden päivien aikana ehtii kuitenkin:
shoppailla vaatteita itselle ja pienelle
tilata netistä lisää vaatteita, joista epäsopivat palautetaan heti seuraavana päivänä
hymyillä yltiöonnellisena, kun aurinko paistaa työpaikalla sälekaihtimien välistä ja yrittää selittää äkillistä onnen tunnetta auringon ilmaantumisella.

Ja sitten, kuudentena päivänä. Paha päivä töissä ja vatsaa kivistää, ei kai siihen muuta tarvita. Harkitsen taas sadannen kerran dopplerin tilaamista. Mieheni mielestä se vain voisi lisätä huolestuneisuutta, jos ääniä ei saakaan kuuluviin, ja kaikki voisi silti olla hyvin. Ja hän on oikeassa. Mutta entäpä jos äänet kuuluisivatkin aina hyvin ja mieleni rauhottuisi? Niin, taas hetkeksi. Kenties mielenrauhan säilymisen aika jopa lyhenisi. Toivon, että liikkeet alkaisivat jo tuntua, niin olisi jotakin konkreettista muistutusta tästä raskaudesta.

Lapsettomuudesta konkreettinen muistutus sitä vastoin putosi laukustani lattialle kaupan kassalla pari päivää sitten. Laukkuun, jonne yhden klinikkakäynnin jälkeen sulloin pistämiskamat, oli ilmeisesti jäänyt yksi neula, joka yhtäkkiä, keskellä päivää, ikään kuin taas muistutti minua viime vuodesta. Kops vain. Toivottavasti ne S-marketin mummot eivät nyt luule, että olisin jokin pahakin narkkari siellä villakangastakissa pyörimässä heidän hedelmätiskillään. Hämärä tyyppi, kertakaikkisesti.

Kopiohuonekiljahdus

Emme ole kertoneet raskaudesta vielä aivan julkisesti, ja nekin, jotka tietävät, on peloteltu alkuraskauden epävarmuudella ja suomalaisella kel' onni on se onnen kätkeköön (kunnes vatsa tulee esiin) - asenteella.  Julissa, joissa olevien tätien ja setien korviin vauvauutinen ei ilmeisesti ollut vielä ehtinyt, yli 90-vuotias isomummokin suorastaan kuiskasi, miten olen voinut. Hiljaa puhuimme, jotta muut eivät kuulisi, hän ryppyisillä käsillään sipaisi käsiäni, myöhemmin kauempaa katseli hiljaa hymyillen, nyökkäsi hyväksyvästi nauravin, viisain silmin.

Kaverimme eivät myöskään tiedä elämämme ihanasta yllätyksestä, paitsi yksi, se ainoa hoidoistakin tiennyt. Kukaan ei myöskään ole kysynyt mitään, vaikka vietän tipatonta tammikuuta juomattoman joulukuun ja maltaattoman marraskuun jälkeen. Toisaalta en ole myöskään julistanut alkoholittomuutta suureen ääneen, mutta jos joku minun kaltaiseni punaviinin ja kuohuviinin lipittäjä yhtäkkiä kieltäytyisi lasillisesta ja kuitenkin kasvattelisi kaljamahaa, niin en voisi olla epäilemättä hiljaa mielessäni. Mutta ehkä he vain luulevat, että olen lihonut jouluna.

Töissäkin ajattelin, että tuskin kukaan uskaltaa naispuoliselta kollegaltaan kysyä joulun jälkeen, että odotatko vauvaa (vai oletko vain syönyt kymmenen kinkkusiivua ja muutaman konvehtirasian liikaa ja näytät siksi noin lihoneelta porsaalta). Olin väärässä, tänään se tapahtui, kello 13.15, puolitoistatuntia lounaasta ja kahdesta pastalautasellisesta. Kysymys kopiohuoneessa, johon en oikeastaan ehtinyt edes vastata ennen iloisia ja suorastaan hihkuvia onnitteluita ja halauksia. Toivon, että koko käytävä ei kuullut, koska mielelläni odottaisin raskauden puoliväliin, rakenneultraan, ennen kuin kerron esimiehelle. Mutta jos joku huomaa aikaisemmin, niin en ainakaan aio meidän pienen olemassaoloa kieltää. On se kuitenkin meidän vauva. 

Tästä tämä alkaa!

Sydänääniä

Kuulin sydänäänet, ja samalla hetkellä päästäni katosivat kaikki ne muut huolet ja kysymykset, joista olisin voinut kysyä samalla kertaa. Seuraavalla kerralla kirjoitan kaikki etukäteen paperille, jotta muistaisin siinä jännityksessä, että oli minulla asiaakin.

Kummallisessa onnen huumassa vietin muutaman tunnin kulutusjuhlaa. Kävin hierojalla, lounaalla, ostin itselleni saappaat, lyhyen äitiyshameen (en tajua, mikä minut sai uskomaan, että tulisin pitämään niin lyhyttä hametta sitten, kun vatsa tästä kasvaa, kun normaalistikin hameeni ovat lähes polviin asti), ihmerasvoja kasvavalle vatsalle ja vauvalle fiilistelyvaatteita*. Illalla vain makasin sohvalla ja pidin kättä vatsalla. Kummallista, mutta tuntui siltä, että vaikka en tehnyt mitään, tein silti jotakin. Onhan sisälläni toisetkin sydänäänet.

*onko muuten aina niin, että ne ensimmäiset, söpöt vaateostokset ovat juuri niitä, joita ei koskaan käytetä, koska ei vain osaa vielä ostaa oikeanlaisia, käytännöllisiä vaatteita ennen kuin itse paketti saapuu maailmaan ja ymmärtää, mitä sellaiselle pitäisi pukea? Minkälaisia ne oikeat vaatteet ovat?

Ja taas

Melkein viikon ehdinkin yrittää toipua edellisestä vuodosta, kun taas se tapahtui. Verenvuoto muuttui kuitenkin myöhemmin rusehtavaksi, joten sain itseni rauhoitettua ainakin jollakin tasolla ja päätin odottaa pian tulevaa seuraavaa neuvolakäyntiä, jolloin terveydenhoitajan lupauksesta kuunnellaan myös sydänäänet. Pelottaa, mutta taas voin vain odottaa (mikä ei lienee yllätä ketään blogin pitempiaikaista lukijaa).

Haluaisin kirjoittaa jostakin muustakin kuin eritteistä ja peloista.

Vaikkapa siitä, että päivystyksessä käynnin jälkeen ostin pikkuiselle potkupuvun ja lakin piristääkseni itseäni.

Tai että työt alkoivat, eikä minulla ei ole mitään tietoa mistään päivämääriin liittyvästä, koska elän raskausviikkojeni mukaan ja kuvittelen kalenterinkin tuntevat universaalisti sellaiset päivät kuin että nyt on meneillään 15. viikko ja rakenneultra on päivänä 20+1.

Siitä, että mies sanoo vatsassa eläjälle: isi täällä hei. 

Että en ole käytännössä harrastanut mitään liikuntaa plussatestin jälkeen (koottuina selityksinä: kuvotus, pelko, väsymys, influenssa, pitkä toipumisaika, joulu - hei ihan oikeesti, jouluna syödään, ei hikoilla). 

Ja vielä oman navan ympärillä pyörimistä, eli vatsastani, joka joulun aikaan näytti siltä, kuin olisin raskaudessa pitemmälläkin, tuntuu nyt kutistuneen, mutta vain sen verran, että todellakin näyttää siltä, kuin en olisi (tai siis ole) harrastanut liikuntaa kahteen kuukauteen.

Mutta silti aina kirjoitan, että odotan. Odotan sydänääniä, turvallisempia viikkoja, jos sellaisia onkaan. Odotan sitä, että uskallamme kertoa joillekin kavereille tästä. Sitäkin, että tuntuisi ihan  oikealta odottajalta.
Ehkä kohta. 

Mun vuosi

11 ultraa lapsettomuusklinikalla
2 keltaista purkkia neuloja, ruiskuja ja ampulleja
1 häät (omat)
5 lomaa
1 sairausloma
1 kysta
2 hautajaiset
2 kihlajaiset 
1 tätä-itkua-en-kyllä-saa-loppumaan-olotila töissä  pienestä asiasta 2 päivää Pregnylin ja 3 päivää läheisen kuoleman jälkeen
4 OI + IUI
8 positiivista raskaustestiä
4 ultraa alkuraskaudessa (näistä 1 päivystys)
7 viikkoa kuvotusta
paljon:  epätoivoa, pelkoa, odottamista
valtavasti: onnen hetkiä, toivoa.

Hyvää, parempaa, parasta uutta vuotta toivoen,
nuuti