Naisen äiti, yksi niistä harvoista, joka lapsettomuudesta ja alkaneesta raskaudesta tietää, ristii kätensä, vaikkei uskonnollinen olekaan.
Nainen istuu sohvalla, ei puhu eikä ajattele mitään. Ulkonäkö: ei edes ripsiväriä pelastamassa kalpeaa ulkonäköä (koska naisella ei tällä hetkellä ole vedenkestävää ripsiväriä ja koska hän ei olisi ehtinyt aamulla juosta kauppaan ja koska tavallinen ripsiväri ei vain käy, jos on melkein varma, että tulee itku, kävi miten kävi).
Naisen mies istuu vaimonsa vierellä sohvalla klinikan odotustilassa, paikassa, jonne tuleminen on tuntunut aikaisemmin ahdistavalta, lähes päivän pilaamiselta. Puhuu niitä näitä, riisuu takkinsa.
Neljä päivää aikaisemmin naisen rannekello lakkaa käymästä.
Kolme päivää aikaisemmin nainen järkyttyy paperiin tulleesta verestä.
Kaksi päivää aikaisemmin nainen ei jaksaisi odottaa enää, sillä ajoittainen verenvuoto pysäyttää kaikki ajatukset, toiminnot, merkitykset.
Päivää aikaisemmin orkidea pudottaa viimeisen kukkansa.
Edellisenä yönä sataa vettä niin, että ikkunalaudoissa ropisee.
Saman päivän aamuna sairauden kanssa kamppaillut läheinen häviää taistelun ja nukahtaa, kauniina, levollisena.
Samaan aikaan ihmiset kiiruhtavat, tekevät töitä, laiskottelevat, lomailevat, nauravat, itkevät, suuttuvat, ilahtuvat.
Viisi minuuttia myöhemmin nainen ja mies näkevät sykkeen ja raskausviikkoja vastaavan ihmisenalun ruudulla.
Kahden ja puolen tunnin kuluttua nainen itkee. Elämää. Sitä, että samana päivänä kun hän saa kuulla ehkä tulevansa äidiksi, menettävät naisen tuntemat kaksi lasta oman äitinsä.
Olenko minä tuo nainen?