Kaverikaipuu

Parin kuukauden ajan olen vähitellen tullut ulos vauvanhuuruisesta pienestä maailmasta havaitakseni, että tämä arki on varsin sujuvaa, joskus jopa tylsää, vaikkakin usein kuitenkin kovin ihanaa.  Ihanan tylsää. Tämä liittyy siihen, että tässä oikeassa maailmassa olen huomannut sosiaalisen elämäni olevan tällä hetkellä hieman rajoittunutta, mihin on varmasti useampi syy.

Olisi mukavaa, jos olisi joku kaveri, joka asuisi samassa kaupungissa ja olisi päivisin vauvan kanssa kotona. Mutta kun ei ole. Vauvan saaneita vanhoja kavereita asuu muualla, opiskelukavereita on muuttanut pois, ja täällä olevalla kaveriporukalla lapsia ei ole kuin yksillä, ja nekin lapset ovat jo päiväkoti-ikäisiä.

Minulla oli ala-asteella paras kaveri, mutta myöhemmin en ole kokenut kenenkään kanssa olevani paita tai peppu. En ole edes ollut varma, tarvitsisinko yhtä ja parasta ystävää. Viihdyn yksinkin, ja koen olevani melko itsenäinen tekemissäni ratkaisuissani. Olen muuttanut kaupunkiin, missä en tuntenut ketään, matkustanut ja ollut ulkomailla yksin. En ole seurannut kenenkään jalanjäkiä opiskeluissani ja valinnut kursseja ikinä kenenkään muun kanssa. Kuljen omia teitäni, matkalla toki on nyt mukana mies ja lapsi.

Nyt kuitenkin minuun on iskenyt kaverikaipuu. Kaipaisin ihmistä, joka olisi lähellä. Sellaista, jonka kanssa voisi mennä kahville niin spontaanisti kuin nykyaikana on mahdollista. Elokuviin, kaupungille, lounaalle. Joskus ilman vauvojakin. Voisi jutella vauvajuttuja, mutta myös muuta. Tämä ehkä on syy, jonka vuoksi perhekerhon äitejä on luontevaa nähdä lähinnä vain ryhmässä. Juttelu pyörii aika tavalla vauvoissa, ja onhan sekin toki mukavaa, kun saa aiheesta keskustella miettimättä, kuinka paljon vauvajutut toista kiinnostaa. Mutta mistä puhuisimme, jos vauvoja ei olisi mukana? On myös korkea kynnys tavata muuten. Tuntuu kuin tuppaantuisi toisen elämään. Luulen, että kaikilla on jo kaverit ja sosiaaliset piirit valmiina, eivätkä uudet tuttavuudet voi syventyä koskaan samanlaisiksi, ja se olisi muutenkin aikaa ja vaivaa vaativaa, että ei ihmisiä kiinnosta vaivautua. Kaikilla tuntuu myös olevan menoja paljon, ja iltaisin taas on mukavaa olla perheen kanssa, aivan kuten mekin vietämme illat usein kolmisin tai kyläilemme yhdessä.

Menee kauan aikaa hankkia vanha ystävä. Tavallaan ajattelen, että yhteisen menneisyyden puute ei kuitenkaan ole vain negatiivinen asia. Voisi olla mukavaa tutustua johonkin ihan sellaisena, kuin olen nyt, ilman niitä piirteitä, minkälainen olen ollut ja miten muuttunut matkan varrella. 

Olen huomannut, että pelkkä äitiys ei ole tarpeeksi yhdistävä tekijä. Joskus luulin, että äidit pitävät yhtä, äidit ovat mystisesti kaikki kavereita ja äideillä on hauskaa yhdessä. Että olisi jokin salainen äitikerho. No ei se niin mene. Joidenkin kanssa vain on helpompaa jutella kuin toisten, ja jos jonkun kanssa ei ole yhtään samalla aaltopituudella, ei siitä mitään syvempää tuttavuutta synny, vaikka molemmilla olisi samanikäiset lapset. Toki on myös äitikerhon sisäpiirejä, jolloin olonsa tuntee väistämättä ulkopuoliseksi. Tämä tunne on tosin vaivannut minua usein elämäni aikana, joten se ei sinänsä ole uutta. Olenkin pohtinut, onko ulkopuolisuuden tunne osittain sitä, että sen keksii itse ja havannoi liikaa.
Jos ajattelen näitä kaikkia asioita paljon, ulkopuolisuuden tunnetta, niin tulee mieleen kipeitäkin muistoja. Tuntuu kuin kirjoittaisin kovin arastakin asiasta, kun kirjoitan kavereiden kaipuusta. Aivan kuin olisi jotenkin epäonnistunut elämänsä aikana. 

Joka tapauksessa odotan jo vähän sitä aikaa, kun parkkeeraamme Onnin kanssa hiekkalaatikolle. Löytyisikö sieltä joku hiekkakakkuja tekevä äiti, joka myös kaipaisi kaveria?

Maailman tuskaa

Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla ja pahat asiat ihan Suomessakin saavat minut välillä ahdistumaan. Päässä soi kolmatta päivää:

"Kahdeksanvuotiaana tiesin
Että maailma tuhoutuu
Kaksintaistelussa suurvaltojen
Kahdeksanvuotiaana tiesin
Että ihminen murskautuu
Silmänräpäyksessä historiaan..."
- Ultra Bra - 

Halailen vauvaa, joka malttaa olla paikoillaan, ympärilleen kuikuilematta, vain hetken. Onni hymyilee ja nauraa, on niin viaton, eikä tiedä mistään pahasta.

On joitakin päiviä, kun minua ahdistaa ympäristön tila ja se, että tänne mätänevään, tavaraan ja saasteisiin hukkuvaan maailmaan olen lapseni synnyttänyt ja onko maapallosta pian enää mitään jäljellä. Toisena päivänä suren lapsia, joista kukaan ei välitä. Kolmantena vanhuksia, jotka ovat yksin. Sitten niitä, jotka ahdistuvat jouluna.

Joinakin päivinä olen ajattelematta.

Vauvan kanssa on usein vain tässä meidän omassa pikkumaailmassa, missä huokailee, että kunpa ihmiset olisivat sitten joskus viisaampia. Tämä uusi sukupolvi, vaikkapa.

Hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä

"Tylsää, tylsää, oli niin tylsää
Enkä tiennyt kuinka myöhemmin kaipaisin
Hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä"
- Ultra Bra -

Minulla on tylsää. Ulkona on ankeaa ja harmaata. Vauva nukkuu ulkona, minä istun sisällä. Ei huvita tehdä mitään. 

Viime viikkoina olen havahtunut siihen, että tämä vauvaelämä vain joskus on niin tylsää. Päivät seuraavat toisiaan, olemme kotona, joskus kävelemme kauppaan (päivän suuria valintoja: S-market vai Sale), toisinaan käymme ostoksilla kirpputorilla, viikottain kirjastossa, harvemmin keskustassa. Kerran viikossa näemme muita vauvoja ja kerran kuussa on neuvola. Onni oppii uusia taitoja, ihailen ja hihkun niitä yksin, odotan, että mies tulee töistä ja voin raportoida hänelle tämän kaiken. 

Toisinaan pikkuista kiukuttaa. Katson kellosta, voisiko jo olla päiväuniaika. Missään ei ole hyvä, ei lattialla, ei sylissä, eikä ainakaan rinnalla. Hetken päästä kyllä rintamaitokin kelpaa, mietin, miksi se viisi minuuttia aikaisemmin oli kuin kidutusta, kun yritin tarjota maitoa. 

En odota, en kaipaa mitään. Osittain tämä on oravanpyörä: on niin tylsää, ettei jaksa tehdä mitään, ja koska ei jaksa tehdä mitään, on tylsää.  

Kuitenkin tiedän, että tulen vielä kaipaamaan näitä päiviä, kun minulla on aikaa ja tylsää. Ei kerta kaikkiaan mitään kiirettä. 

Lottovoitto

Pyhäinpäivän hautausmaakävelyllä, siellä pimeässä, kynttilöiden keskellä, törmäsin vanhaan tuttuun jonkusen vuoden takaa. Tämä vähän vanhempi nainen ei tiennyt kesän iloisesta perhetapahtumastamme, joten hän kysyi heti vaunuissa matkaavasta lapsesta ja syöksyi sitten hihkuen onnittelemaan ja halailemaan minua ja miestäni ja silittelemään vauvaa.

Siinä lähinnä hänen viime vuosien kuulumisia pikakelatessamme hän totesi iloisesti, ihan tuosta vain ja elämästämme tarkemmin tietämättä, että tuolla vaunuissahan on oikea lottovoitto.

Oi miten oikeassa hän olikaan!

Joskus

Joskus tulee sellainen olo, että rakastaa lasta niin paljon, että alkaa pelottaa.

Aivan kuin sydän ei mahtuisi rinnan alle.

Tai päässä tulvahtaisi onnen aalto hävittäen ympäriltään kaiken muun maailman.

Toivoisi, että voisi suojella kaikelta pahalta, vaikka tietää, että se on mahdotonta. 

Tuntuu, että ymmärrän yhä paremmin niitä vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka eivät halua lapsia siitä syystä, että eivät halua valtavaa ja jatkuvaa huolta lapsesta ja että maailma tuntuu yhä julmemmalta paikalta kaikkine uhkineen. 

Ja tämä on kuitenkin sitä, mitä halusin ja haluan.