Koskas sinä...?

Koskas sinä menet töihin?

Jo raskausaikana sain kuulla tämän kysymyksen, mikä oli kummallista, sillä juurihan olin jäänyt äitiyslomalle ja lapsi ei ollut edes syntynyt. Lapseni ollessa noin kolme kuukautta vanha sain lievän yliannostuksen kysymyksestä, ja nykyään verenpaineeni nousee lähes joka kerta, kun joku tätä utelee. Onni-pikkuinen on vielä niin pieni, että toivoisin ihmisten ennemmin kysyvän:
- minkälainen hänen naurunsa on
- mistä pidän eniten vauva-arjessa
- kutiaako Onni kainaloista
- onko hänen hiuksensa kasvaneet syntymästä
- säihkyvätkö silmät aina noin
- mikä on Onnin lempilelu
- hymyileekö hän nukkuessaan

Sen sijaan minulta kysytään: 
- koska menet töihin
- onko sulla se virka
- ai että määräaikaisia töitä, no mihin menet töihin

Etenkin vakituisen työn puute tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa sisäistää. En mene entiseen määräaikaiseen työhöni, koska se oli määräaikainen, ja määräaikaisuuksille on yleensä aina jokin syy, kuten vaikkapa aika ratkaisevana seikkana se, että samaa työtä ei tavallaan enää ole. Koko ajan seurailen avoimia paikkoja lähinnä pitääkseni itseni ajan tasalla, mutta minulla ei ole nyt mikään kiire työelämään. Jos tietäisin tämän olevan ainoa tilaisuuteni olla hoitovapaalla, olisin kotona kolme vuotta. Kenties olen kotona joka tapauksessa pitempään riippuen työtilanteen lisäksi siitä, minkälainen lapsi kolme ja puoli kuukautta vanhasta vauvastamme tulee. En voi mitenkään vielä arvioida, tulisiko hän selviämään hoidossa hyvin vai huonosti noin vuoden ikäisenä, sillä lapsemme on oikeasti nyt vielä niin pieni. Siksi mielestäni ei ole vielä relevanttia kysyä työstä, jota minulla ei edes ole. Tiedän, että kysely joskus on lähinnä työorientoituneiden ihmisten käsitys small talkista ja sen voi ohittaa kepeästi, mutta olen silti kyllästynyt aiheeseen.

Seuraavan kerran, kun joku kysyy oliko sulla se virka sellaisella äänensävyllä, että aivan kuin ihmisellä tulisi olla virka saadakseen olemassaololleen jotakin virkaa, saatan vastata:
joo on mulla tässä tämä virka, äidin virka.

Niin, että puhutaanko sitten vaikka säästä?

Kun ei voi olla unohtamatta

Jokin aika sitten kuulin sen ensimmäisen kerran: koska te teette toisen lapsen?

Särähti korvaan, tuntui sydämessä. Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin. En enää muista, mitä mutisin vastaukseksi, ei kysyjä kuitenkaan ymmärtäisi.

En vaan voi olla unohtamatta sitä, kuinka ihmeellistä oli, että tulin raskaaksi ja saimme lapsen ja että se ei ole itsestään selvää meille ja monille muille.

En unohda sitä, että elämässä ei ole mikään varmaa (paitsi epävarmuus), ja siksi pitäisi olla onnellinen nyt, jos siihen on aihetta. Aika usein kuitenkin on.

En tajua

Taas vain totean alkuun, että vauva kasvaa. Sen huomaa jatkuvasti muun muassa siitä, että vaatteita menee pieneksi sitä mukaa kun niitä tulee pyykistä. Isomman havahduksen sain neuvolassa, kun käteeni annettiin Ruokaa lapselleni -vihkonen ja kerrottiin kiinteiden aloittamisesta.
Ai niin, siis lapselleko pitää joskus antaa jotakin muuta ruokaa kuin äidinmaitoa...

En ole vielä oikein perehtynyt ravitsemuksellisiin seikkoihin lapsen ruokavaliossa, mutta sitä vastoin olen tehnyt muutamia ruokailuun liittyviä päätöksiä (pidätän tosin itselleni oikeuden mielipiteen ja periaatteiden muuttamiseen myöhemmin):
- lapsestani ei tule nirso, koska en vain kestä nirsoja mä-en-syö-kurkkua-enkä-kalaa-enkä-limaisia-herkkusieniä-enkä-tykkää-sipulista-ja-kaikki-merenelävät-oksettaa-ja-homejuusto-haisee-yrjölle-ja-ja...-ihmisiä
- lapsi saa opetella itse syömään lusikalla, koska jos ei ikinä saa harjoitella, ei opi
- syömme muutakin kuin valmisruokaa, koska emme me itsekään tunge suuhun vain eineksiä, vaan ruualla on muukin funktio kuin vain hengissäpitäminen
- karkkia ja muita herkkuja vasta mahdollisimman myöhään, koska ehtii sitä sokeria lappaa suuhunsa elämänsä aikana

En ollut juuri yhtään perehtynyt aiheeseen ennen havahtumistani siihen faktaan, että jo alle kuukauden päästä lapsellemme kenties voi laittaa suuhun kiinteää sapuskaa. Luin neuvolan esitteen ja viime aikoina olen sivusilmällä suuremmalla kiinnostuksella seuraillut, mitä äidit kirjoittavat aiheesta. Ja nyt siis tulevat ne EN TAJUA -kohdat:
- Onko kiinteiden aloitus oikeasti niin iso juttu? 
- Miksi oikein päätetään The Kiinteidenaloittamispäivä? Meille ei ole sanottu mitään aikaa tai päivää, ja toistaiseksi painoa on tullut ihan rintamaidolla, joten päätänkö tämän vain itse? Onko tämä jokin koulukuntakysymys? Voisinko imettää kaikessa rauhassa 6 kuukauden ikään asti, jos en vain halua tai jaksa antaa soseita aikaisemmin?
- Miten vaikeaa voikaan olla suuri päätös siitä, annetaanko ensimmäiseksi lapselle perunaa, porkkanaa vai bataattia? Onko se kuin kohtalonkysymys, tuleeko lapsesta loppuiäksi peruna- porkkana- vai bataattimies?
- Ja miten vaikeaa nykyihmiselle voikaan olla soseiden teko itse, kun vihkosessa on ohjeita perunan ja porkkanan keittoon ja soseuttamiseen???  Että oikein vettä kattilaan, sinne kuoritut rehut, keitetään pehmeiksi, soseutetaan. Vai olisikohan sittenkin helpompaa ostaa perunaa purkissa, jos vaikka unohtaisin jonkun välivaiheen, kuten kuorimisen, tai sitten sen keittämisen ja sauvasekoittimella vain survoisin raakoja porkkanoita raasteeksi. Unohdinhan lasagnen juustokastikkeestakin mausteet tässä jokin aika sitten.
- Onko vauva oikeasti kohta jo niin iso, että tällaisia pitää miettiä? 
- Pitäisikö vain tehdä kompromissi eli aloittaa kiinteät 5 kk iässä, kun se olisi vähän niin kuin 4 kk ja 6 kk välimaastossa? Mutta toki siis tasan 5 kuukauden iässä, ei päivää aikaisemmin tai myöhemmin. Synttärikakku olisi siis kaksi lusikallista perunaa, tai ehkä sittenkin bataattia, iiks, eihän tätä juttua melkein osaa päättää!
- Pitäisikö vain olla lukematta aiheesta ja yrittää selvitä intuitiolla?

Tänään tekee mieli vaahdota yhdestä sun toisestakin asiasta. Kiitos ja anteeksi.

Kuinka pienestä tuli vähän suurempi

Pikkuisemme, jota täällä kutsun Onniksi, on kasvanut silmissä. Onneksi painoin mieleen ne ihan ensimmäiset hetket, päivät, viikot, tuoksut, tunteet, ja etenkin muistin nauttia siitä ajasta, kun Onni oli ihan pieni. Koska niin se vain on, että vauvat kasvavat. Onni kasvaa.

Monet sanovat jatkuvasti, että Onni on kiltti vauva, koska hän ei ole juurikaan itkenyt. Itkuun, joka muistutti lähinnä pientä ininää, oli myös parin ensimmäisen kuukauden aikana helppo löytää syy: joko oli nälkä tai ilmavaivoja. Rinnalla oleminen oli vauvasta joka tapauksessa ihan parasta. 

Jos Onni olikin kiltti sillä perusteella, kun ei itkenyt, niin ehkäpä hänestä joidenkin arvioiden mukaan on siis nyt tullut tuhma. Eräänä aamuna kello seitsemän pieni vauvamme nimittäin alkoi karjua. Mies luuli, että vauva on sairas ja meidän täytyy viedä hänet lääkäriin mitä pikimmiten. Itse tyynnyttelin pää punaisena huutavaa rakasta sylissäni ja ajattelin, että tiesin tämän. Ääni lisääntyy jalkojen kasvaessa. Salaa olin tyytyväinenkin: meidän vauva ei ole vain pikkuinen ja kiltti, vaan hän ilmaisee itseään, hänellä on tahtoa kertoa meille asioita omalla tavallaan, hän kasvaa ja kehittyy. Hänellä ei tarvitse olla tarvetta miellyttää ja olla ainoastaan kiltti, hän osaa ja saa ilmaista myös tyytymättömyyttään. Eikä hän silti ole tuhma.

Emme menneet lääkäriin. Kotidiagnoosini oli: Vauvan huono päivä. Väärällä jalalla ylös sängystä. Ei huvita enää syödä rintamaitoa ja äiti ei tajua. Oma äänen testaus. Aamuväsymys. Ja vatsassakin kipristää. 

Nyt kun ihmiset sanovat hymyilevälle ja kujertelevalle vauvallemme, että onpas se kiltti, saatan kertoa, kenties hivenen ylpeyttäkin äänessäni, että osaa se karjuakin. Minua katsotaan epäuskoisena, ja Onni naurahtaa.