Makeanhimo

Tämän vuoden puolella olen vähitellen päässyt eroon pahoinvoinnin aiheuttamasta ruokarajoittuneisuudesta, mikä olikin yksi joululahjatoiveeni. Aluksi olin jopa suunnattoman iloinen, kun tajusin, että teki mieli jotakin ruokaa, eikä syönyt vain siksi, että eläisi ja voisi hyvin, tai no, pahoinvoivasti, mutta ei kuitenkaan kuolisi nälkään. Syöminen on taas mukavaa, eikä maailma olekaan niin oksettavan pahanhajuinen paikka kuin ajattelin.

Pari viikkoa sitten, aivan yhtäkkiä, raskausvaivoihini tuli makeanhimo. Kuin salama kirkkaalta taivaalta aloin himota suklaata, ja kaupassa lapoin kärryihin makeishyllyn antimia kuin olisin ollut jokin hullu. Suklaahullu. Raskauden puoleen väliin asti ei tehnyt mieli makeaa, ja joulunakaan en syönyt kuin pari suklaata, joten ehkä tämä on vajaan puolen vuoden suklaavelkojen takaisinmaksu. Voisin vaikka elää suklaalla: aamupalaksi söisin Fazerin sinistä, haukkailisin levystä aivan kuin se olisi leipää. Lounaaksi kaivaisin esiin valkoisen Tobleronen (mallia iso), lautaselle sen asettelisin. Välipalan kunniaa saisi suklaaympyrässä toimittaa Kismet. Päivälliseksi Geisha-levy ja Fanipaloja, sulassa sovussa, ja iltapalaksi napostelisin Pätkiksiä.

Ainakin viikon ajan jatkoin suklaan vetämistä hillittömään tahtiin, kunnes ymmärsin, että ei se tässä vaiheessa ole enää erityinen ilon ja riemun asia, jos tekee mieli syödä jotakin, jos se jotakin tarkoittaa lähes kaikkea syötäväksi kelpaavaa.

Anonyymi suklaaholisti siis täällä hei, olen ottanut ensimmäisen askeleen ja tunnustanut ongelman olemassaolon, tai ainakin sen, että tätä menoa tästä tulee ongelma viimeistään silloin, kun vatsa häviää ja pitäisi päästä raskauskiloista eroon. Mutta hei, saisiko riippuvuusoireisiin kuitenkin syödä näin aluksi ihan pienen palan suklaata..?