Kolme äitiä

Ensimmäisen äidin, jonka ei ikinä pitänyt luovuttaa, nujersi syöpä, julma, julma syöpä. Valkoinen risti lumen peittämällä haudalla, jo palaneita kynttilöitä, sekä niitä, joissa liekki yhä lepattaa hyytävässä pakkasessa. Niitä sinnikkäitä, aivan kuin hän. 

Toinen äiti, periksiantamaton ja sinnikäs hänkin, laskee kukkia lapsensa haudalle. Sen, joka oli ehkä täyttänyt tehtävänsä jo ennen maailmaantuloaan, ehkä liian hyvä tänne, enkeli jo syntyessään. Ruusut ovat kuihtuneet, uudet kukatkin jäätyvät pian hautakiven juurella, mutta rakkaus on ikuinen. 

Kolmas äiti, joka ei itse vielä osaa kutsua itseään äidiksi, pitää kohmeisilla käsillään kiinni kynttilöistä. Ajattelee omaa lastaan, joka on vielä niin pieni, että hänen pitää kasvaa ennen syntymää monta kymmentä senttiä, mutta niin suuri, että ajatus hänestä, ihan lähellä kasvamassa, tuntuu niin normaalilta. Välillä tuntee, kuitenkin, huonoa omatuntoa siitä, että ei uskalla täysin luottaa kaiken menevän hyvin. Jos kaikki menee hyvin ja tämä syntyy, ensimmäiseksi sanon sille anteeksi, että en uskonut sinuun, hän ajattelee. Polun reunaa kulkiessaan ja pipon alta pilkistävien hiusten huurtuessa kasvoihin hän miettii niitä lapsia, jotka menettivät äitinsä, ennen joulua, ja sitä äitiä, joka on menettänyt lapsensa. Ja niitä monia, jotka yhä odottavat, odottavat, odottavat.

Niin he kohtaavat, nämä kolme äitiä, yhtenä vuoden vilkkaimmista päivistä, hautausmaalla.
On talvipakkanen, ja kynttilämeri valaisee pimeyttä.