jkmh

Tuntuu vaikealta kirjoittaa raskaudesta. Melkein kuin kuvittelisin koko olotilan. Luulin, että kun olen raskaana, ilmoille kajahtavat fanfaarit, suu kääntyy kestohymyyn ja koen jonkinlaisen sisäisen valaistumisen. Ei. Emme ole miehen kanssa juurikaan hehkuttaneet asiaa keskenämme, lähinnä vain heittäneet ilmoille pieniä ajatuksia, tulevaisuuden visioita, jotka kaikki päättyvät lauseeseen jos kaikki menee hyvin (jkmh).
- menemme ultraan, jkmh.
- menemme neuvolaan, jkmh.
- koska se vatsa alkaa oikein kasvaa, jkmh.
- voisiko vanhemmille kertoa viimeistään jouluna, jkmh.
- voisi alkaa ihan oikeasti etsimään uutta asuntoa eikä yhä vain vitkastella, etenkin jkmh.

Itse asiassa miehen ensimmäinen reaktio haalean haaleaan plussaan oli lähinnä aha. Sitten joidenkin päivien päästä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, hän ymmärsi, että tämä voikin onnistua, mikä aiheutti yhtäkkisen emotionaalisen hyökyaallon. 

Minusta tuntuu normaalilta. Paitsi:
- paleleeko minua ehkä enemmän kuin tavallisesti? (ei, kenellä tahansa on kylmä marraskuussa)
- olenko tavallista väsyneempi? (en, kuka tahansa on väsynyt marraskuussa)
- käynkö vessassa tavallista useammin? (en, ei minulla muutenkaan ole seurapiirirakko, ja nyt neuroottisena tarkistan tilanteen useammin, koska tuntuu, että vuoto voi alkaa koska vain)
- ovatko rintani edes vähän arat? (ovat, vähemmästäkin puristelusta rinnat kipeytyvät, kun epätoivoisesti toivoo itselleen raskausoireita ja tarkistaa rintojen tilanteen työpaikan vessassa noin viisi kertaa päivän aikana)
- näytänkö kuitenkin onnellisemmalta kuin tavallisesti, vaikka onkin marraskuu ja ankeaa? (miehen mukaan kyllä, tämän alitajuisen onnellisuuden hehkun huomaa kuulemma kauas)