Aikuiset ovat idiootteja, ja muuta filosofiaa

Olen viime aikoina ollut onnellisuushuumassa, vaikka se ei varmastikaan, ja valitettavasti, useinkaan välity tekstiin asti. Ehkä sitten vain mielessäni hykertelen onnesta, nautin pienistä hetkistä, enkä tule kirjoittaneeksi tänne, että:
...olipa ihana elokuinen ilta-aurinko, kävin lenkillä.
...vesisateen ropina on rauhoittavaa, istuimme viihtyisästi sisällä ja katsoimme Greyn anatomiaa viidettä jaksoa putkeen.
...on ihan parasta tehdä hyvää ruokaa, juoda viiniä ja keskustella.
...hääkuvia katsellessani tunnen suurta onnellisuutta.

Vaikka olen tämän projektin suhteen varsin kärsimätön ja haluaisin jo rynnätä apteekkiin, asetella kaikki lääketarvikkeet oikeaan järjestykseen saamaani lääkepussiin ja tuikkia mahanahkaani piikkejä, minulla on myös kummallisella ja ristiriitaisella tavalla levollinen olo. Olen jollakin tasolla ehkä tajunnut, että lapsia saamme sitten, kun pääsemme taas hoidoissa eteenpäin. Ennen häitä päätin myös, että yhtään mikään tai kukaan ei voi päivääni pilata, en loukkaannu ajattelemattomuuksista tai muistele pahalla, jos joku vihjailisi lapsista. Että olen onnellinen, vaikka meillä on nyt tällainen vaikeus elämässä, ja se onnellisuus on kuitenkin suurempaa kuin vaikeudet. Yhtäkkiä huomasin, että on taas helppoa nauraa.

Tästä ihmeellisestä, ehkäpä näennäisen rauhallisestakin tilasta kiitos kuuluu pääasiassa miehelleni. Sille, joka järjen äänellään pelastaa minut dramaattisten tunteiden myrskystä. Ennen juhliamme hän oli hieman huolissaan, loukkaantuisinko mahdollisista lapsentekokommenteista, jos joku niitä tulisi esittämään. Että kuulemma aikuiset ovat idiootteja, eivät ne mitään koskaan opi tai osaa ajatella kaikkia asioita. Tajusin (ja tähän kohtaan sitten sellainen syttyvä hehkulamppu ja bling-ääni), että olen kuvitellut aikuisten ihmisten olevan fiksuja, myötätuntoisia, ajattelevaisia, viisaita. Sellaisia, jotka osaavat kuvitella, mitä kaikkea kipeitä asioita voi olla taustalla ja ymmärtävät olla hiljaa, jos tilanne vaikuttaa sellaiselta. Mutta eivät ne osaa eikä ymmärrä. Eivätkä ne ehkä koskaan opi, vaikka yrittäisi opettaa. 

Vieraskirjaan tulleet jutut siis lähinnä huvittivat. En suuttunut, en tuhoa niitä, en muistele pahalla. Ne idiootit, jotka niitä kirjoittivat, ovat rakas mummo, kummitäti ja ystävä. Niin, juuri he, kenestä pidämme. Ajattelemattomia, oletuksissaan eläviä, virheellisiä, inhimillisiä. Niin inhimillisiä.

Niin kuin minäkin.