Nyt on taas tutkittu, jonka seurauksena meidät voitaisiin kai melkein luokitella kategoriaan selittämättömästi lapsettomat. Luultavasti se on hyvä asia, että mitään suoranaista vikaa ei ole löydetty. Mutta sekin tieto itketti. On jotenkin absurdia seisoa ilman housuja verhon takana samassa huoneessa kuin kolme muuta ja pyyhkiä kyyneleitä. Ja kun katsoo punasilmäistä itseään peilistä, edelleenkin melkein ilman housuja, ei voi kuin itkettää lisää. Tiedäthän, sellainen huutava lapsi -efekti, eli kun lapsi lähes jo rauhoituttuaan näkee peilistä, kuinka kurjan näköinen onkaan, alkaa parkua kovemmin kuin alunperin. Ihan vain sitä, kun itkuinen naama on niin itkettävä. Minusta tuntui melkein samalta. Että olen maailman kurjin olento, vaikka kaikki olikin hyvin.
Tällä kertaa lääkäri vaikutti jotenkin enemmän olevan tilanteen tasalla, ja hoitajakin oli mukava ja pirteä, kaikin puolin sympaattinen ja vähän hassukin. Se ehkä vähän itketti, kun tuntui ehkä ensimmäistä kertaa, että joitakin oikeasti kiinnostaa.
Allekirjoitimme myös hoitoon liittyvät paperit (ja turha ehkä lisätä, mutta sekin taisi vähän itkettää) ja jäimme odottamaan lisäohjeita.
Mies oli helpottunut. Tästä tämä lähtee, kaikki menee hyvin. Minuakin hymyilytti jo.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti