Vaihtelevaa.

Perheillään

2011-12-13T13:57:00.000+02:00

Jatkossa perheilen uudessa blogissa. Kaikki on ihan keskeneräistä vielä, mutta no, elämä on sellaista, joten ehkä kuitenkin rohkenen jo päästää vierailijat kylään.

Se tunne

2011-10-13T21:12:00.000+03:00

Kun ulkona vihmoo vettä ja lätäköt vain kiiltelevät sysimustassa syysillassa katulamppujen valokeilassa, niin tällaisena iltana, kun tulen jumpasta kotiin ja meidän ikkunoista näkyy ulos valoa, tulee sellainen lämmin tunne, joka tuntuu vatsassa asti. Tiedän, että isällä ja pojalla on ollut hauska iltahetki, puuron syömistä ja iltapesut, ja sitten parin kirjan jälkeen poika on nukahtanut isänsä kainaloon tyytyväisenä, minun rakkaat, meidän kotona. Ja se tunne on sellainen, että pitää ottaa muutama juoksuaskel, jotta olisi vähän nopeammin kotona.

Muutenkin kun olen ulkona syksyisin pimeällä, tykkään, kun monessa ikkunassa näkyy valot ja näyttää kotoisalta ja lämpimältä. Toivon, että kaikilla tulisi sellainen samanlainen tunne kuin minulla, kun on tulossa omaan kotiin: että siellä olisi niitä asioita tai ihmisiä, jotka tekevät kodin ja onnellisuuden ja hyvän olon.

Tähän syksyyn, tähän hetkeen ja tunteeseen päätän nyt nämä muutaman vuoden ajatukseni. Tiedän, en ehkä osaa kauan olla hiljaa, mieleen tulee jatkuvasti asioita, joista tekisi mieli kirjoittaa. Ehkä palaan siis vielä, joskus, jossakin. Siihen asti: hei hei! :)

Rintani ovat taas minun

2011-09-16T13:26:00.001+03:00

Olen lopettanut imetyksen. Se ei tapahtunut mitenkään helposti tai aivan itsestään, mutta minusta vain alkoi tuntua, että olisi jo aika luopua tästä tavasta ruokkia lapseni, joten kesän aikana vähensin ensin päiväimetyksiä tietoisesti, ja yöimetyksiäkin pyrin välttämään. Toisesta rinnasta väheni ensin maidontuotanto, ja koska ei enää tuntunut luontevalta imettää siltä puolelta, joka oli jo melkein kuin tavallinen rintani, imetin lopussa vain toisesta rinnasta. Pinnallista kyllä, mutta joka kerta ahdisti ajatus siitä, mitä tällainen toispuoleinen imetys tekisi rinnoilleni: menenkö imetyksen loputtua kauppaan kysymään, olisiko niillä rintaliivejä, joissa toinen kuppi olisi kaksi kirjainta isompi kuin toinen?

Unikouluviritelmien aikana yöimetys jäi joksikin yöksi pois, mutta sitten joinakin öinä taaperoinen heräsi yhä aikaisemmin, karjui, repi kaksin käsin paitaani, joten ei jäänyt epäselväksi, mitä oltiin vailla. Nyt kuitenkin yhden vuoden ja reilun kahden kuukauden ikäisenä lapsemme nukkui (vahingossa) pari yötä hyvin omassa sängyssään eikä aamullakaan muistanut maitoa, niin sitten imetys vain jäi, kun tuli kolmas yö, neljäs...

Onko outoa, kun tunnen tästä suurta haikeutta? Rakastin niitä hetkiä, kun imetin yöllä koko maailman nukkuessa, pieni söi vatsansa kylläiseksi ja huokaisi, käänsi kylkeä. Mihinkään valokuvaan en ole saanut sitäkään katsetta, mikä vauvalla usein oli, kun hän käsivarsillani söi tyytyväisenä, aivan kuin katselisi ihastuneena minua ja minä häntä. Sitten oli niitäkin hetkiä, kun vauva oli kuin tulta ja tappuraa, ei edes vilkaissut minuun päin kuin söi, aivan kuin olisi yhä loukkaantunut jostakin.

Ei tämä aivan helppoa ole koko ajan ollut, ettei jäisi sellainen kuva. Oli meilläkin rintaraivareita ja pelkoa maidontuotannon vähenemisestä, jolloin pumppasin hullun lailla maitoa saadakseni todistusaineistoa, että kyllä sieltä yhä tulee maitoa, vaikka rinnat eivät olekaan maidosta kivikovat. Valehtelisin myös jos väittäisin, ettei imetys olisi koskaan sattunut.

Olen onnellinen, että sain imettää näin pitkään ja että imetys oli minulle myönteinen kokemus. Kai haikeus kumpuaa ihan siitäkin, että yli vuoden ajan tämä on ollut meidän yhteinen juttu ja nyt itse päätin, että on aika lopettaa. Siitäkin, että kävelemään oppinut vauvamme on ihan oikeasti taapero.

Minusta tuntuu, että lapsen kasvattaminen on välillä myös luopumista.

Päiväkirjan hylätyt sivut: Eräs epäonnistunut unikoulu

2011-09-16T13:00:00.002+03:00

1. yö: vauva nukkuu omassa sängyssään aamukahdeksaan asti. Yön pari heräämistä hoituvat silittelyllä. Vanhemmat sen sijaan säpsähtävät tottumuksesta hereille ties kuinka monesti. Päätän, että nythän voisi näppärästi lopettaa yöimetyksen, tästä se lähtee.

2. yö: mies herää ainakin kuusi kertaa silittämään levottomasti nukkuvaa lasta, joka kuitenkin pysyy omassa sängyssään. Itse käännän toisella laidalla sänkyä selkäni yöuntani häiriköiville. Aamulla kerron netistä luettuja ihmetarinoita, kuinka vaikka kenen lapsi oppi nukkumaan kolmessa yössä. Että tässä nyt vain pitää jaksaa nämä ensimmäiset yöt.

3. yö: mies lähtee viettämään iltaa ulos, kun kerrankin pääsevät yhtä aikaa viihteelle (lähipubiin...) perheellisen kaverin kanssa. Jos nyt vaikka vertaistukea saisi, ajattelen. Yhdeltä herään itkuun, ja huomaan, että toinen puoliskoni ei ole vielä kotiutunut, mihin ihmeeseen se on jäänyt, ei kai siellä nyt yhtä tuoppia enempää viihdytä?! Silittelyllä saan lapsen nukahtamaan, ja itsekin nukahdan juuri uudelleen, kunnes herään taas vaativaan itkuun. Siihen ei auta muu kuin kainalo, ja muuhun en kykenisikään, koska olen vielä niin unessa. Yritän tarjota tuttia, ei kelpaa, ei ole hyvä, se on itse asiassa ihan k a u h e a loukkaus koko kuminen kappale. Tajuan, että vauvamme haluaa maitoa, nyt ja heti, ilme on kuin ihmissyöjällä, kun kädet tarttuvat imetysliiveihin kiinni. Apuaaa, ei mun lukemissa unikouluohjeissa ole kohtaa "mies pubissa, vauva repii rintaliivejä ja huutaa". Ja missä se mies luuhaa???? Rinta on ihan pinkeänä maidosta, luovutan. Vauva imee maitoa kuin viimeistä ~~päivää~~ yötä. Mietin, onko ihan oikein lopettaa imetys, kun se on selvästi vielä niin tärkeä juttu. Minullekin. Samalla ajatus taaperoimettämisestä ei ole minulle enää niin luonteva, haluan jo omat rintani takaisin, haluan normaalin kuukautiskierron! Aamulla yritän selittää miehelle, kuinka olennaista olisi, että nukkuisin muualla. Se olisi vähän sama, että aina söisit pöydällä olevaa makaronilaatikkoa, kunnes joku kerta sitä olisi taas pöydällä, mutta jostakin syystä et vain saisi sitä, vaikka haluaisit.

4. yö: mies herää pari kertaa silittelemään, kunnes ennen kolmea raivoitkuun ei mitkään silittelyt auta. Lapsi päätyy miehen viereen rauhoittumaan. Itse huomaan olevani lähinnä houkutteleva maitotissi, joten hiivin vähin äänin sohvalle nukkumaan loppuyöksi. Vauva nukahtaa syvään uneen vasta viideltä. Aamulla lapsi naureskelee hyväntuulisena, mutta meistä tuntuu, kuin vieläkin soisi korvissa.

5. yö: illalla hiivin peitto ja tyyny kainalossa työhuoneeseen nukkumaan ja yritän peittää tyytyväisyyttäni. Mies kommentoi minun näyttävän iloiselta telttailijalta. Tämä on ensimmäinen yö, jonka nukun eri huoneessa kuin vauva. Herään yöllä pari kertaa, enkä saa heti unta. Mies herää neljä kertaa silittämään levottomasti nukkuvaa vauvaa, joka kuitenkin nukkuu aamuseitsemään asti omassa sängyssään.

6. yö: herätyksiä yhteensä kolme, ei yöimetystä, mutta toisaalta lymyilinkin koko ajan peiton alla - poissa silmistä, poissa mielestä?

......................................

Yöherätyksiä tulee taas enemmän, vaativaa itkua ja väsymystä. Päiväkirja loppuu, unikoulun ensimmäinen jakso päätty: vauva 1 - vanhemmat 0.

Arkipäivän ilmiöitä

2011-09-01T21:23:00.001+03:00

- Jos taaperoinen onnistuu kaatamaan pöydällä olleen vesikannun niin, että isin työläppäri ja äitin läppäri säästyvät molemmat kylvyltä ja vesi vain lorisee kivasti jonkin matkan päästä pöydältä alas, ei ärsytä yhtään siivota sotkuja, vaan pikemminkin tuntee olevansa suunnattoman iloinen siinä lattialla luutun kanssa pyllistellessään
- Jos aina törmää samaan ihmiseen puistossa, alkaa pidemmän päälle tervehtiä, vaikka ei tiedä tämän nimeä
- Silloin kun ei ollut lasta, osasi mielessään kasvattaa lapsia paremmin. Mihin se kyky hävisi?
- Miehen tuleva työmatka kuulostaa kadehdittavalta erityisesti siksi, koska lentokoneessa ja hotellissa saa nukkua rauhassa, ei niinkään siksi, että kaupunkikin on ehkä ihan kiva
- Lapsen kanssa kaupungille kahville meneminen kannattaa siksikin, että siellä on muita ihmisiä, jotka ovat kaikki kiinnostavampia kuin äiti, ja siellä ruoka pysyy kummasti pöydällä, toisin kuin kotona, missä painovoima ihmeellisesti vetää tavaroita puoleensa pöydältä lattialle
- Aika monesta tyypistä nykyään tietää, että se on "Vilma-Valtterin äiti", ja sitten jonkun ajan päästä ei enää kehtaa kysyä oikeaa nimeä, vaan toivoo, että se vain tulee ilmi jossakin yhteydessä, jos se on vielä edes tarpeen

Imetysnukke

2011-08-31T12:29:00.000+03:00

Imetysnukkekaupassa voi ostaa itselleen imetysnuken ja auttaa Afrikkaa.
Hieno idea, hienot nuket.
Arvostan.

Joitakin päiviä

2011-08-24T23:25:00.002+03:00

On ollut joitakin päiviä, kun olen pyyhkinyt puuroa ja hedelmäsosetta seinistä ja listojen päältä ja raaputtanut kynsillä lattiasta edellispäivän ruokaa, jota en silloin jaksanut heti pyyhkiä. Olen myös vienyt maton pesulaan ensimäistä kertaa ikinä, kiitos luovan lapsemme, ja olen pessyt syöttötuolin lähettyvillä olevaa verhoa niin, että olen vain suihkuttanut mustikkaiseen osaan tahranpoistajaa ja upottanut sen sitten ämpäriin ja vääntänyt kuivaksi irrottamatta verhoa tangosta, jolloin kuivuneeseen verhoon jää ryppyjä.

On joitakin päiviä, kun olen tuntenut oloni vähän alakuloiseksi, enkä ole varma, johtuuko se syksystä, siitä, että kaikilla on kaikkea uutta ja vanhaa, ja minulla tämä kotielämä, eikä vielä tietoa tulevasta.

On joitakin päiviä, kun huomaan ajattelevani usein, että olisi mukavaa mennä töihin lepäämään, saisi syödä lounasta rauhassa ja käydä yksin vessassa, eikä työtehtäväkään ehkä olisi haasteellisempaa kuin parkkipaikalla otsaa asfalttiin poraava 1-vuotias ja sen kantaminen sisälle kauppakassien kanssa. Mies ei töistä tullessaan osannut arvostaa ajatustani, kun vertasin työpaikkaa lepokotiin, ja siinä sotkuisen kodin keskellä aiheesta tuli pieni riitakin, molemmat väsyneinä eikä muka ymmärrä toista.

On ollut päiviä, kun yritän pysyä vauhdikkaan lapsemme perässä, ehtiä siivota edelliset sotkut nopeammin kuin uusia tulee. Ja sitten on päiviä, jolloin en yritä. Luemme rauhassa kirjoja, vaikka kaikki lastenkirjat on laskettu kirjahyllystä alas, onpahan mistä valita. Leivomme keittiössä, missä kulhot ja vispilät on jo tyhjennetty kaapista lattialle, ja annan innokkaan leipuriapurinkin työntää lusikan taikinaan, sekoittaa ja hups, heilauttaa lusikalla ympyrä ilmassa.

On joitakin sadepäiviä, jolloin emme ole jaksaneet olla sisällä, vaan olemme menneet kumpparit jalassa ulos lätäkön reunalle ihmettelemään.

Harmaata, harmaata...
Ja kumpparit, jotka eivät tietenkään pysy jalassa.

Sitten on joitakin päiviä, kun yllätyn auringon lämmöstä ja siitä, että syksy ei ihan vielä tullutkaan kokonaan. Sellainenkin päivä, kun pyöräillessä näin kaupungin kupeessa vanhan harmaahapsisen papan kumartuvan ja poimivan punaisen apilan, ja liikutuin siitä.

On ollut joitakin päiviä, kun olen luullut imettäväni viimeisen kerran, ja sitten kuitenkin taipunut pienen pyyntöön.

Ei tässä oikeasti ole niin kova kiire.

Yöjuttuja

2011-08-12T22:15:00.000+03:00

Lapsettomasta elämästä kaipaan eniten unta, ja etenkin sitä, että saa herätä omaan tahtiin. Olen nyt yli vuoden nukkunut pätkissä, ja on ollut päiviä, jolloin väsymys on tuntunut melkein humalatilalta. Onneksi vauvamme (taapero!) on sellaista tyyppiä, joka nukkuu yhä päiväunia, joten olen voinut levätä päivälläkin. Mutta ei se ole sama kuin yhtenäiset yöunet. Ja jos on tosi väsynyt, voi olla niin ylikierroksilla, ettei uni edes tule.

Syvästä unesta herättämistä on kuulemma käytetty kidustuskeinona, joten olisi kyllä jo aika opettaa jälkikasvullemme, että yölliset ~~kidutukset~~ herättämiset on nyt loppu.

Viime aikoina on ollut muutamia öitä, jolloin ensimmäinen herätys on vasta viiden-kuuden aikaan, joten periaatteessa siinähän on vaikka kuinka monta tuntia mahdollista saada katkeamatonta unta aamuyöhön saakka - ja tämähän on meille aamuyötä, meidän aamu ei todellakaan ala viideltä tai kuudelta, vaikka lapsiperheissä se kuulemma on normaalia. No mutta eipä se oma uni kuitenkaan ole yhtenäistä, koska on tottunut heräämään. Siinä sitten miehen kanssa vuorotellen säpsähdetään hereille ja ihmetellään, kun taaperoisemme on yhä sängyssään.

Näiden luksusöiden jälkeen tuli taas pari yötä, jolloin ensimmäiset selkä kaarella -itkut ja pää kolisee pinniksen laitaan -pyörimiset tulivat jo yhdeltä yöllä, joten emme vahingossakaan ehtineet tottua nukkumaan aamuyöhön asti. Blogin nimen henkeen yöt ovat siis ilmeisen vaihtelevia, sillä viime yö oli kuitenkin paras yö tähän asti: unikoulun eskarilaisella unta riitti aamukahdeksaan asti omassa sängyssä, vaikkakin pari kertaa unta haettiin pyörimällä ja itkemällä. Aamulla otin tuttisuisen unilelun roikottajan viereeni ja palkitsin loistosuorituksen annoksella maitoa, sillä rinnassa pitkä imetystauko tuntui jo tuskaiselta.

Elokuiseen back to school -teemaan sopien voisimme ihan oikeasti * aloittaa jonkinlaisen unikoulun, josta on kirjoitettu uutuuskirjakin. Ensimmäisen luokan oppilaana on lapsemme, mies on opettaja ja minä rehtori. Opetusmetodit ovat aluksi lempeät, mutta jos ne eivät toimi, siirrymme radikaaleimpiin keinoihin, jotta unihäirikköoppilaamme saataisiin kuriin.

Jos, ja varovaisen optimistisena kun, lapsemme joskus nukkuu yönsä omassa sängyssään ja heräämättä kertaakaan, niin toivottavasti osaan itsekin jälleen nukkua heräilemättä. Katsotaan siis, lauletaanko me jonkun ajan päästä unikoulun ~~suvi~~ univirttä, tuodaanko opettajalle omena ja tuleeko todistukseen ehtoja.

* unikoulu on pitänyt aloittaa jo aikaisemmin, mutta aina on ollut jotain: olen imettänyt vielä usein päivisin ja öisin ja olen ollut yöllä liian väsynyt ajattelemaan, että tekisin muuta kuin imettäisin, joka on ollut se helppo vaihtoehto, etenkin jos vauva ei ole rauhoittunut tutilla ja silittelyllä. Vaavi on itkenyt hampaita ja ollut erityisen kiukkuinen. Olemme myös olleet paljon matkoilla ja lomalla, eikä vieraassa paikassa voi yleisen viihtyvyyden vuoksi alkaa huudattaa vauvaa yöllä. Lisäksi olen toivonut, että vauvamme vain yhtäkkiä oppisi nukkumaan. Ja muita koottuja syitä ja selityksiä.

Tilataan: lapsi

2011-08-01T23:12:00.008+03:00

Viime keväänä luin ainakin parista vauva-aiheisesta lehdestä (Vauva 5/2011 ja Kaksplus 3/2011) artikkelin vauvan sukupuolen toivomisesta, ja siitä lähtien minun on pitänyt kirjoittaa aiheesta. Joskus aloitin, ja tuntui kuin olisi sohinut muurahaispesään tikulla, joten jätin aiheen ja päätin yrittää joskus myöhemmin. Ja nyt on se myöhemmin.

Muistan, että joskus ennen kuin aloitimme yrityksen, toivoin saavani joskus tytön. Tytöllä olisi minun piirteitäni, silmät ainakin, kenties hän olisi kuin kopio lapsuudenkuvistani. Minulla on myös omasta takaa kokemusta tyttöjen maailmasta, joten kuvittelin, että lapsenkasvatus voisi olla jollakin tavalla helpompaa. Tytöille olisi valmiina vaikka kuinka monta nimeä, ja pojalle ei yhtään. Muistan kuitenkin tämän jälkeen ajatelleeni, että olisi jännittävää tutustua poikien maailmaan oman lapsen kautta. Ehkä pieni poika myös muistuttaisi isäänsä, ja oi että mieheni on ollut lapsena söpö! Näiden ei niin rationaalisten mielikuvien kadottua aloitimme yrityksen - ja minä aloin toivoa lasta.

Koska lasta ei sitten kuulunutkaan, koko sukupuolikysymys tuntui yhä kaukaisemmalta, kun en melkein edes uskaltanut ajatella vauvaan asti. Toivoin ensisijaisesti raskausvatsaa, sitten en ajatellut niinkään pitkälle, toivoin vain kahta viivaa tikussa.

Raskausaikana odotin koko ajan mielessäni lasta, en tyttöä tai poikaa. En halunnut tietää sukupuolta etukäteen, vaikka joskus esimerkiksi vaateostoksilla kävi mielessä, että olisi helpompaa, jos tietäisi. Muuten en asiaa kovin paljoa ajatellut, enkä varsinkaan uskaltanut toivoa. Vauvan synnyttyä olin omaksi yllätykseksenikin hämmentynyt: se on poika! Hämmästykseni oli sitä luokkaa, että aivan kuin en olisi kuullutkaan todennäköisyyslaskennassa olevista mahdollisista vaihtoehdoista ja niiden toteutumisennusteista.

En muista, kauan ihmettelin juuri sitä, että meillä on poika. Ehkä vain hetken? Enemmän muistan ihmetelleeni ensimmäisenä yönä itseäni ja sitä, että tässä sitä nyt ollaan, vastasyntyneenä äitinä. Vauvaelämän alkumetreillä sukupuoli oli muutenkin aivan sivuseikka: samaa maitoa, unta, pissaa ja kakkaa se on käsittääkseni kaikkien vauvojen (ja vanhempien) elämä. Samalla kuitenkin se, että meidän lapsi on juuri poika, on maailman luonnollisin asia, näinhän sen pitikin mennä.

Yritän ymmärtää heitä, jotka avoimesti tiettyä sukupuolta. Että voihan se kolmen puussa kiipeilevän pojan jälkeen olla mukavaa tehdä pikkutytölle lettejä, ostaa mekkoja ja puhua äiti-tytär -juttuja. Tai saada yksi kumpaakin lajia. Tai tehdä miehelle poika kalakaveriksi. Mitä ne syyt ikinä ovatkaan. Yhdet tutut toivoivat syntymään asti poikaa, vaikka rakenneultrassa vauvan oli sanottu olevan tyttö, niin kuin olikin. Kai hivenen kateellisenakin ajattelen, että ehkä näillä on tavallaan varaa toivoa tällaisia, jos elämä on ollut helppoa eikä ole tarvinnut siihen mennessä miettiä mitään oikeita ongelmia. Että hyvähän se on, jos joillakin elämä on sellaista, että ongelma on sellainen asia, jota en itse edes luokittelisi ongelmaksi.*

Kuitenkaan en varmaan ihan siis ymmärrä.

Mielestäni olisi valtavan surullinen ajatus, että joku pieni vastasyntynyt, joka on juuri ilkialastomana karjaissut ilmoille ensimmäisen itkun, ja vaikka on jo itsessään elämän ihme ja jatkumo ja viaton ihmisen alku, niin olisi tärkeimmille ihmisille pettymys. Vaikkakin pieni pettymys, mutta silti jotakin odotusten tai toivomusten vastaista.

Lapsettomana en voinut ymmärtää tällaista voimakasta toivomista ja pettymystä, kun kuitenkin oli saamassa lapsen, ja minulla ei ollut mitään. Nyt suhtaudun asiaan neutraalimmin: saahan sitä toivoa, niin kuin lapselle toivotaan mahdollisesti myös muita ominaisuuksia, usein ainakin terveyttä. Mutta jos toiveesta tulee pakko, niin sitten on vaikeampi ymmärtää, miten sukupuoli voi olla niin iso juttu. Ei lapsi kuitenkaan kaikkinensa ole ja tule olemaan sellainen kuin itse toivoisi tai haluaisi, vaan oma persoonansa, ainutlaatuinen ihminen, johon vaikuttaa niin moni muukin asia kuin se, onko tyyppiä XX vai XY.

* Tiedän, varmasti on olemassa joku, joka on kokenut vaikka mitkä vastoinkäymiset elämässä ja haluaa lapsensa olevan tiettyä sukupuolta niin kovasti, että on vaarassa pettyä siihenkin, jos ei arpa osunut oikein. Tämä ei olekaan mikään teoria, tämä on vain oma selitysviritelmä sille, miksi omasta mielestäni pieni asia voi joidenkin mielestä olla suuri, kun on olemassa sellaisiakin esim. lapsentekoon liittyviä asioita, jotka ovat oikeasti niitä suuria asioita.

Muistiinpano

2011-07-06T18:20:00.001+03:00

Meillä on täällä ihana, suuri pieni yksivuotias, utelias maailmantutkija, valloittajaluonne, päättäväinen ja kiukkupussi.

Kirjoitan itselleni tämän muistiin:
yksi riipaisevimmista asioista, mitä vuoden aikana olen tuntenut, on se, kun lapsi on itkenyt paljon, syystä tai toisesta, vikissyt koko päivän (tai siltä se ainakin tuntuu), välillä suorastaan karjunut (kuulevatko naapuritkin?), ja kun yrittää tehdä kaikkensa sen eteen, että hän olisi tyytyväisempi, eikä mikään riitä sittenkään. Sitten tuntuu, että mistä tuollaisia pikkukitisijöitä oikein tulee ja odottaa sitä hetkeä, kun saa illalla omaa aikaa. Ja sitten, juuri kun lapsi on huokaissut syvän nukahtamishuokauksen ja kääntynyt hieman kyljelleen, kuten aina nukahtaessaan, se riipaiseva tunne iskee. Niin viaton ja pieni se kuitenkin on, ja itse aikuinen ja äiti, joka ei vain aina ymmärrä ja jaksa ja ole niin hyvä kuin haluaisi olla. Kuinka rajallinen ihminen on.

Nyt olen syönyt paljon kakkua ja juhlinut, vähän meitä kaikkia.

Aurinkotukka

2011-06-23T15:07:00.003+03:00

Tiedän, että vauva-aika lähestyy ensimmäisen vuoden rajaa ja vauva muuttuu pian taaperoksi. Mutta tiesin jo aikaisemmin, että jotakin on muuttumassa: yhteinen maidonhajuinen tuoksumme on kadonnut.

Mutta on tullut kuitenkin uusi:

toisinaan havahdun nuuhkimasta lapseni hiuksia, vaaleita ja lennokkaita, hieman latvasta taipuisia, takaa pörröisiä. Hiuksissa tuoksuu hiekka, auringonsäteet, aamupuuroisten tahmatassujen jättämä jälki, päiväunien aikana lakanaa vasten kastuneet kutrit, ruohonkorret ja kukkaset, lätäkön vesi. Kesämiehen aurinkohiukset.

On taas keskikesä.
Kaunista juhannuksen aikaa!

Mitä se itkee?

2011-06-19T22:00:00.000+03:00

Joskus jotkut kysyvät: mitä se itkee?

Niin, sen kun aina tietäisi.

Joskus vauvaa itkettää se, kun on orastava nälkä ja ruoka ei ole mahassa heti, joskus taas se, kun pitäisi syödä ja on tai ei ole nälkä. Aika usein väsyttää, ja erityisesti silloin keljuttaa, kun vauvalta otetaan pois sohvatyynyjen takaa löytynyt kaukosäädin, jälkikasvun sormet pelastetaan pistorasiasta tai kielletään ottamasta haarukkaa tai jotakin muuta superkiinnostavaa esinettä, jota ei varsinaisesti ole tarkoitettu alle vuoden ikäiselle. Väsyneenä korostuu myös vanhempien, erityisesti äidin, julmat aikeet hylätä lapsensa ja käydä vessassa yksin tai muuten vain poistua nurkan taakse ilmoittamatta tätä pikkuherralle tarpeeksi ajoissa, jotta tämä ehtisi roikkua jaloissa niin kiinni, että mihinkään ei varmasti pääse ilman seuralaista, ei edes sinne vessaan. Toisinaan jatkuvaa kitinää aiheuttaa se, kun koti ei kuitenkaan ole 24/7 viihdytyslaitos, jossa kaksi alamaista vuorotellen viihdyttäisivät seuraa kaipaavaa leikkijää, vaan he huolehtivat myös esim. ruokapalvelusta, jonka vuoksi leikit sijoittuvat ajoittain keittiön kaappeihin, jolloin tylsistymisitku vaihtuu hetkeksi kattilakaappien kolinaan. Eri asteista kitinää aiheuttavat myös vauvakidutusta lähentelevät toimenpiteet, kuten rään pyyhkiminen tai vaipanvaihto, ja näistä yritetään joka tapauksessa ainakin kontata karkuun. Myös nukkumaan meneminen voi aiheuttaa huutoa riippumatta siitä, väsyttääkö paljon, vähän vai ei ollenkaan. Ristiriitaiset toiveet itkettävät: sylissä ei haluta olla ja itkettää, mutta muuallakaan ei ole hyvä ja halutaan takaisin syliin. Luonnollisesti itku tulee myös erilaisista kaatumisista ja muista kohelluksista, joista osa johtuu edellä mainituista itkujen aiheesta, eli esimerkiksi kun vauvalta otetaan kädestä pois jotakin, hän ylidramaattisesti lyö otsansa lattiaan, jotta kaikki näkisivät, kuinka loukkaantunut hän on. Hampaiden tuleminen itkettää, samoin kuin vaikkapa yskä. Aina ei siis ole helppoa määritellä perimmäinen itkun syy, yksi asia kun johtaa toiseen.

Niin että ainakin näitä asioita meidän lapsi itkee.
Joskus siis vastaan vain:

no kun se on vauva.

Positiivinen yllätys

2011-05-21T11:17:00.001+03:00

Ei, en ole raskaana.

Mutta juuri onnistuneelta matkalta vauvan kanssa palanneena voisin kertoa, että olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten ystävällisiä ihmiset ovatkaan, kun olen ollut vauvan kanssa liikkeellä. Luulin, että Suomessa apua ei saa ainakaan automaattisesti, mutta olin väärässä. Kaupungilla vaunujen kanssa ollessa ovea avataan pyytämättä ja tarjoudutaan nostamaan vaunut rappusissa. Yksin matkustaessani julkisilla kulkuvälineillä minulle on tarjottu apua useammin kuin sitä olen tarvinnut, matkalaukkua kannettu, vaunuja nostettu, vauvalle hymyilty ja juteltu ja ennen kaikkea ihasteltu.

Parasta on, että yleensä asenteet ovat vaikuttaneet myönteisiltä meitä kohtaan, vaikka samaan lentokoneeseen tai junavaunuun onkin mukanani tullut pieni vauva. Junassa on jokaisen toki helppo vaihtaa vaunua, jos vauva häiritsee, mutta lentokoneessa se onkin vaikeampaa. Luulin, että niskassa voisi tuntea julmia katseita heti, kun vauva inahtaakin, mutta toistaiseksi en ole juurikaan kokenut tällaista. Viimeisimmällä lentomatkalla tosin huomasin lähistöllä istuvien oi-ei-nuo-tulevat-tähän-ilmeet äänettömän huokauksen kera, kun etsin paikkaani vauva kantorepussa ja laukkua perässäni vetäen, mutta matkan aikana heiltäkin irtosi hymyilevälle vauvalle vastahymy, joten ehkä emme kuitenkaan olleet kanssamatkustajia aivan pahimmasta päästä.

Taktiikkani on tämä:

Yritän itse olla hyvällä tuulella ja stressitön, ja yritän pitää myös vauvan hyvällä tuulella, mutta mahdollisimman pienin äänin (soivat lelut jäävät kotiin ja oma äänen taso on kohtuullinen). Annan vauvalle ruokaa myös vähän ennakoiden, enkä matkoilla niin välitä ruoka-ajoista tai siitä, että lämpimät ruuat syödään tiettyyn aikaan, eli hedelmäsose (ja ne maissinaksut!) voivat joskus olla hyvä ratkaisu, vaikka kotioloissa niitä ei mussutettaisi aterian korvikkeena. Jos kaikesta huolimatta vauva itkee ja kitisee, ja vaikka toteaisin, että kyseisessä tilanteessa en saa lasta tyytyväiseksi mitenkään, niin - ja tämä on se tärkeä kohta - yritän näyttää siltä, niin kuin yrittäisin koko ajan tehdä asialle jotakin, vaikka henkisesti olisin luovuttanut.

Hss, älkää kertoko muille.

En minä muita neuvomaan haluaisi ryhtyä mutta...

2011-05-11T12:14:00.007+03:00

Lasketun ajan lähestyessä.

Minulle laskettu aika tarkoitti varsinaista laskettua aikaa ja siihen kaksi viikkoa päälle. En osannut odottaa, että synnytys oikeasti käynnistyisi laskettuna aikana, mutta niin se vain on, että vauvat tulevat, kun haluavat, eikä meidän täsmällinen tapauksemme tiennyt mitään siitä, että sen äiti on ensisynnyttäjä, joka luuli synnyttävänsä kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen ja valmistautui ottamaan aurinkoa kaikessa rauhassa vielä viimeiset viikot. Jos seuraava kerta tulee joskus, yritän muistaa, että synnytys voi alkaa milloin vain - ja lupaan yllättyä siitä silti :)

Ostoslista.

Ostaisin kasan siteitä valmiiksi, sellaisia isoja, tai sitten jopa virtsankarkailuun tarkoitettuja tuotteita, enkä ajattelisi vain, että ehtiihän sitä seuraavallakin kauppareissulla. Joo, tuore isä toki ehtii kyllä juosta kaupassa vauvan synnyttyäkin, kun kertyyhän siihen ostoslistaan muutakin mielenkiintoista, joita mies saa amazing race -tyylillä etsiä ympäri kaupunkia:

- kottikärryn renkaan sisäkumi, joka pumpataan lähimmällä huoltoasemalla. Löytyi kuulemma rengasliikkeestä, jonka myyjä ymmärsi yskän heti, kun mies oli häveliäästi etsinyt sopivankokoista sisäkumia ei-mihinkään-tiettyyn-tuotteeseen. Itse vein vaimolle tällaisen, oli hän sanonut ojentaessaan tuotetta.

- luumumehua tai jotakin muuta vatsaa pehmittävää

- kaali, jonka kylmiä lehtiä voi laittaa rintaliiveihin

- särkylääkettä, tai ainakin resepti niihin, ja tarpeeksi!

- liivinsuojia, sekä kesto- että kertakäyttöisiä, jotta on mistä valita aroille rinnoille sopivimmat

- noutoruokaa, lähimpien ravintoloiden puhelinnumerot ja ruokalistat jääkaapin oveen

Synnytyksen käynnistyttyä kärvistellään kotona.

Tekisin synnytys-cd:n valmiiksi, jottei mies keskeyttäisi pitkää suihkuani kysymällä supistusten tauolla vähän väliä oven raosta: niin minkä kappaleen halusitkaan tältä ja tältä levyltä? Kirjoittaisin myös listan jääkaapin oveen, jossa lukisi:

synnytysvoileipä
- sulatejuustoa, tuorejuustoa tai margariiniä IHAN SAMA
- voileipäkinkkua IHAN SAMA
- juustoa IHAN SAMA
- kurkkua tai salaattia IHAN SAMA

Koska se nyt vain on ihan sama, kun roikkuu jumppapallon päällä ja sairaalalta on juuri puhelimessa sanottu, että olkaa vielä hetki kotona, ja kun tulee mieleen, että voisi olla vähän nälkä, mutta kun supistaa aika usein eikä saa sanaa suustaan, niin ei siinä vain kykene luettelemaan kaikkia leivän aineisosia, ja kun se tuotos muutenkin on pian lattialla.

Suosittelisin myös naapurirauhan vuoksi laittamaan ikkunat ajoissa kiinni.

Synnytys.

Sinne voi mennä myös avoimin mielin, ainakin ensimmäisellä kerralla. Suosittelen heittäytymistä ja aalto-teoriaan uskomista, eli kuvittelee kivun olevan aalto, jonka huipun tullessa keskittyy hengittämään ja rentoutumaan ja ajattelemaan, että se aalto menee pois (tullakseen tosin pian uudelleen...) Kipu- ja pyörtymiskynnykseni on matala, joten kyllähän synnytys etukäteen pelotti, vaikka yritinkin työntää koko synnytysajatusta pois mielestäni, ja toisaalta taas uudet asiat jännittävät varmasti aika monia. Synnytyksen käynnistyttyä en ehtinyt pelätä, vaan keskityin vain siihen hetkeen. Etukäteen minua auttoivat seuraavat ajatukset:

- aika moni on selvinnyt synnytyksestä ennen minua, tavalla tai toisella.

- ei se kipu mitä luultavimmin ala yhtäkkiä, vaan vähitellen, ja siihen tottuu

- kyseessä on "hyvä kipu", eikä esimerkiksi sellainen, jota pitkäaikaissairas joutuu kestämään.

Synnytyksestä toipuminen.

On niitä, jotka harrastavat zumbaa seuraavalla viikolla synnytyksestä, ja niitä, joiden seksielämä viriää paremmaksi kuin ikinä kuukauden sisällä. Sitten on tällaisia, kuten minä, joilla toipuminen kestää ja kestää ja kestää. Ristiäisissä jouduin ottamaan särkylääkettä, jotta jaksoin seisoa pyörtymättä. Sen sijaan, että olisi varma, että jotakin on lopullisesti rikki, kannattaisi vain uskoa ajan parantavan (eikä lukea netistä niiden kertomuksia, jotka vetävät vaunumaratonia heti sairaalasta kotiin päästyään). En ehkä ole ainoa, joilla toipuminen lasketaan useissa kuukausissa, ei viikoissa tai päivissä.

Kilpavarustelu.

Niin ihanaa kuin se olisikin ostaa odotusaikana vaikka mitä vaatetta kaappien täydeltä, niin hillitsisin mielihalujani ja rahanmenoa. Kirppareilta löytää kuin uusia pienimpiä vaatteita (68 cm asti), eli juuri niitä, joita on pidetty kerran tai ei ollenkaan ja laitetaan myyntiin, kun niitä on ollut ihan l i i k a a ja lisää on tullut lahjaksi. Ostaisin kaupasta vain pari pientä vaatetta (ne ihanimmat pakko saada -kappaleet, jotka säilötään muistoksi), ja loput ostosmielihaluni täydentäisin siis kirppareilla. Isompia kokoja (74 cm ja isommat) voisi taas ostaa kaupoista sitä mukaa kun tulee vastaan, sillä niitä enää löydy kirppareilta samanlaisia kasoja ja yhtä hyväkuntoisia kuin kaikista pienimpiä vaatteita, ja näitä vaatteita muutenkin käytetään pitempään kuin 50 cm kokoista bodya, joka ei enää pesun jälkeen mene päälle, kun vauva kasvoikin 5 cm ja yli 1000 g kahden neuvolakäynnin välissä.

Vauvaan saa kyllä halutessaan laitettua rahaa mielin määrin, eikä siinä mitään, itsekin halusin ehdottomasti esimerkiksi uudet vaunut, jonka perustelin muun muassa siten, että olin muutaman vuoden haaveillut valitsevani vaunut, mutta sen sijaan laittanut monta sataa hoitoihin, joten kyllä nyt laitan satasia sellaisiin vaunuihin kuin haluan, koska ne ovat jokapäiväisessä käytössä. Hankintoja voi kuitenkin myös tehdä edullisesti, ja kaikista halvimmalla pääsee, kun harkitsee kahdesti, ennen kuin ostaa aivan kaikkea. Kaikkia vauvatarvikelistan asioista ei tule tarvitsemaan, ja niitä voi ostaa myös sitä mukaa, kun tarvetta ilmenee, jolloin ehkä säästyy muutamalta turhakkeelta. Viime hetken paniikin välttäminen säästää myös rahoja (joo, babylegsit eivät ole olleet kertaakaan käytössä).

Imetyskamat.

Imetystavaroita on kai myynnissä jos jonkinlaista, meillä käytössä oli rintapumppu (ihan tavallinen ja halpa malli, käytettynä), maidonkerääjä ja pari pulloa pumpatulle maidolle. Ostin myös imetystyynyn vauvan ollessa pariviikkoinen, mutta tyynyn käyttöikä jäi meillä lyhyeksi (toimii nykyään parisängyn reunalla esteenä, jos vauva nukkuu sängyssämme). Olennaisimmat asiat ovat mielestäni muutamat imetysliivit ja imetyspaidat. Näiden valikoimia katsoisin etukäteen, ettei tarvitse vastasyntyneen ja miehen kanssa käydä ostoksilla hikisenä, turvonneena ja maitoa valuvana. Kenelläkään ei ole hauskaa, kun vastasyntynyt itkee ja isä soittaa sovituskoppiin, että missä olet, ja itse samaan aikaan puhumisen kanssa päättää, että nämä henkkamaukkaliivit ovat nyt ihan tarpeeksi oikean kokoiset, kun eivät ne sitä oikeasti olleet lähelläkään. Suosittelisin siis liivien sovittamista etukäteen ja vaikka nettikaupan osoitteen etsimistä valmiiksi, ja sitten kun toteaa rintojen paisuneen tilan, voi laittaa tilauksen menemään vaivattomasti kotikoneelta välttäen edellä kuvatun episodin.

Ensimmäiset kuukaudet.

Jos kaikki on hyvin ja nauttii vauvantuoksuisesta elämästä, niin yrittäisin painaa niitä hetkiä mieleen tarkasti, ne kun menevät niin nopeasti ohi. Aivan pian vauva katselee enemmän, ääntelee, hymyilee, on hereillä, kääntyy, ryömii, seisoo, konttaa, istuu... Sitten se edeltävä vaihe tuntuu siltä, kuinka vauva oli silloin niin paljon enemmän vauva, nyt jo niin iso.

Jos taas ensimmäiset kuukaudet tuntuvat kauheilta, niin... Ei ehkä lohduta tämä, mutta ne vaiheet menevät yllättävän nopeasti ohi. Yhtäkkiä vauva on jo isompi - ja tulee uusia vaiheita ;)

Toisinaan ihmettelen

2011-05-02T12:37:00.001+03:00

- miksi vauvat nukkuvat vatsallaan pylly pystyssä? Siis näin:

Kamalan vaikeaa, koetin.
- miksi vauvat kakkaavat usein syöttötuolissa kesken syömisen? Näyttää vaikealta, en ole koettanut.
- mikä ihme niissä johdoissa kiehtoo?
- miksi maissinaksut tuntuvat olevan jokaisen vauvan herkkuruokaa? Mikä niistä pahvinmakuisista pötkylöistä tekee niin hyvää, että niillä saa taltutettua alkavan kiukunkin?
- osaisinko enää edes nukkua yli neljä tuntia putkeen?
- miksi kalenterissani, jossa ei edes joka viikko ole merkintää, ne pari oikeasti tärkeää tapahtumaa sattuvat samaan aikaan, eikä kahdessa paikassa voi edelleenkään olla yhtä aikaa? Miten selvisin ennen, kun kalenteri täyttyi tärkeistä asioista?
- miksi olen nykyään niin tehoton, että yksi asia per päivä on maksimisuorituskykyni? Miten selvisin ennen?
- miten saisikaan itselleen sitä samaa hetkessä elämisen tunnetta, joka vauvalla on?
- kuinka hyvät lihakset meidän vauvalla onkaan!
- miksi päähän jää aina soimaan tämän kaltaisten rallatusten kertosäkeet?
- miten huonoksi äidiksi voikaan tuntea itsensä, kun lapsi putoaa sängystä ensimmäisen kerran, ja miten silloin tuntuu, että on ainoa näin huono äiti, vaikka on lukenut, että muidenkin lapsi on sieltä tavalla tai toisella pudonnut joskus tai tulee joskus putoamaan.
- miten alle 10 kk vanhalla lapsella on jo niin paljon draaman tajua ja omaa tahtoa?
- miten se ihan vauva-aika menikään niin nopeasti? Muistanhan sen aina?

Joskus melkein tukehdun pullaan

2011-04-28T22:31:00.001+03:00

Samoihin aikoihin meidän lapsen syntymän kanssa muutama vanha kaveri ja opiskelukaveri saivat ensimmäisen lapsen, ja myös vauvakerhon kautta olen tutustunut useampaan viime vuonna esikoisen saaneeseen. Olen jo pitkään yrittänyt varautua henkisesti, että ne kaikki saavat kuitenkin toisen lapsen ennen meitä, jos siis ikinä toista lasta saamme. Eihän tämä elämä mikään kilpajuoksu ole, mutta ehkä ymmärrätte. Kun toiset näyttävät saavan kaiken mitä haluavat ja silloin kun keksivät haluta, paitsi se yksi, jonka mies ei heti suostunut vauvanhankintaan, ja suostumuksen jälkeenkin oli vielä niin pitkä odotus eli jopa puoli vuotta. En jotenkin osannut sanoa mitään tähään, ehkä vain että mmm, ja hörppäsin lasista lisää juotavaa.

Nyt kun kaikki lapsoset alkavat lähestyä vuoden ikää, se toinen lapsi näyttää tulevan yhden jos toisenkin puheisiin. Itse en olisi ehkä muutenkaan niin avoin, että kertoisin haaveitani ääneen koko kylälle, ja etenkin perheeseen liittyvät haaveet haluan pitää omana tietonani*. Kai minulla on jokin ajatus, että haaveet eivät toteutuisi, jos kaikki tietäisivät, tai että joutuisin koko ajan selostamaan haaveideni etenemistä, joten usein toiminkin kaikessa rauhassa, ja sitten vain totean myöhemmin, miten asiat menivät, siis myös muissa kuin vain perheasioissa ("lähden ulkomaille! valmistuin! kävin haastattelussa ja sain töitä! olen raskaana, yli puolenvälin jo!") Luonnekysymys, kenties, ja hitusen taikauskoa.

Perhesuunnittelu tuntuu kuitenkin olevan varsin avointa tietoa monelle, ja ne monet tyypit luulevat, että muutkin suhtautuvat asiaan yhtä mutkattomasti. En ole vieläkään tottunut tähän.

Pääsiäislomalla tapasin pari äitiä, joista toinen sanoi:

Olen nyt töissä tähän ja tähän asti ja sitten ryhdytään toisen lapsen tekoon.

Toinen kertoi:

Häiden jälkeen tehdään toinen lapsi.

Pitäisikö jo alkaa askarrella onnittelukortit? Tunnen nämä ihmiset pitemmältä ajalta, mutta silti hämmennyin. Ehkä avoimuudesta, en haluaisi tietää kaikkea. Ennen kaikkea itsevarmuudesta, siitä uskosta, että niin vain sitä tehdään se toinen lapsi, ei mitään jos-sanoja.

Mummoni puolestaan kysyi kahvipöydässä ihan suoraan, koska teemme toisen lapsen. Meinasin henkisesti tukehtua pullaan, ja koska kyseessä oli minun sukulainen, mies joi kahvia kaikessa rauhassa ja vieritti moraalisen vastausvastuun minulle. Yritin kertoa jotakin hyvistä puolista ainoan lapsen kanssa. Ei auttanut, leikkikaverin tarvitsee. Eikä liian isoa ikäeroa, muuten ei ole seuraa toisilleen! Aikuisenakin tarvitsee sisaruksia!

Pullaantukehtumisfiiliksen olen saanut pari kertaa myös perhekerhon kahvipöydässä ja vaunulenkillä. Joskus vastaan vauvakuumemittarin tulokseksi jotakin epämääräistä huonoista öistä ja niiden voimaan hävittää kaikenlainen vauvakuume**, ja siitä sitten voikin jatkaa sujuvasti hampaista puhumiseen. Tämä ei ole minulle kepeä aihe, sellainen, kuin kertoisi, mitä tilasi postimyynnistä.

Ehkä kuitenkin uskallan nyt sen kirjoittaa: haaveilen toisesta lapsesta. En leikkikaverista, en esikoisen pelastamisesta ainokaisuudesta, vaan ihanasta lapsesta, omanlaisestaan tyypistä, tytöstä tai pojasta.

* Tiedän, tiedän, että tämä lause on täysin ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan haaveistani tänne, mistä sen lukee yksi jos toinenkin. Täällä luulen kuitenkin olevani anonyymi, haaveet eivät mene rikki.
** Olen saattanut muutaman kerran sanoa väsyneenä: jos et Onni nyt nuku, niin mitään sisaruksia ei ole tulossa vähään aikaan, äitiä väsyttää ja äiti ei jaksa, kun ei saa koskaan nukkua kokonaista yötä.

Sitä kuuluisaa omaa aikaa

2011-04-10T11:43:00.001+03:00

Omaa aikaa. Mitä se on?
Tämä pohdinta liittyy siihen, kun vauva kasvaa ja tutkii maailmaa itse, ei enää ole niin kiinni minussa, vaikka parasta vauvan mielestä onkin, että olemme näköetäisyydellä.
Siihen, kun ei enää tunne lähes fyysisesti napanuoran venyvän äärimmilleen, kun vie roskat yksin tai käy kaupassa, eikä enää lähes juokse parkkipaikalla autolle, jotta olisi kotona mahdollisimman pian.
Siihen, kun huomaa ihmettelevänsä, kuinka outoa (ja mukavaa) on käydä vessassa ihan yksin.
Siihen, kun on kevät ja aurinko paistaa ja kaikilla on kesäsuunnitelmia ja rantakuntoon-projekteja.
Siihenkin, kun yhtäkkiä havahtuu, että ei harrasta mitään muuta kuin vauvauintia ja kävelyä vaunujen kanssa, leikkipuistossa notkumista ja satunnaisia perhekerhoja.

Minun omaa aikaa ovat ne hetket, kun lapsi nukkuu päiväunia, tosin silloin se oman ajan hetki voi keskeytyä koska vain, yleensä juuri silloin, kun edessä on teekuppi tai on juuri upottanut kätensä pullataikinaan. Koskaan ei voi tietää, kuinka kauan oman ajan hetki kestää, ja sen aikana tapahtuvan toiminnan olisi suotavaa olla korkeintaan yhtä äänekästä kuin pitsinnypläys.

En harrasta mitään omaa juttua, jossa olisi aikatauluja, joten olen harvoin menossa minnekään iltaisinkaan. Aluksi en kyllä voinut oikein imetyksen ja sen sitovuudenkaan vuoksi olla pois paria tuntia kauempaa, mutta tämä on viime kuukausien aikana muuttunut niin, että kiinteällä ruualla kotona selvitään päivällä hyvin. Nukkuumanmenoaikaan tosin olen yhä melkoisen tarpeellinen, vaikka isin kainalokin on erittäin hyvä paikka nukahtaa. Luulen, että kyse on suurimmaksi osaksi ihan vain itsestäni, minä kun viihdyn kotona yleensä ihan hyvin, ja iltaisin on mukavaa olla kolmestaan. Päivisin toki käymme vauvan kanssa kodin ulkopuolella, missä milloinkin, ja kyläilemme usein myös kaikki kolme yhdessä. Olen vain niin huono järjestämään itselleni ihan omaa aikaa, kun pitäisi oikein lähtemällä lähteä ja tehdä jotakin sen sijaan, että vain olisi ja menisi suunnittelematta.

----------------------------------------

Vauvan kanssa olemme muutenkin olleet aika tiivis kaksikko imetyksen takia. Joskus viime syksynä meillä käytiin seuraavanlainen keskustelu:

nuuti: ajattelin käydä illalla siellä ja siellä kaupassa ostamassa sitä sun tätä

mies: aijaa, no minä voisinkin käydä silloin juoksemassa

nuuti: öö, niin siis mihin ajattelit vauvan laittaa?

mies: ai minä luulin, että puhuit teistä

nuuti: no minähän sanoin että minä, en että me!

*Tähän jatkoksi perhepoliittista pohdintaa aiheesta, kuinka yksikön ensimmäinen persoona nähdään monikon ensimmäisenä persoonana, vaikka itse ei niin puhuisikaan.*

Toisaalta olen muistellut, minkälaista oma aikani oli aikaisemmin. Se oli kai eniten tunne siitä, että pystyin tekemään asioita sen kummemmin suunnittelematta ja järjestelemättä. Sain olla yksinkin. Minulla oli jokin aikatauluun sidottu harrastus viikottain. Ei samanlaista voi enää olla mitenkään, en minä sillä. Enkä edes tiedä, minkälaista aikaa kaipaisin.

----------------------------------------

Kävin muuten hamaslääkärissä tällä viikolla, ja ihan oikeasti se oli rentouttavaa, vain maata silmät kiinni, kuin olisi ollut hetken yksin, vaikka kaksi ihmistä hääräsi suuni ympärillä. En ehkä ole ainoa pienen lapsen huonosti nukkunut äiti, joka otti sen hetken ihan levon - ja oman ajan - kannalta...

Päiväunia

2011-03-30T10:50:00.026+03:00

Joskus jostakin pienestä asiasta tulee mieleen menneitä hetkiä. Kuten: poikani nukahtaa kainalooni päiväunille, nuuskin hänen hentoisia hiuksiaan, asettelen vilttiä meidän molempien ylle, itsekin melkein jo nukahdan kuunnellessani sitä tasaista tuhinaa sylissäni. Sitten muistan.

Vuosi sitten:
Rakastin päiväunia, ne olivat minulle välttämättömyys. Nukuin aina töiden jälkeen, kenties heräsin vasta kun oli aika mennä yöunille. Joskus päivisin, jos pääsin käymään kotona, saatoin torkahtaa tunnin, sitten palata töihin, aivan kuin olisi ollut uuden päivän aamu. Aina päiväunille mennessäni otin sohvalle viltin, laitoin sen pääni yli ja makasin aivan hiljaa, kuulostelin liikkeitä. Vatsan kasvaessa nukuin kyljellään, vatsa siinä vieressäni, me molemmat, viltin alla.

Kaksi vuotta sitten:
Rakastin päiväunia, silloin tällöin torkahdin töiden jälkeen. Kevään edetessä ahdistuin auringonvalosta, lapsettomuustutkimuksista ja -hoidoista ja niiden etenemättömyydestä ja epävarmuudesta. Joskus nukuin vain, koska en jaksanut sitä kaikkea. Viltin alla se maailma tuntui ehkä kaukaisemmalta, ja minun olo niin pieneltä.

Nyt:

Oi miten haluaisin, että te vanhat, ja uudetkin lukijat, näkisitte nyt kuvan hänestä. Paras päiväunikaverini on ollut energiaa täynnä koko aamun, syönyt reippaasti lautasellisen puuroa ja juonut maitoa päälle, ja nyt tuhisee niin rauhallisesti, pikkuinen maha pömpöttää sukkahousuissa. Kädet retkottavat rennosti, tutti on juuri tipahtanut suusta ja suu maiskuttaa pari kertaa, ripset lepäävät kauniisti. Hiukset takaa hieman pörröiset, lennokkaasti sähköistyneet. Sellainen paketti. Siellä viltin alla.

Ylpeiden Äitien Julistus

2011-03-20T10:10:00.000+02:00

Joskus facebookia selatessa tekisi mieli oksentaa, eikä vähiten kirjoitusvirheiden* vuoksi:

"Olen kantanu lastani mahassa, nukuttan heitä rinnallani.Olen suudellut pieniä varpaita, olen kuivannut kyynneleet.Olen saanut pissat ja oksenukset päälleni, valvonut öitä saadakseen heidät nukkumaan.Mutta en vaihtaisi tätä mihinkään muuhun.Minulla ei ole modellin keho, mutta kun katson itseni peilistä näen äidin ja sitä suurempaa kunniaa ei ole kuin olla ÄITI. Laita tämä eteenpäin jos sinäkin olet ylpeä ÄITI. ♥"
- Lainaus: yksi äiti-ihminen facebookissa -

Kahdeksan kuukauden äitiyden aikana en ole täysin sisäistänyt, että minä ole nyt yksi tyyppi kaikkien maailman äitien joukossa, olen se, mikä halusinkin olla. Ennen kuin tulin raskaaksi, näin maailmassa äidit ja sitten me muut. Nykyään en koe ajattelevani ihmisiä ensisijaisesti sen mukaan, ovatko he äitejä vai ei, äitiys kun ei kuitenkaan ole mikään salaseuran avainkortti. Tärkeä asia toki, mutta en enää näe täältä käsin katsottuna raja-aitaa. Äitiys on yksi asia elämässä, vähän niin kuin jotkut ovat suomalaisia/vasenkätisiä/varakkaita/urheilijoita/julkkiksia/kukkakauppiaita/onnellisia ja niin edelleen, ja jotkut eivät ole. Itse koen siis olevani nainen, jolla on lapsi, ja lapselle olen äiti. En mikään ylpeä facebook-sankarointiäiti.

Minun äitiys tuntuu tavallaan niin yksityiseltä asialta, että tuntuisi vieraalta erityisesti korostaa sitä esimerkiksi edellä mainitulla lainauksella tai vastaavilla julistuksilla suoraan kavereideni ja muiden tuntemieni ihmisten uutissyötteeseen. Toki olen äitinä ylpeä lapsestani, ja sen myös hänelle kerron. Tulevan äitienpäivän suuria joukkojulistuksia ajattelin myös välttää, enkä kyseisenä päivänä halua hakea äitikruunua mistään ravintolasta. Mutta jos nyt kotona tekisimme mukavaa sunnuntairuokaa, leikkisimme ja ulkoilisimme, niin olisin onnellinen, ja jos makennälkä vaivaa, kakunkin voin tehdä.

* modellin keho? Ei hyvä tämä.

Päivän sanat

2011-03-09T15:17:00.007+02:00

Hutera = vauvan jalat, kun vauva (ks. vauva) vähän päälle seitsemän kuukauden ikäisenä nousee ylös pinnasängyn laitaa vasten

Kausaliteetti = isän yritys opettaa 8 kk vanhaa vauvaa ymmärtämään syy-seuraussuhteita Ei kannata nousta seisomaan pöydän alla, pää kolahtaa!

Kevät = se tunne, kun talven jälkeen pyöräilee tai työntää vaunuja asfaltilla, josta lumet ovat sulaneet jättäen pinnan osittain märäksi ja hiekoitussoran peittämäksi, jolloin eteenpäin meneminen tuntuu joka tapauksessa kevyemmältä kuin aikoihin

Riskianalyysi = äidin yritys opettaa 8 kk vanhaa vauvaa arvioimaan ryömimisen, konttaamisen ja tukea vasten seisomisen ja askelien ottamisen riskejä huomioiden esim. yleisen vireystilan, ajan edellisestä ruokailusta, kyvyn sietää epäonnistumisia sekä kodin vaaranpaikat

Valikoiva muisti = vauvan uskomaton kyky muistaa sähköjohtojen ja -pistokkeiden, kaukosäätimien, tietokoneiden ja roskakorien paikat, mutta ilmiömäinen taito unohtaa minuutti sitten tapahtunut kaatuminen (ks. hutera) ja pään kolahtaminen perustuen tästä seuraavien uudelleen yrittämisten määrään

Vauva = 1 ihana alku ihmiselle 2 aika kohdussa olevasta vauvasta ja vastasyntyneestä siihen häilyvään rajaan, kun on jo enemmän taapero, kun seisoo omilla jaloillaan, päättäväisenä, täynnä tahtoa ja intoa ja kiljaisee ilmoille ihan itse: vaaavvva

Äitiysloma = ajanjakso, jota odotetaan pitkään ja joka mullistaa elämän ja joka tuntuu loppuvan ihan liian nopeasti

Kaunis päivä

2011-03-02T15:23:00.005+02:00

Tänään on kaunis päivä. Aamulla nukuimme kahdeksaan asti, ja tunnen oloni pirteäksi. Lapsi on kikattanut hervottomasti, kun olen kutittanut häntä kainalosta, ja lopulta ei tarvitse kuin sanoa kutittavansa, niin saa osakseen arkipäivän kikatusterapiaa.

Kävelyllä ihailin keväistä aurinkoa ja kävelin rauhallisesti koko matkan, toisin kuin kuin yleensä, kun harpon pitkin askelin eteenpäin, aivan kuin pakkasta karkuun juosten. Nyt ei ollut kiire. Lapsi nukahti vaunuihin loppumatkasta, joten päätin, että annan pyykkien, tiskien, pölyjen ja kaikkien tekemättömien töiden olla sisällä, minä pidän teehetkeni ulkona. Arjen luksushetki.

Univelkainen

2011-02-18T21:13:00.005+02:00

Viime aikoina olen ollut aika väsynyt. Ehkä se on ajoittain orastava auringonpaiste ja kevään tuntu, joka saa huomaamaan, että oikeasti väsyttää aika tavalla, vaikka vähitellen pimeyden hellittäessä ja auringon paistaessa pitäisi olla pirteämpi. Yli seitsemän kuukauden ajan olen kuitenkin nukkunut yöllä pätkissä, herännyt muutaman kerran yössä, ja joka ikinen yö. Mies sanoi vasta, että en saa sanottua läheskään kaikkia lauseita loppuun asti, ja huomaan itsekin, että ajatus katkeaa, ei pysy puheen perässä.

Onni on aina herännyt öisin muutaman kerran, enkä ole pitänyt sitä mitenkään ongelmallisena, sen kun vain imettää, ja sitten jatketaan unia. Tiesin, ja tiedän, että vauvat eivät aina nuku öitään (ja jotkut tapaukset kuulemma eivät edes päiväuniaan, hui) ja heräilevät ja valvovat, joten tämä ei ole mikään reklamaatio häiriöistä nukkutoiminnossa. En haluaisi valittaa tästä ollenkaan. Tämä on siis vain puhdas tosiasioiden kertominen. Faktateksti.

Pari, tai muutama, kertaa imetystä yössä ei ole paha. Jotkut kuulemma heräävät parikymmentä kertaa*. Viime aikoina lapsineromme on kuitenkin oppinut etenkin kaikkia mahtavia motorisia taitoja, joten yöllä hän haluaisi kääntyä vatsalleen, nousta polvilleen, nousta jaloilleen, huojua isiä/äitiä/sänkyämme/pinnasänkyä vasten tai kiipeillä isin/äidin yli ja sängystä pois. Sitten itkettää, kun mikään näistä ei ole kovin suositeltavaa yöajan aktiviteettia. Eikä uni enää tule, koska itkettää, harmittaa ja keljuttaa, koska on kokenut suurta vääryyttä ja nukkuminen on niin tylsää ja ikinä ei ole yhtään nukuttanut. Levottomat jalat potkivat, kädet repivät äidin hiuksia, ja tutti nyt on tässä vaiheessa ihan turha, mutta voi sitä toki narskuttaa ikeniä vasten.

Tätä tyyppiä ei siis enää tainnuteta uneen pelkällä äidinmaidolla.

Omasta unenvaiheesta riippuen herääminen saattaa joskus olla helppoakin, mutta useimmiten se tuntuu päässä kuin olisi jonkin asteisessa humalatilassa. Päässä suhisee, ja hyvä että suoraan pystyy kävelemään, jos siinä samalla yöshown kestäessä lähtee hoipertelemaan vaikka vessaan. Olen joskus lukenut, että syvästä unesta herättämistä on käytetty kidutuskeinonakin, joten kai olen sitten ipanan harjoittaman uniterrorismin uhri.

Aamulla tarkastamme yön vahingot. Isi menee töihin ja saa kommentin, että näyttää krapulaiselta. Äiti alkaa hoitamaan aamutoimia ja odottamaan ensimmäisiä päiväunia. Lapsella on otsassa punainen jälki yöllisestä kaatumisesta pinnasängyssään.

Kyllä se kai sitten alkaa nukkumaan hyvin ja pitkään, kun pitäisi aikaisin aamulla mennä päiväkotiin. Tai viimeistään teini-ikäisenä.

Illalla käymme kurkistamassa makuuhuoneessa nukkuvaa lasta, miten nukkuva lapsi näyttääkin niin pieneltä. Söpökin se on. Nukkumaan mennessä sanon: toivotaan hyvää yötä. Ymmärrän sanonnan nykyään kirjaimellisesti.

Niin, hyvää yötä.

* aina joillakin on asiat huonommin, tiedän. Sympatiani.

Kulttuuria

2011-02-09T13:59:00.004+02:00

Kävin ensimmäistä kertaa lapsen syntymän jälkeen elokuvissa yksin. Tuntui lähes kummalliselta, että ennen elokuvaa, siinä mainoksien aikana, sai syödä karkkeja kaikessa rauhassa sen sijaan, että olisi lämmittänyt ja syöttänyt lapselle ruokaa. Kukaan ei huutanut elokuvan aikana, ja salissa oli aivan pimeää. Elokuva ei ollut lajia hömppä-romantiikka-komedia, jonka juonenkäänteet arvaa ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen. En vaihtanut elokuvan aikana vaippaa enkä heiluttanut lelua toisella kädellä enkä suojellut lastani tallustavilta taaperoilta. Elokuvan loputtua ei tarvinnut jonottaa hissiin, vaan kävelin portaat alas ja pohdin elokuvaa kaikessa rauhassa. En puhunut kenellekään mitään koko aikana. Vain minä, elokuva, ajatukseni ja karkkipussi, ja se oli ihanaa se.

Ai miten niin vauvakinossa käynyt.
Ensi viikolla taas!

Shoppailurajoitin

2011-02-08T14:17:00.003+02:00

Epäilen, että vaunuihin on asennettu shoppailurajoitin*. Tyyppi, jonka niin pitäisi kaikkien vuorokauden rytmien ja kellonaikojen mukaan olla hiljaa ja unten mailla, sinnitteleekin hereillä koko kävelymatkan keskustaan, ja kaupassakin kuuluu sellaista uni-ininää, että joku vieras täti päättää valaista vaunujen työntäjää, että pikkuisella on varmasti kuuma. Kun sitten päättää luovuttaa** ja on kävellyt juuri välittömän keskusta-alueen ulkopuolelle, ininä lakkaa ja kuuluu vain uninen huokaus.

Tämän täytyy olla jokin miesten salaliitto.

*ihan kuin edes usein shoppailisin, ainakaan itselleni mitään, ihan vähän vain olisin halunnut ostaa kirjoja.
**teki mieli sanoa tädille, että tällaista ininää vaunuista on kuulunut viimeiset kaksi kilometriä, että se ei suoranaisesti liity siihen, että juuri nyt olemme hetken sisätiloissa, ja että en kiduta lastani tällä tavoin edes joka viikko, ja että kyllä sillä ihan hyvin on asiat tuolla vaunuissa, mutta se ei vain nukahda, koska on jo yliväsynyt. En sitten kuitenkaan jaksanut, lähdin pois.

Lainaa

2011-02-03T12:38:00.001+02:00

Olen viime aikoina ollut erityisen ilahtunut lapsen edistysaskelista: konttausasennossa heilutaan, joinakin päivinä ruoka maistuu hyvin, kahden hampaan hymy on niin ihana, naurun kikatus viehättävä. Aika pian lapsen syntymän jälkeen tullut vauvakuume, joka nyt ajateltuna oli varmaan jokin hormonihuuruisen aikakauden järjetön ajatelma, on väistynyt hieman. En myöskään enää niin paljon haikaile niitä aivan ensimmäisiä kuukausia ja pelkää vauva-ajan vain katoavan, vaan nautin tästä ajasta, kun kasvua ja oppimista voi seurata joka päivä ja ihan läheltä.

Onni on varsin onnellinen ja hyväntuulinen vauva, häneen on helppo ihastua joka päivä yhä enemmän. Joskus ihmettelen, minkälainen tuuri meillä kävi, kun saimme juuri tällaisen vauvan.

Aika alussa huomasin, että lapsi on niin omanlaisensa. Muistuttaa toki minua ja isäänsä, mutta on silti oma itsensä. Jokin aika sitten, niin kummalliselta kuin se ehkä kuullostaakin, mieleeni iski ajatus, tavallaan muidenkin tapahtumien kautta, että lainaahan tämä kuitenkin vain on. Ei kukaan voi lastaan omistaa.

Samalla kertaa se tuntuu hieman haikealta ja ihanalta.
Ihana laina.

Sekin vielä

2011-01-21T21:59:00.004+02:00

Imetyksessä on sekin hyvä puoli, että voin perustella itselleni sen varjolla asioita. Kuten: ei tässä vielä kannata yrittää hävittää loppuja raskauskiloja ja laihduttaa, koska imetys voi vaarantua. En myöskään ehkä ole kaikkein terävimmilläni nyt, koska imetän ja minulla on siis imetysdementia, joten äitiyslomalla minun ei tarvitse lukea mitään klassikkokirjoja tai opiskella tai syventää oman alan tietojani.

Tämän illan tärkein: Jos kävelee kauppaan ja ostaa suklaalevyn ja on pojan kanssa kahdestaan koko illan, ei haittaa mitään, jos syö vahingossa koko levyn yksin, ja koska imetän, niin kyllähän ne kalorit on jo lähes etukäteen kulutettu, ja jos ei ole, niin viimeistään illan mittaan kuluvat, saapahan poika kunnon iltakaakaot, mikä on vain jatkumoa raskausajan ruokavaliosta. Mussuttamisen jälkeen voikin sitten hävittää suklaan käärepaperin roskiksen pohjalle, muka omatunto pulmusen puhtaana, jotta mies, joka ei suklaalevyä edes ehtinyt nähdä, ei kotiin tullessaan näkisi merkkiäkään tästä suklaanautinnon salaisesta todistusaineistosta.
(paitsi vaimon takamuksessa/reisissä/vatsassa).

Edit: Unohdin, että mieskin lukee tätä blogia satunnaisesti. Tällä kertaa tämä salainen aineisto saa kuitenkin jäädä tänne, kun suklaat on jo niin sanotusti housuissa.

Mitä jäljelle jää

2011-01-10T16:02:00.000+02:00

En ole enää lapseton, en ole ollut sitä tavallaan sitten lokakuun 2009, jolloin näin ensimmäisen kerran häivähdyksen toisesta viivasta raskaustestissä: tämä on mahdollista, tästä voi tulla jotakin. Kuin aurinko olisi paistanut enemmän kuin ennen, vaikka vuoden pimein aika oli vasta tulossa. Raskauden puolivälin jälkeen, vatsan kasvaessa, lapsettomuuden tunne ja pelko jäi taakse, ja kun kaikki meni hyvin ja lapsi syntyi, en koe enää olevani millään muotoa lapseton.

Tietenkin mietin yritys- ja lapsettomuusaikana asioita sen hetkisestä näkökulmasta. Mitä jos. Tiesin, mikä olisi seuraava askel, mutta tien päähän asti en kai uskaltanut oikeasti ajatella. Olen pelännyt, itkenyt, ärsyyntynyt, hoitanut ihmissuhteita huonosti, unohtanut välillä, että jotkut saavat lapsia helposti, tuntenut huonoa omatuntoa, että olen ollut lähes kateellinen kaverin keskenmenosta ("se ainakin tuli raskaaksi"), valehdellut, stressannut, ollut stressaamatta, toivonut, lohduttanut, ajatellut olevani viallinen, ollut luottavainen, laskenut prosentteja, käynyt apteekissa, ollut tuskastunut, luottavainen, epävarma. Ihan kaikkea.

Mitä tästä jäi jäljelle?

Elämä on, ja tulee aina olemaan, epäreilua.
Että vaikka kuinka olisi kiltisti tehnyt kaikki asialliset hommat aina, se ei liity lapsentekoon. Lapsia saavat kaikenlaiset ihmiset, jotkut jopa vahingossa, ja kaikenlaiset ihmiset voivat jäädä saamatta lapsia, vaikka haluaisivatkin ja olisivat mitä parhaimpia vanhempia.

Elämässä on sattumia enemmän kuin armeijan sopassa.
Joskus onnellisia, joskus ei. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Parasta olisi yrittää olla onnellinen nyt.

Joskus pelottaa.
Ks. edellinen kohta. Mitä jos jotakin sattuisi. En kestäisi enkä selviäisi.

Kummallinen kasa uskoa toisen raskauden alkamiseen.
Toivon, että elämä yllättää iloisesti, joskus. Haaveilen. Kuvittelen.
Ja sitten, jos oikeasti ajattelen, en ymmärrä, miten tämä voisikaan olla mahdollista. Pitäisi aloittaa alusta verikokeet ja muut, olisipa ikävää, jos ahdistaisi asia ja tulisi paha mieli.
Usein siis olen ajattelematta oikeasti. Minä vain haaveilen ja toivon, uskonkin.

Joulu saapuu jokaiselle

2010-12-20T17:40:00.002+02:00

Miten joulu onkaan viime vuosina saapunut niin nopeasti, en voi ymmärtää. En ole laittanut koristeita, en kuusta, en pessyt kaappeja, ja tavallinen siivouskin on vain vähän pintaa siloitellen. Ikkunassa sentään on joulutähti ja pöydällä itse leivottuja piparkakkuja. Suklaan säännöllisestä mussuttamisesta olen myös pitänyt huolen.

Mutta tulee se joulu, vaikka olisi epäjärjestystä, keskeneräisyyttä. Joulumieltä sain, kun kävin kuuntelemassa kauneimpia joululauluja. Tänä vuonna tuntui erityisen tunteelliselta, silmät kostuneina, siellä kirkon takaosassa, herkistyin kuunnellessani.
Ai joulupuu on rakennettu, nyyh, byäääh...

Jouluna muistellaan myös menneitä aikoja ja poismenneitä ihmisiä. Muistan viime joulun. Silloin kaikki oli niin epävarmaa, en uskaltanut oikeasti ajatella, että olisin äiti. Nyt minulla on lapsi sylissä, olen äiti. Se on niin tavallista, ja kuitenkin ihmeellistä.

Lähden joululomalle, mutta palaan. Toivon kaikille lukijoille pienten ja suurten toiveiden täyttymistä jouluna ja ensi vuonna. Etenkin ajatuksissa on joidenkin pitkäaikaisten lukijoiden toiveen toteutuminen. Se olisi niin hienoa.

Ainokainen

2010-12-10T22:40:00.000+02:00

Mieheltä tiedusteltiin vasta, että ei kai lapsemme jää ainokaiseksi. Ei sitä tiedä, vaikka jäisikin, oli mies vastannut. Kysyjää asia askarrutti ilmeisen paljon, koska päätyi vielä neuvomaankin: kyllähän lapsi nyt leikkikaverin tarvitsee! Mies lupasi leikkiä lapsen kanssa paljon vastaisuudessakin.

Haluan uskon, että tämä on ihan hyväntahtoista jutustelua, ei sillä koskaan pahaa tarkoiteta. Mutta silti. Kyllä me perustamme perhesuunnittelun ihan muihin juttuihin kuin muiden ehdotuksiin. Ja jos toista lasta joskus yritämme, häntä ei sen vuoksi tänne maailmaan tehtäisi, että esikoisellamme olisi leikkikaveri tai että esikoisestamme ei tulisi kieroon kasvanut, itsekäs, yksinäinen ja hiljainen ainokainen-rukka.

Jaan vielä yhden usein kuullun neuvon blogini lukijoille, jos joku on jäänyt vaille valistusta: älkää opettako sitä ainokaista nukkumaan vain hiljaisuudessa, ei ole hyvä se, niin.

Kaverikaipuu

2010-11-30T10:14:00.001+02:00

Parin kuukauden ajan olen vähitellen tullut ulos vauvanhuuruisesta pienestä maailmasta havaitakseni, että tämä arki on varsin sujuvaa, joskus jopa tylsää, vaikkakin usein kuitenkin kovin ihanaa. Ihanan tylsää. Tämä liittyy siihen, että tässä oikeassa maailmassa olen huomannut sosiaalisen elämäni olevan tällä hetkellä hieman rajoittunutta, mihin on varmasti useampi syy.

Olisi mukavaa, jos olisi joku kaveri, joka asuisi samassa kaupungissa ja olisi päivisin vauvan kanssa kotona. Mutta kun ei ole. Vauvan saaneita vanhoja kavereita asuu muualla, opiskelukavereita on muuttanut pois, ja täällä olevalla kaveriporukalla lapsia ei ole kuin yksillä, ja nekin lapset ovat jo päiväkoti-ikäisiä.

Minulla oli ala-asteella paras kaveri, mutta myöhemmin en ole kokenut kenenkään kanssa olevani paita tai peppu. En ole edes ollut varma, tarvitsisinko yhtä ja parasta ystävää. Viihdyn yksinkin, ja koen olevani melko itsenäinen tekemissäni ratkaisuissani. Olen muuttanut kaupunkiin, missä en tuntenut ketään, matkustanut ja ollut ulkomailla yksin. En ole seurannut kenenkään jalanjäkiä opiskeluissani ja valinnut kursseja ikinä kenenkään muun kanssa. Kuljen omia teitäni, matkalla toki on nyt mukana mies ja lapsi.

Nyt kuitenkin minuun on iskenyt kaverikaipuu. Kaipaisin ihmistä, joka olisi lähellä. Sellaista, jonka kanssa voisi mennä kahville niin spontaanisti kuin nykyaikana on mahdollista. Elokuviin, kaupungille, lounaalle. Joskus ilman vauvojakin. Voisi jutella vauvajuttuja, mutta myös muuta. Tämä ehkä on syy, jonka vuoksi perhekerhon äitejä on luontevaa nähdä lähinnä vain ryhmässä. Juttelu pyörii aika tavalla vauvoissa, ja onhan sekin toki mukavaa, kun saa aiheesta keskustella miettimättä, kuinka paljon vauvajutut toista kiinnostaa. Mutta mistä puhuisimme, jos vauvoja ei olisi mukana? On myös korkea kynnys tavata muuten. Tuntuu kuin tuppaantuisi toisen elämään. Luulen, että kaikilla on jo kaverit ja sosiaaliset piirit valmiina, eivätkä uudet tuttavuudet voi syventyä koskaan samanlaisiksi, ja se olisi muutenkin aikaa ja vaivaa vaativaa, että ei ihmisiä kiinnosta vaivautua. Kaikilla tuntuu myös olevan menoja paljon, ja iltaisin taas on mukavaa olla perheen kanssa, aivan kuten mekin vietämme illat usein kolmisin tai kyläilemme yhdessä.

Menee kauan aikaa hankkia vanha ystävä. Tavallaan ajattelen, että yhteisen menneisyyden puute ei kuitenkaan ole vain negatiivinen asia. Voisi olla mukavaa tutustua johonkin ihan sellaisena, kuin olen nyt, ilman niitä piirteitä, minkälainen olen ollut ja miten muuttunut matkan varrella.

Olen huomannut, että pelkkä äitiys ei ole tarpeeksi yhdistävä tekijä. Joskus luulin, että äidit pitävät yhtä, äidit ovat mystisesti kaikki kavereita ja äideillä on hauskaa yhdessä. Että olisi jokin salainen äitikerho. No ei se niin mene. Joidenkin kanssa vain on helpompaa jutella kuin toisten, ja jos jonkun kanssa ei ole yhtään samalla aaltopituudella, ei siitä mitään syvempää tuttavuutta synny, vaikka molemmilla olisi samanikäiset lapset. Toki on myös äitikerhon sisäpiirejä, jolloin olonsa tuntee väistämättä ulkopuoliseksi. Tämä tunne on tosin vaivannut minua usein elämäni aikana, joten se ei sinänsä ole uutta. Olenkin pohtinut, onko ulkopuolisuuden tunne osittain sitä, että sen keksii itse ja havannoi liikaa.
Jos ajattelen näitä kaikkia asioita paljon, ulkopuolisuuden tunnetta, niin tulee mieleen kipeitäkin muistoja. Tuntuu kuin kirjoittaisin kovin arastakin asiasta, kun kirjoitan kavereiden kaipuusta. Aivan kuin olisi jotenkin epäonnistunut elämänsä aikana.

Joka tapauksessa odotan jo vähän sitä aikaa, kun parkkeeraamme Onnin kanssa hiekkalaatikolle. Löytyisikö sieltä joku hiekkakakkuja tekevä äiti, joka myös kaipaisi kaveria?

Maailman tuskaa

2010-11-24T12:25:00.003+02:00

Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla ja pahat asiat ihan Suomessakin saavat minut välillä ahdistumaan. Päässä soi kolmatta päivää:

"Kahdeksanvuotiaana tiesin
Että maailma tuhoutuu
Kaksintaistelussa suurvaltojen
Kahdeksanvuotiaana tiesin
Että ihminen murskautuu
Silmänräpäyksessä historiaan..."
- Ultra Bra -

Halailen vauvaa, joka malttaa olla paikoillaan, ympärilleen kuikuilematta, vain hetken. Onni hymyilee ja nauraa, on niin viaton, eikä tiedä mistään pahasta.

On joitakin päiviä, kun minua ahdistaa ympäristön tila ja se, että tänne mätänevään, tavaraan ja saasteisiin hukkuvaan maailmaan olen lapseni synnyttänyt ja onko maapallosta pian enää mitään jäljellä. Toisena päivänä suren lapsia, joista kukaan ei välitä. Kolmantena vanhuksia, jotka ovat yksin. Sitten niitä, jotka ahdistuvat jouluna.

Joinakin päivinä olen ajattelematta.

Vauvan kanssa on usein vain tässä meidän omassa pikkumaailmassa, missä huokailee, että kunpa ihmiset olisivat sitten joskus viisaampia. Tämä uusi sukupolvi, vaikkapa.

Hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä

2010-11-11T14:14:00.003+02:00

"Tylsää, tylsää, oli niin tylsää
Enkä tiennyt kuinka myöhemmin kaipaisin
Hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä"
- Ultra Bra -

Minulla on tylsää. Ulkona on ankeaa ja harmaata. Vauva nukkuu ulkona, minä istun sisällä. Ei huvita tehdä mitään.

Viime viikkoina olen havahtunut siihen, että tämä vauvaelämä vain joskus on niin tylsää. Päivät seuraavat toisiaan, olemme kotona, joskus kävelemme kauppaan (päivän suuria valintoja: S-market vai Sale), toisinaan käymme ostoksilla kirpputorilla, viikottain kirjastossa, harvemmin keskustassa. Kerran viikossa näemme muita vauvoja ja kerran kuussa on neuvola. Onni oppii uusia taitoja, ihailen ja hihkun niitä yksin, odotan, että mies tulee töistä ja voin raportoida hänelle tämän kaiken.

Toisinaan pikkuista kiukuttaa. Katson kellosta, voisiko jo olla päiväuniaika. Missään ei ole hyvä, ei lattialla, ei sylissä, eikä ainakaan rinnalla. Hetken päästä kyllä rintamaitokin kelpaa, mietin, miksi se viisi minuuttia aikaisemmin oli kuin kidutusta, kun yritin tarjota maitoa.

En odota, en kaipaa mitään. Osittain tämä on oravanpyörä: on niin tylsää, ettei jaksa tehdä mitään, ja koska ei jaksa tehdä mitään, on tylsää.

Kuitenkin tiedän, että tulen vielä kaipaamaan näitä päiviä, kun minulla on aikaa ja tylsää. Ei kerta kaikkiaan mitään kiirettä.

Lottovoitto

2010-11-07T21:08:00.003+02:00

Pyhäinpäivän hautausmaakävelyllä, siellä pimeässä, kynttilöiden keskellä, törmäsin vanhaan tuttuun jonkusen vuoden takaa. Tämä vähän vanhempi nainen ei tiennyt kesän iloisesta perhetapahtumastamme, joten hän kysyi heti vaunuissa matkaavasta lapsesta ja syöksyi sitten hihkuen onnittelemaan ja halailemaan minua ja miestäni ja silittelemään vauvaa.

Siinä lähinnä hänen viime vuosien kuulumisia pikakelatessamme hän totesi iloisesti, ihan tuosta vain ja elämästämme tarkemmin tietämättä, että tuolla vaunuissahan on oikea lottovoitto.

Oi miten oikeassa hän olikaan!

Joskus

2010-11-01T14:22:00.003+02:00

Joskus tulee sellainen olo, että rakastaa lasta niin paljon, että alkaa pelottaa.

Aivan kuin sydän ei mahtuisi rinnan alle.

Tai päässä tulvahtaisi onnen aalto hävittäen ympäriltään kaiken muun maailman.

Toivoisi, että voisi suojella kaikelta pahalta, vaikka tietää, että se on mahdotonta.

Tuntuu, että ymmärrän yhä paremmin niitä vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka eivät halua lapsia siitä syystä, että eivät halua valtavaa ja jatkuvaa huolta lapsesta ja että maailma tuntuu yhä julmemmalta paikalta kaikkine uhkineen.

Ja tämä on kuitenkin sitä, mitä halusin ja haluan.

Koskas sinä...?

2010-10-27T13:00:00.000+03:00

Koskas sinä menet töihin?

Jo raskausaikana sain kuulla tämän kysymyksen, mikä oli kummallista, sillä juurihan olin jäänyt äitiyslomalle ja lapsi ei ollut edes syntynyt. Lapseni ollessa noin kolme kuukautta vanha sain lievän yliannostuksen kysymyksestä, ja nykyään verenpaineeni nousee lähes joka kerta, kun joku tätä utelee. Onni-pikkuinen on vielä niin pieni, että toivoisin ihmisten ennemmin kysyvän:
- minkälainen hänen naurunsa on
- mistä pidän eniten vauva-arjessa
- kutiaako Onni kainaloista
- onko hänen hiuksensa kasvaneet syntymästä
- säihkyvätkö silmät aina noin
- mikä on Onnin lempilelu
- hymyileekö hän nukkuessaan

Sen sijaan minulta kysytään:
- koska menet töihin
- onko sulla se virka
- ai että määräaikaisia töitä, no mihin menet töihin

Etenkin vakituisen työn puute tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa sisäistää. En mene entiseen määräaikaiseen työhöni, koska se oli määräaikainen, ja määräaikaisuuksille on yleensä aina jokin syy, kuten vaikkapa aika ratkaisevana seikkana se, että samaa työtä ei tavallaan enää ole. Koko ajan seurailen avoimia paikkoja lähinnä pitääkseni itseni ajan tasalla, mutta minulla ei ole nyt mikään kiire työelämään. Jos tietäisin tämän olevan ainoa tilaisuuteni olla hoitovapaalla, olisin kotona kolme vuotta. Kenties olen kotona joka tapauksessa pitempään riippuen työtilanteen lisäksi siitä, minkälainen lapsi kolme ja puoli kuukautta vanhasta vauvastamme tulee. En voi mitenkään vielä arvioida, tulisiko hän selviämään hoidossa hyvin vai huonosti noin vuoden ikäisenä, sillä lapsemme on oikeasti nyt vielä niin pieni. Siksi mielestäni ei ole vielä relevanttia kysyä työstä, jota minulla ei edes ole. Tiedän, että kysely joskus on lähinnä työorientoituneiden ihmisten käsitys small talkista ja sen voi ohittaa kepeästi, mutta olen silti kyllästynyt aiheeseen.

Seuraavan kerran, kun joku kysyy oliko sulla se virka sellaisella äänensävyllä, että aivan kuin ihmisellä tulisi olla virka saadakseen olemassaololleen jotakin virkaa, saatan vastata:
joo on mulla tässä tämä virka, äidin virka.

Niin, että puhutaanko sitten vaikka säästä?

Kun ei voi olla unohtamatta

2010-10-14T10:15:00.003+03:00

Jokin aika sitten kuulin sen ensimmäisen kerran: koska te teette toisen lapsen?

Särähti korvaan, tuntui sydämessä. Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin. En enää muista, mitä mutisin vastaukseksi, ei kysyjä kuitenkaan ymmärtäisi.

En vaan voi olla unohtamatta sitä, kuinka ihmeellistä oli, että tulin raskaaksi ja saimme lapsen ja että se ei ole itsestään selvää meille ja monille muille.

En unohda sitä, että elämässä ei ole mikään varmaa (paitsi epävarmuus), ja siksi pitäisi olla onnellinen nyt, jos siihen on aihetta. Aika usein kuitenkin on.

En tajua

2010-10-11T14:05:00.005+03:00

Taas vain totean alkuun, että vauva kasvaa. Sen huomaa jatkuvasti muun muassa siitä, että vaatteita menee pieneksi sitä mukaa kun niitä tulee pyykistä. Isomman havahduksen sain neuvolassa, kun käteeni annettiin Ruokaa lapselleni -vihkonen ja kerrottiin kiinteiden aloittamisesta.
Ai niin, siis lapselleko pitää joskus antaa jotakin muuta ruokaa kuin äidinmaitoa...

En ole vielä oikein perehtynyt ravitsemuksellisiin seikkoihin lapsen ruokavaliossa, mutta sitä vastoin olen tehnyt muutamia ruokailuun liittyviä päätöksiä (pidätän tosin itselleni oikeuden mielipiteen ja periaatteiden muuttamiseen myöhemmin):
- lapsestani ei tule nirso, koska en vain kestä nirsoja mä-en-syö-kurkkua-enkä-kalaa-enkä-limaisia-herkkusieniä-enkä-tykkää-sipulista-ja-kaikki-merenelävät-oksettaa-ja-homejuusto-haisee-yrjölle-ja-ja...-ihmisiä
- lapsi saa opetella itse syömään lusikalla, koska jos ei ikinä saa harjoitella, ei opi
- syömme muutakin kuin valmisruokaa, koska emme me itsekään tunge suuhun vain eineksiä, vaan ruualla on muukin funktio kuin vain hengissäpitäminen
- karkkia ja muita herkkuja vasta mahdollisimman myöhään, koska ehtii sitä sokeria lappaa suuhunsa elämänsä aikana

En ollut juuri yhtään perehtynyt aiheeseen ennen havahtumistani siihen faktaan, että jo alle kuukauden päästä lapsellemme kenties voi laittaa suuhun kiinteää sapuskaa. Luin neuvolan esitteen ja viime aikoina olen sivusilmällä suuremmalla kiinnostuksella seuraillut, mitä äidit kirjoittavat aiheesta. Ja nyt siis tulevat ne EN TAJUA -kohdat:
- Onko kiinteiden aloitus oikeasti niin iso juttu?
- Miksi oikein päätetään The Kiinteidenaloittamispäivä? Meille ei ole sanottu mitään aikaa tai päivää, ja toistaiseksi painoa on tullut ihan rintamaidolla, joten päätänkö tämän vain itse? Onko tämä jokin koulukuntakysymys? Voisinko imettää kaikessa rauhassa 6 kuukauden ikään asti, jos en vain halua tai jaksa antaa soseita aikaisemmin?
- Miten vaikeaa voikaan olla suuri päätös siitä, annetaanko ensimmäiseksi lapselle perunaa, porkkanaa vai bataattia? Onko se kuin kohtalonkysymys, tuleeko lapsesta loppuiäksi peruna- porkkana- vai bataattimies?
- Ja miten vaikeaa nykyihmiselle voikaan olla soseiden teko itse, kun vihkosessa on ohjeita perunan ja porkkanan keittoon ja soseuttamiseen??? Että oikein vettä kattilaan, sinne kuoritut rehut, keitetään pehmeiksi, soseutetaan. Vai olisikohan sittenkin helpompaa ostaa perunaa purkissa, jos vaikka unohtaisin jonkun välivaiheen, kuten kuorimisen, tai sitten sen keittämisen ja sauvasekoittimella vain survoisin raakoja porkkanoita raasteeksi. Unohdinhan lasagnen juustokastikkeestakin mausteet tässä jokin aika sitten.
- Onko vauva oikeasti kohta jo niin iso, että tällaisia pitää miettiä?
- Pitäisikö vain tehdä kompromissi eli aloittaa kiinteät 5 kk iässä, kun se olisi vähän niin kuin 4 kk ja 6 kk välimaastossa? Mutta toki siis tasan 5 kuukauden iässä, ei päivää aikaisemmin tai myöhemmin. Synttärikakku olisi siis kaksi lusikallista perunaa, tai ehkä sittenkin bataattia, iiks, eihän tätä juttua melkein osaa päättää!
- Pitäisikö vain olla lukematta aiheesta ja yrittää selvitä intuitiolla?

Tänään tekee mieli vaahdota yhdestä sun toisestakin asiasta. Kiitos ja anteeksi.

Kuinka pienestä tuli vähän suurempi

2010-10-04T12:00:00.004+03:00

Pikkuisemme, jota täällä kutsun Onniksi, on kasvanut silmissä. Onneksi painoin mieleen ne ihan ensimmäiset hetket, päivät, viikot, tuoksut, tunteet, ja etenkin muistin nauttia siitä ajasta, kun Onni oli ihan pieni. Koska niin se vain on, että vauvat kasvavat. Onni kasvaa.

Monet sanovat jatkuvasti, että Onni on kiltti vauva, koska hän ei ole juurikaan itkenyt. Itkuun, joka muistutti lähinnä pientä ininää, oli myös parin ensimmäisen kuukauden aikana helppo löytää syy: joko oli nälkä tai ilmavaivoja. Rinnalla oleminen oli vauvasta joka tapauksessa ihan parasta.

Jos Onni olikin kiltti sillä perusteella, kun ei itkenyt, niin ehkäpä hänestä joidenkin arvioiden mukaan on siis nyt tullut tuhma. Eräänä aamuna kello seitsemän pieni vauvamme nimittäin alkoi karjua. Mies luuli, että vauva on sairas ja meidän täytyy viedä hänet lääkäriin mitä pikimmiten. Itse tyynnyttelin pää punaisena huutavaa rakasta sylissäni ja ajattelin, että tiesin tämän. Ääni lisääntyy jalkojen kasvaessa. Salaa olin tyytyväinenkin: meidän vauva ei ole vain pikkuinen ja kiltti, vaan hän ilmaisee itseään, hänellä on tahtoa kertoa meille asioita omalla tavallaan, hän kasvaa ja kehittyy. Hänellä ei tarvitse olla tarvetta miellyttää ja olla ainoastaan kiltti, hän osaa ja saa ilmaista myös tyytymättömyyttään. Eikä hän silti ole tuhma.

Emme menneet lääkäriin. Kotidiagnoosini oli: Vauvan huono päivä. Väärällä jalalla ylös sängystä. Ei huvita enää syödä rintamaitoa ja äiti ei tajua. Oma äänen testaus. Aamuväsymys. Ja vatsassakin kipristää.

Nyt kun ihmiset sanovat hymyilevälle ja kujertelevalle vauvallemme, että onpas se kiltti, saatan kertoa, kenties hivenen ylpeyttäkin äänessäni, että osaa se karjuakin. Minua katsotaan epäuskoisena, ja Onni naurahtaa.

Tunnustus

2010-09-09T22:01:00.001+03:00

Ilokseni huomasin Sydänjään ja Anniinan blogeista saaneeni tunnustuksen, kiitos siitä! Jaan tunnustuksen siis eteenpäin ja kerron seitsemän asiaa itsestäni.

Blogeja, joille tunnustuksen haluan antaa:
1. Aikuistumassa-blogin Milla-Emeliina, jonka ajatuksia työelämästä ja elämästä on mielenkiintoista lukea
2. Pienen prinsessansa juuri saanut Haikaranpelätin, onnea vielä!
3. Sympaattinen Helmeni
4. Lapsellisten arjesta hauskasti kirjoittava Salamatkustajan syntymä
5. Ajatuksia herättävä Taivaanpii

Seitsemän asiaa itsestäni:
1. Vanhat lukijat muistavatkin varmaan, että pidän syksystä. Vesisadekin on ihan kiva, etenkin kun sitä katselee ikkunan takaa eikä tarvitse mennä minnekään.
2. En juo kahvia.
3. Vauvallamme on jo nimi, mutta jonkinlaista anonymiteettia säilyttääkseni jätän sen kertomatta täällä. Kenties keksin myöhemmin jonkin bloginimen pikku herralle.
4. Unelmani on asua ulkomailla pitemmän aikaa.
5. Lapsemme nähtyään pojan isoisomummo sanoi, että nyt hän on saanut elämältä kaiken, ja enemmänkin, ja minä nieleskelin kyyneliä katsoessani noita niin paljon nähneitä silmiä. Vuodatan kyyneliä melko usein, milloin mistäkin, onnestakin.
6. Olen menettänyt ystävän lapsettomuusaikana, enkä ehkä koskaan saa häntä takaisin, ainakaan kuin ennen.
7. Kaipaan raskausaikaa paljon. Ehkä juuri siksi, että se oli niin toivottua, ainutlaatuista. Jos olen joskus vielä raskaana, se ei olisi kuitenkaan sama kuin tämä ensimmäinen raskaus.

Valomerkin aikaan

2010-09-05T12:25:00.004+03:00

On viikonloppu. Baareissa ihmiset tanssivat viimeisiä hitaita, nojailevat toisiinsa humalahöyryissä, hikisinä. Osa hakee jo takkiaan narikasta ja askeltaa hyytävään syysyöhön juuri ennen valomerkkiä. Kuka menee taksijonoon, kuka nakkarille.

Yötyöläiset valvovat viikonlopun yössä. Vielä muutama tunti, niin on aikainen aamu ja pääsee nukkumaan. Tien päällä oleva rekkamies pysähtyy juomaan viidennentoista kupin kahvia. Postinkantaja on herännyt, jotta aamun uutiset ehtisivät kaikkien aamupalapöytään. Töissä ihmiset valvovat, päivystävät, huolehtivat, varautuvat, jotta kaikki saisivat nukkua rauhassa.

Näihin aikoihin herään.
ääh ääh, äääh, öh, öh, ööööö, ih ih ii.
Heräsikö hän oikeasti?
ääääh, viuh viuh, äh äh äh äh äh ähhhh.
Nappaan vauvan pinnasängystä ja kävelen olohuoneeseen imettämään istualleen, jotta en nukahtaisi. Vauva ei avaa kunnolla silmiään, mutta imee ahnaasti. Ähinä rauhoittuu. Pikkuinen on sylissäni lämmin. Katuvalot kajastavat kelmeää valoa verhojen läpi, pääni alkaa nuokkua. Suljen silmäni, mutta säpsähdän pian.

Mietin, kuka muu valvoo. Ehkä viimeisillään raskaana oleva ystävä, jonka uni kuulemma öisin loppuu, on myös hereillä ja silittää vatsaansa. Kuinkahan moni meidän talossa on hereillä? Entäpä onkohan kotitiellämme joku muukin nyt imettämässä vauvaansa? Joku on kenties muuten vain uneton.

Huuda HEP, jos sinäkin valvot samaan aikaan!

Imetyksestä, kaikella vakavuudella

2010-09-01T11:43:00.009+03:00

Vakavasti ottaen. Imetys on vakava asia. Siksi kirjoitan tästä nyt vakavasti, naama peruslukemilla.

Jo ennen odotusaikaa ymmärsin, että imetys on yksi niistä asioista, jotka kuumentavat tunteet. Ihmettelin, onko se nyt niin iso asia, mitä väliä, miten lapsi ruokansa saa, miksi siitä niin vauhkotaan, syyllistetään, tunnetaan huonoa omatuntoa, kärsitään, hehkutetaan, puolustellaan omia valintojaan. Odotusaikana ja etenkin vauvan synnyttyä ymmärsin, että se vain on niin iso juttu. Neuvolan terveydenhoitaja luennoi imetyksestä ja käski katsomaan imetysliivejä etukäteen. Perhevalmennuksessa imetystukiryhmän äidit kertoivat kokemuksistaan ja vakuuttelivat, että korviketta ja pullot ehtii ostaa sittenkin, kun on kotona, jos niitä sitten tarvitsee*. Nyt kun vauva on sylissä, minulta on kysytty vaikka kuinka monta kertaa, imetänkö, tuleeko maitoa. Imetys tuntuu olevan koko kylän juttu.

Kaikesta lukemastani ja kuulemastani päättelin etukäteen, että imetys voi olla aluksi vaikeaa, se voi sattua ja turhauttaa. Kaikkiin imetysongelmiin vastauksena tuntui olevan imettäminen. Huolimatta mielikuvistani imetyksen aloittamisesta ajattelin, että harjoittelemalla opimme, minä ja vauva, ja haluan ehdottomasti imettää, jos se vain on mahdollista. Yritin lisäksi psyykata itseäni, että en joka ilta syyllistäisi ja itkisi itseäni uneen, jos imetys ei syystä tai toisesta onnistuisikaan. Että ei se nyt niin iso juttu sitten olisi, että sitä pitäisi monta kuukautta vatvoa. Myöhemmin kyllä ymmärsin, kun imetyskysymyksiin vastattuani sain kuunnella serkun kummin kaimojen omia imeyskokemuksia, että monta kuukautta ei ehkä riitä epäonnistuneen imetyskokemuksen unohtamiseen. Se voi kenties olla monen vuoden, tai vuosikymmenienkin päästä, kun vielä asiasta haikeasti kertoilee.

Sairaalassa aina imetyssession aloitus vei aluksi tunninkin. Emme ehkä vain osanneet. Kätilöt kuitenkin auttoivat tarvittaessa, ja kyllähän se sattui, kun joku, ketä ei ehkä aikaisemmin ole koskaan nähnytkään, tulee ja puristaa ronskisti keilapallon tuntoista rintaa, asettelee sitä vauvan suuhun, mikä näytti juuri siltä kuin olisi tunkenut, no vaikka sen keilapallon, pikkuisen muikun suuta vasten.

Onneksi vauva kuitenkin oppi hoitamaan ruokailuhommat itse melko pian, ja koska vauvan painokaan ei ollut juuri laskenut, sain itseluottamusta oman maidon riittämiseen. Ja maitoa onkin siitä lähtien riittänyt. En juuri pumppaile maitoa kuin vain silloin, kun oman olon puolesta on pakko, mutta silti pakastimestamme saisi omavaraisesti useammat pannukakkumaidot. Usein maitoa suihkuaa vauvan tullessa rinnalle, ja koska vauva välillä kääntää päätään suihkun alta pois enkä ehdi vuorata itseäni harsolla, haisemme välillä molemmat maidolle.

Toistaiseksi imetys tuntuu yleisesti ottaen helpolta. Enää se ei juurikaan satu, paitsi pienesti nipistää, jos rinnat ovat liian täynnä, tai jos vauva nukkuu pitkiä päiväunia, saattaa rinnoissa tuntua pakotusta, ellen pumppaa maitoa. Rintapumpun, pullojen ja maitopussien kanssa säätäminen tuntuu kuitenkin vaivalloiselta imettämiseen verrattuna, joten olen varsin tyytyväinen, että imetys sujuu. Tuntuu muuten vaikealtakin kirjoittaa näin, ettei joku epäonnisen imetyskokemuksen saanut ajattelisi, että hyvähän minun on huudella imetyksen helppoudesta. Tekisi siis mieli kirjoittaa joka lauseeseen jotenkin minä tai me. Että minulle imetys on nyt ollut kohtuullisen helppoa ja olen tietoinen siitä, että tilanne voi meilläkin vielä muuttua, minun mielestäni se on kaikin puolin kätevää pulloihin verrattuna, minä pidän siitä, minä haluan ruokkia lapseni äidinmaidolla ja siinä olen tähän asti onnistunutkin, mutta minulle on aivan sama, millä muut lapsensa ruokkivat. Tähän vielä ylimääräiset minä ja minun mielestäni, jos ei vielä riittänyt.

Kolikon kääntöpuolena on se, että rintani ovat tällä hetkellä melkoisen korvaamattomat. Miehellä ei ole lähellekään samoja keinoja tyynnytellä itkevää tai väsynyttä lasta kuin minulla, joten en ole pariin kuukauteen käynyt yksin juuri missään. Mitään suuria illanviettoja en kuitenkaan edes kaipaa, ja olenhan minäkin riippuvainen lapsesta. Ensinnäkin tuntuisi vaikealta olla pitkään pois lapsen läheltä ja toiseksi rintani tarvitsevat tyhjentäjää säännöllisesti, eikä rintapumppu käsilaukussa ja pumppaaminen jossakin vessan nurkassa kuulosta houkuttelevalta. Tämä aika on kuitenkin niin ainutlaatuista, että en pidä tätä imetyksen sitovuutta ahdistavana asiana (vaikka haaveilenkin muutaman tunnin shoppailusta rauhassa ja yksin). Tulee vielä aika, jolloin kaipaan näitä päiviä. Silloin katselen poikani menoa isänsä kanssa, kun he menevät retkelle repussaan eväitä, ja mietin, että minun poikani, kasvanut niin paljon minun eväillä.

* Vastarannan kiiskenä ostin kuitenkin pullot ja pari korvikepakkausta valmiiksi kaappiin. Korvikkeet ovat siellä vieläkin, ja yhdestä pullosta vauva on syönyt muutaman kerran.

Tervetuloa maitobaariin!

2010-08-11T16:36:00.004+03:00

Ai niin, täällä on vain yksi paikka, ja meillä on jo asiakas.

Maitoa tulee hanasta, joten pullotuotteita ei täällä vielä tunneta. Tarjoilemme kanta-asiakkaallemme ehtaa luomua, ja piikki on auki koko ajan. Asiakas hyödyntääkin tarjoilua useasti, eikä baari ole kiinni yöaikaankaan, jolloin tankkausta tapahtuu parisen kertaa. Joskus asiakas vaatii tarjoilua kuin nuoriso pikaruokaravintolassa, toisinaan taas keskitytään nautiskeluun ja slow food –konseptiin. Muutaman kerran baarin pitäjä tuntee olevansa kuin ihmisoikeusrikoksesta syytetty, kun asiakas ei saa palvelua tarpeeksi nopeasti eli nyt heti eikä kohta. Usein kuitenkin asiakas malttaa odottaa tarjoilun aloittamista, ja onpa baarin pitäjä oppinut havainnoimaankin, koska vakkarille tulisi tarjoilla, jottei syntyisi turhaa kiukuttelua.

Baari on varsin toimiva konsepti, sillä se voidaan tarvittaessa pystyttää ulkoilmaan, auton takapenkille, kahvilan nurkkaan tai grillijuhliin. Useimmiten kuppila kuitenkin sijaitsee yksityisesti sohvalla tai sängyllä, niin tis(s/k)in omistajakin saa olla kohtuullisen vapaasti eikä tarvitse lymyillä kaiken maailman viritysten ja asiakkaan takana tis(k/s)iä häveliäästi peittäen. Ulkotiloissa asiakkaallamme saattaa pipo olla vinossa kuin rantajuopolla, mutta tämäkin kuuluu suomalaiseen kesänviettoon.

Tässä baarissa ei käytös siis ole niin justiinsa. Asiakas saattaa pieraista jopa kesken tarjoilun, mihin paikan pitäjä joskus kommentoi kehuen ”olipa hieno pieru”, koska tietää, että pieru on asiakkaalle iso juttu, ja ilta sujuu todennäköisemmin ilman suurempia rettelöintejä, jos asiakas saa kaasut pihalle mahdollisimman kivuttomasti. Röyhtäisy aterian jälkeen tai kesken huikan on myös sallittua ja oikeastaan toivottavaakin edellä mainitusta syystä. Oksentaminen ei myöskään ole kiellettyä, eikä porttikieltoa napsahda edes tis(s/k)ien väliin yrjöämisestä. Aivastamisesta aterialla on kuitenkin joskus huomautettu. Lisäksi olisi toivottavaa, että ennen pierun äheltämistä irrotettaisiin ote tis(s/k)istä. Baariin sammumista tapahtuu päivittäin, mutta sitten asiakas joko siirretään pois asioimasta tai annetaan pään olla tis(s/k)illä. Minkäs sille voi, kun tuote on joskus niin tainnuttavaa tai sitä on nauttinut liikaa!

Asiakkaan yksinoikeus tis(s/k)eihin ilmenee siten, että hän häikäilemättömästi nauttii niiden annista, vaikka vatsalaukkuun ei enää mahtuisikaan mitään. Sitten suu täynnä juominkeja vain sylkäistään baarin pitäjän paidalle, tai joskus avataan hanat ja käännetään pää pois suihkun alta.

Kuitenkin tuore baariyrittäjä on varsin onnellinen, että tuotanto tuntuu toimivan ja tuote kelpaavan pienelle ihmiselle. Iloon ja suruun, pieneen ja isoon nälkään, yksinäisyyteen, tylsyyteen, halipulaan, kaikenlaiseen hätään. Äidin maitobaari, yksinoikeudella.

Kuukauden tunteet TOP 3

2010-08-04T11:08:00.003+03:00

Onni.

Tämä ensimmäinen on helppo. Olen vain niin onnellinen pienestä sekä meidän perheestä. Pikkuinen on suloinen, kasvaa lähes silmissä. Ilmeitä tulee koko ajan lisää, milloin suu on supussa kuin kalalla, milloin taas kasvoilla näkyy pieni hymynkare (tosin tämä ajoittuu usein juuri ennen ilmavaivoja). Katse on terävä, siinä näkyy viisautta. Rintoja saattaa kivistää pelkästä vauvan katselemisesta, tai jos vauva nukkuu, ajattelemisesta. Parina ekana viikkona tarkistimme kymmenenkin minuutin välein nukkuvan lapsen hengittävän, nyt väli on hieman pitempi. Ja joskus on ihan pakko muuten vain mennä kurkistamaan vauvan tämän koppaan, koska ehtii tulla niin ikävä.

Olisinpa tiennyt vuosi sitten, hääpäivänä, tämänkin onnen saapuvan. Että pelkäsin turhaan.

Huoli ja pelko.

Koska on niin onnellinen, pelkää myös, että se onkin katoavaista. Että jotakin sattuu. Tai kaikki ei olekaan hyvin. Tätä en uskalla ajatella tämän enempää.

Huolta taas voi tulla milloin mistäkin. Viikon kuluttua kotiutumisesta ensimmäisessä neuvolassa onko kysyttävää -kohdassa katsoimme miehen kanssa toisiamme ja kaivoin laukusta viikon kauppalistan kokoisen paperin esiin. Ei varmaan tarvitse selittää enempää.

Syyllisyys.

En ole ikinä ymmärtänyt, kun äitikerholaisten juttuja olen aikaisemmin salaa lukenut, miksi ihmeessä joka asiasta vedetään kauheat omantunnon tuskat ja syyllistetään itseään (kenties myös muita) turhasta. Että mitä sillä esimerkiksi on väliä, miten lapsi ruokansa saa, kunhan saa. Tai että kyllä siitä omasta lapsestaan jossakin välissä alkaa pitää, mitä siitä, jos ei heti tuntenutkaan äidinrakkautta™.

Ensimmäisenä aamuna sairaalassa se sitten kuitenkin iski.
Missä olen, ai niin olen juuri synnyttänyt, missä on mun lapsi, olisin varmaan voinut antaa sen yöllä kenelle tahansa parin tunnin yöunia vastaan, olen ihan kauhea äiti, voi poika parkaa, onneksi sillä on niin ihana isi joka niin sitä rakastaa, pitäisikö painaa tuota kelloa, jos nyt saisin lapseni taas viereeni...
Ja muuta järjetöntä.

Lapsi vieressä, molemmat yhtä avuttomina, taisin myös asiasta vuodattaa muutaman kyyneleen. Tulenkohan aina tuntemaan syyllisyyttä noista hetkistä, kun en vielä nähnyt poikani katseessa sitä ihanaa tuttuutta?

Kotona syyllisyyttä voi tuntea pieneistäkin, kuten:
punaisesta takapuolesta, vatsavaivoista, kylmistä varpaista, hikisestä päästä, vauvan jättämisestä yksin lattialle kun syö aamupalan iltapäivällä, vauvan ruokapalvelun hitaudesta, kohta-sanan hokemisesta nälkäiselle vauvalle (joka ei ihan varmasti ymmärrä, mitä sana tarkoittaa, paitsi että se ei ole selvästi sama kuin heti), kestovaipan ohivuodosta.
Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Ja tämä on vasta alkua.

Syntymäpäivä 4/4: Kuva

2010-07-25T14:00:00.003+03:00

Myöhemmin kotona palaan synnytyssalista otettuihin hämäriin kuviin. Mies näyttää niin onnelliselta, hän rakastui heti vauvaan, hoiti häntä, kun itse makasin sängyssä. Itse näytän kenties eniten helpottuneelta. Sekaisin olevalta. Onnelliseltakin.

Vauva on mitä ihanin. Hän näyttää nyt valokuvissa niin tutulta, että en voi ymmärtää, miten hän hetken näytti vieraalta. Vieraalta kenties vain siksi, että vatsa oli poissa ja tilalla oli oikeasti aivan oikea ihminen. Kuin se nyt jokin yllätys olisi.

En tule koskaan unohtamaan sitä tärkeää välähdyksenomaista kuvaa, joka on olemassa vain mielessäni. Juuri sitä, kun ensimmäisenä yönä tuijotimme toisiamme rinnan takaa, ja tunsin jo syyllisyyttäkin siitä, että en tiedä, mitä minun pitäisi äitinä tehdä ja olenko yleensäkään hyvä tässä. Toivoin vain, että olisin edes tarpeeksi hyvä, kun poika on kerran niin hieno.

Lupaan yrittää.

Nyt en muuten odota mitään. En syksyä, en joulua, en uutta vuotta. En töitä, en uusia opiskeluita. Nyt on vallan hyvä näin.

Syntymäpäivä 3/4: Tuijotus

2010-07-24T14:00:00.001+03:00

Yöllä jäin lapsen kanssa kahden. En tiennyt kerrassaan mitään, olin onnellinen, mutta etenkin hämmentynyt, koska:
- meillä on lapsi
- se on poika (en ymmärrä, miten tämä voi olla hämmentävää, mutta niin vain olin yllättynyt, että lapseni on poika. Yhtä yllättynyt olisin varmasti ollut tytöstä. Vatsassa ollut vauvani on poika!)
- kaikki nukkuvat, huonekaveri nukkuu
- mitä jos me ei nukuta
- tai lapsi alkaa itkeä
- pitäisikö ehkä imettää
- miten se rinta nyt tungetaankaan suuhun
- väsyttää ihan kauheasti
- haluaisin vain nukkua
- tästäkö alkaa monen vuoden univelkakierre
- en osaa vaihtaa vaippoja
- olisi jo aamu ja mies voisi tulla

Siinä pimeässä huoneessa yölampun palaessa imetin lastani toisen kerran. Poika piti silmiään auki. Tuijotimme toisiamme, poika näytti epäluuloiselta, itsekin mietin, että tuossa tuo nyt sitten on, ja tässä me vain pälyilemme toisiamme rinta välissämme. Kumpikin sekaisin ja väsynyt pitkästä matkasta.

Syntymäpäivä 2/4: Syntymä

2010-07-23T14:00:00.001+03:00

Lehden lukemisen keskeytti kätilö, joka antoi ohjeet ponnistusvaiheen harjoittelua varten. Jonkin ajan kuluttua siihen ryhdyttiinkin aivan oikeasti. Hävinnyt kipu tuli uudelleen, mutta erilaisena. Pidin taas silmiäni kiinni, mutta kuuntelin kätilön ohjeita ja tunsin mieheni olevan niin paljon läsnä.

Sitten muistan parhaiten välähdyksiä, aivan kuin valokuvia yhdestä tähän astisen elämäni ihanimmista hetkistä. Kellertävän valon alla syntyy poikani, josta näen ensimmäisenä takapuolen, pieni vauva nostettuna suorin käsivarsin ylös niin, että sukupuolesta ei voi erehtyä. Poikani, minun poikani. En osaa kuvailla tarkemmin, mutta tilanteesta tulee mieleen Leijonakuningas ja tämä kuva:

Pieni tulee paitani alle, minuun ei enää satu. Siinä me olemme kaikki kolme. Kellertävän valon alla paikkaillaan syntymän jälkiä, mutta me keskitymme jo pikkuiseen, jonka iho on niin pehmeä, hieman liukaskin. Hiuksia, sormet, varpaat, tuijottavat silmät.

Hei poika, mies sanoo. Me olemme täällä, isi ja äiti, sua niin odottaneet.

Sopersin myös anteeksi, etten uskonut vauvaan aina, vaan pelkäsin enemmän. Ja se ajatus itketti niin paljon, että päätin uskoa lapseeni aina.

Syntymäpäivä 1/4: Hei tää lähtis synnyttämään

2010-07-22T14:00:00.004+03:00

Sinä päivänä, kun menin synnyttämään, oli aurinkoista, suorastaan helle. Ehkäpä siksikin luulin, että se ei olisi Syntymäpäivä, sillä kuvittelin synnyttäväni, kun ulkona sataisi vettä, olisi hämärtyvä kesäilta, yö, hetki, jolloin kaupungin kadut olisivat hiljaisia ja olisi vain me kaksi ja uusi elämä.

Ja eihän kukaan nyt oikeasti synny laskettuna aikana!

Harvakseltaan tulevat supistukset naurattivat. Kävimme kiertelemässä kaupoissa ja ostamassa kotiimme tuikitarpeellisia tavaroita, kuten teepusseille purkin. Takaisin tullessa, kirkon kohdalla liikennevaloissa, tuli ensimmäinen supistus, jolloin en enää nauranut.

Kotona pystyin olemaan melko pitkään, keinuin jumppapallon päällä ja olin suihkussa, omissa maailmoissani. Mies kävi katsomassa vähän väliä, miten selviän, auttoi ja tuki. Parhaansa mukaan myös yritti ehtiä tehdä ne asiat, jotka olivat listalla ennen synnytystä, eli asiat mallia onhan näiden hoitamiseen vielä aikaa*:
Synnytys-cd:n kokoaminen!** Eväät! Sairaalakassin pakkaus loppuun! Kamerasta kuvat koneelle! Kameran laturi! Taulut seinään!

Sairaalassa olin yhä omissa maailmoissani, ajalla ei ollut mitään merkitystä. Kipu tuntui voimakkaalta aallolta, joka antoi vain hetken hengähdysaikaa ennen kuin tuli uudelleen. Pitkän suihkun jälken siirryimme synnytyssaliin, minne kävelin omin jaloin ja mitä en edes muistanut myöhemmin.

Miten sitä oikein kuvailisinkaan.
Tuntui kuin olisin ollut huvipuiston hurjimmassa kieputtimessa, sellaisessa, että jalat roikkuvat, härveli kiertää ratansa ympäri kuin korkkiruuvi (vähän kuin Tornado). Koko vartalo heiluu hieman istuimen laitoja vasten vauhdin voimasta, hiukset roikkuvat, jalat roikkuvat, kädet pusertavat kädensijaa. Pidän silmiä kiinni koko ajan, en näe mitään enkä ketään, enkä edes tiedä, miten päin olen, mutta ehdin arvailla, koska välillä aurinko paistaa alhaalta, välillä sivusta tai ylhäältä. Oksettaa ja huimaa, päässä tuntuu painetta, vaikerran, enkä välitä, miltä kuulostan.

Epiduraalin saatuani tuntuu kuin laite pysähtyisi. Päässä pyörii, jaloissa tuntuu kuin pieni tärinä. Mietin, miten hullu olinkaan, että suostuin tähän, ei enää ikinä (paitsi seuraavalla kerralla, kun muistan enää vain, kuinka hurjaa ja siistiä se oli, en sitä, kuinka pahalta tuntui).

Kivun tauottua analysoimme miehen kanssa siihen mennessä tapahtunutta. Lueskelin lehteä***, istuin jumppapallon päällä, ja tuntui, että tämähän on ihan hauskaa, aivan kuin jokin seikkailu, jonka päämäärä olin vielä vain hämäränä mielessäni.

* Kuvittelin, että synnytän vasta kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, ja myöhemmin onkin vähän hymyilyttänyt ajatus siitä, että olimme niin aidon yllättyneitä synnytyksen käynnistymisestä. Laskettuun aikaan mennessä siis oikeasti kannattaisi hoitaa ne asiat, jotka olisi hyvä olla synnytykseen mennessä valmiina. Mutta me vain olemme tällaisia, vähän viime tipassa, joskus myöhässäkin.
** Mies ehti kuin ehtikin koota cd:n, itsekin valitsin suihkussa lauluja, kun mies ei enää ollut varma, mitkä kappaleet halusin kuulla. Cd ei kuitenkaan koskaan toiminut synnytyssalin soittimessa, mutta myöhemmin kotona cd:tä kuunnellessa valitsemamme laulut itkettävät.
*** Olen lukenut lehden uudelleen kotona, sillä olen varma, etten ole oikeasti lukenut yhtään artikkelia aikaisemmin.

Muutos

2010-07-10T18:30:00.002+03:00

Eräänä kauniina kesäpäivänä varjoni näytti tältä:

Tunsin kyljessä potkuja ja mietin, minkä kokoinen jalka pienellä on.
Vatsa tuntui ihanalta, ajattelin, että jos synnytys edellyttää varsinaisesti vatsaan kyllästymistä, synnytän ehkä elokuussa.

Kuvan ottamisesta muutaman päivän päästä synnytin ihanan poikamme, jota olemme niin odottaneet. Tässä ensimmäinen kuva jaloista, niistä, jotka ihan vasta potkivat minua kohdussa.

Varpaissa ja jalkapohjassa on minusta jotakin niin täydellisen kaunista ja viatonta. Kuin koko lapsi, pieni, suuren muutoksen kokenut. Onnellisina hymyilemme toisillemme miehen kanssa. Voi kuinka kiitollinen olenkaan meidän perheestä nyt.

Kirjoitan lisää myöhemmin, kun pääsen tästä sanattomuuden tilasta. Siksi aikaa päivän musiikkiehdotukseksi Anna Puuta.

-----------------------------------------
Anna Puu: Mestaripiirros

Sinä päivänä, kun Luoja teki sinut,
Hän ei muuta tehnytkään.
Heräs aikaisin, otti kynän käteen,
Rupes siinä piirtämään.

Päivä kului, mut hetkenkään lepoo
Piirtäjä ei kaivannut.
Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut,
Mestari valmisti sut.

Se kuva oli kaunis, oi, ihme suorastaan,
Muodon jumalaisen sait.
Kuvan viereen hän merkkas, ettei suhun
Päde kuolevaisten lait.

Niille, jotka yhä epäilevät Luojaa,
Sanon vastaukseksi vain,
Että jos ne edes kerran näkis sinut,
Kaikki rupeis uskomaan.

Hajatuksia

2010-07-01T12:47:00.006+03:00

Kuulin vähän jo pidemällä olevia raskausuutisia, ja tyyppiä heti tärppäsi. En ymmärrä, mikä minua vaivaa, kun muutama päivä ennen laskettua aikaa tämä aiheutti kummallisia kateuden tunteita.
Ne eivät tiedäkään, että jotkut odottavat pitempään. Pelkäävät, tekevät lapsia klinikalla.

Kaikki on itselläni hyvin eikä minulla ole mitään syytä tuntea näin, ja vauvoja tulee maailmaan koko ajan, minkä olen aikoja sitten ymmärtänyt. Kenellekään en lapsettomuuden pelkoa toivo. Ja silti. Aivan kuin häivähtävän hetken, nyt jos edes uskallan tunnustaa, olisin toivonut, että kaikilla voisi mennä yrittämisessä edes vähän pidempään, niin osaisivat arvostaa, ymmärtäisivät. Vaikka ei sitä rakkauden ja arvostamisen määrää sillä mitata, tiedän.

Olen jo hieman ajatellut mahdollista toista lasta. Samaan aikaan minun kanssa lapsen saavat tulevat varmasti raskautumaan uudelleen ennen minua. Aikaisemmin ajattelin, että kunhan saan yhden lapsen. Koska haluaisimme useamman lapsen ja se yhden lapsen kunhan-toive on pian toteutumassa, joudun siis muuttamaan tuota lausetta myöhemmin. Ehkä ihminen vain on sellainen: haluaa lisää, kun entiset tavoitteet on saavutettu? Ahne ja itsekäs.

Neuvolasta annettiin käteen ehkäisyopas, joka tulisi lukea etukäteen, koska jälkitarkastuksessa on kuulemma niin vähän aikaa aiheen pohtimiseen. Nyt tuntuu, että mitään pitkäaikaista ratkaisua emme ehkäisyksi halua, ja jos kaikki menee tässä raskaudessa ja vauva-ajassa hyvin, mahdollinen imetysaikana raskautuminen ei luultavasti tuntuisi vahingolta, vaan lähinnä onnekkaalta sattumalta.

Haloo, haloo, täällä huolestunut äiti

2010-06-24T11:49:00.005+03:00

Myöhään eilen huomasin, etten ole oikeastaan koko iltana tuntenut liikkeitä, eikä pikkuinen ilmoitellut itsestään makean juomisen ja syömisen, puhumisen, laulamisen tai soittorasian äänen jälkeenkään, joten yöunien pelastamiseksi menimme päivystykseen ja sieltä sydänäänien kuunteluun. Kaikki oli hyvin ja kaikki on nyt hyvin, paitsi ehkä minulla. Jotenkin taas luotto siihen, että tämä vartaloni hoitaisi raskauden loppuun asti, koki tuosta pelonsekaisesta hetkestä kolauksen, ja nyt toivon vain, että saisin vauvan ulos niin pian kuin mahdollista.

Ei sillä, että olisin kyllästynyt raskauteen, ei.
Rakastan vatsaa, se on juuri sopivan kokoinen.
Rakastan liikkeitä, minua ei haittaa virtsarakon survominen tai satunnaiset kylkiluihin osumiset, kunhan lapsi liikkuu.
Kerrankin vatsa on kesällä kiinteä.
Vauvan hikka on jollakin tavalla söpöä.
Vauvalle voi aina jutella, aivan kuin en olisi koskaan yksin.
Makoilemme usein sängyllä, minä, mies ja vauva siinä välissä vatsassa potkien molempia. Näitä hetkiä rakastan.

Mutta kun.
Mistä voin kuitenkaan tietää, että siellä kaikki on varmasti hyvin?
Että istukka hoitaa hommansa kunnolla loppuun asti?
Ja ei tapahdu mitään kauheaa?

Ja minä niin tiedän.
Että huolen määrä tulee kenties vain kasvamaan eksponentiaalisesti.
Mutta sitten se ei ole pelkästään minun vastuulla havannoida ja raportoida: "koska viimeksi on tuntunut liikkeitä, liikkuuko se tavallista vähemmän, onko olotilassa muutoksia, turvottaako, onko tullut supistuksia/lapsivettä/verta..."
Voimme sitten kahdestaan ihmetellä vauvan itkua ja sen eri variaatioita, kenties itkuun voi myös vaikuttaa syöttämällä, vaihtamalla vaipat, kantamalla, nukuttamalla. Nyt voin lähinnä silittää vatsaa.

"Haloo, haloo, huolestunut äiti täällä, voisitko nyt vähän liikkua, kiltti..."

Ennen matkaa luetaan matkaopasta

2010-06-16T13:08:00.005+03:00

Vauva on täysiaikainen, joten nyt se sitten iski jollakin tasolla tajuntaan. Tässä synnytetään kohta.

Olemme toki osallistuneet synnytysvalmennukseen, jossa kätilö luennoi synnytyksen kulusta. Se kaikki vain tuntui kovin kaukaiselta, odotusaika kun on kulunut hitaasti ja kuvittelen, että jäljellä on aikaa vaikka kuinka, ja aika kuluu yhtä hitaasti kuin tähän asti, vuodenajat vain vaihtuvat. Mutta ei, nyt on kesäkuu edennyt jo hyvää vauhtia eikä syksy tule ennen kuin meillä on vauva.

Ja ennen kuin olen synnyttänyt.

Ensisijainen toiveeni on, että selviämme molemmat hengissä. Oikeastaan kaikki muut toiveet tämän jälkeen tuntuvat pikkuseikoilta, ja tuntuu oudolta alkaa listata pikkutarkasti asioita, joista minulla ei ole kokemusperäistä tietoa. Mietin, että voisin hyvin mennä synnyttämään autuaan tietämättömänä kaikesta mahdollisesta, mitä voi tapahtua, miten synnytys voi edetä ja mitä ongelmia voi ilmetä ja vain luottaa henkilökuntaan ja itseeni.

Mutta sitten. Toissayönä heräsin pieneen vihlaisuun, joka meni ohi nopeasti. Loppuyön kuitenkin valvoin: ensin odotin liikkeitä, sitten vatsa meni ihan kovaksi, sitten piti taas odotin liikkeitä. Lopulta vauvalla tuli iso hikka, ja sitten olikin jo niin aamu, että vastoin kaikki tapoja ja tottumuksiani nousin sängystä ennen miestä, jonka herätyskello soi seitsemältä. Vielä makoillessani sängyssä päätin sittenkin lukea päivällä synnytyksestä vähän enemmän. Ehkä en ole nyt sen viisaampi, mutta tuntuu kuitenkin, kuin olisin lähdössä matkalle ja ottanut edes vähän selvää siitä, miten matkustan ja minne, enkä vain sokkona juokse mihin tahansa kulkuneuvoon tietämättä, miten perille voisi vaihtoehtoisesti päästä. Matkatavaroiden pakkaamista en tosin ole vielä suorittanut, joten the sairaalakassin pakkaaminen voisi olla seuraavana listalla.

Synnytyksessä pelottaa yksinkertaisesti kipu. Ehkä myös tietynlainen alkukantaisuus, hallitsemattomuus. Kuin olisi jokin eläin. Oleminen vaiston varassa, ja se, että pitäisi selvitä siitä kuin miljoonat muut aikaisemmin. Samalla lohduttaa ajatus siitä, että niin monet ovat synnyttäneet, tuhansia vuosia, ja se on niin luonnollista siinä mielessä, vaikkakin ajatus kaikista ruumiinaukoista tulevista eritteistä siinä kaikkien edessä on jokseenkin epäluonnollinen, samoin kuin ajatus kiljumisesta, karjumisesta ja kaikenlaisesta repeämisestä.

Sektio pelottaa minua vielä enemmän, mutta siihen tilanteeseen jouduttaessa pelkäisin varmasti itse toimenpidettä enemmän muita asioita, kuten juurikin sitä aivan ensimmäistä ja tärkeintä asiaa, eli selviämmekö molemmat hengissä.

Synnytyksen teemapäivänäni lainasin myös kirjastosta Syntyy uusi ihminen-kirjan (oikeastaan kaksi, vuosien 2003 ja 2009 versiot) - onhan tässä vaiheessa raskautta toki korkea aikakin lukea odotusajasta kertovaa kirjaa. Jostakin syystä minua eivät itkettäneet kuvat kohdussa olevasta peukaloa imevästä vauvasta, pikkuisesta isopäisestä ja lähes läpikuultavaisesta sikiöstä tai edes vastasyntyneestä. Sitä vastoin sain kyyneleet silmänurkkiin, kun selailin kuvia ovulaatiosta, munasolusta, siittiöstä, ensimmäisiä kertoja jakautuneesta alkiosta. Elämän ihme, se alku, on vain niin ihmeellistä.

Hyvä ajoitus

2010-06-11T13:51:00.002+03:00

Jossakin mielentilassa olen päätynyt ajattelemaan, että me pääsimme lisääntymisasiassa, toistaiseksi, kuitenkin aika helpolla, enkä voi lakata ihmettelemästä, kuin onnekasta olikaan, että neljäs OI+IUI olikin sitten se meidän vauvan alku. Neljäs! Kun ei niitä usein edes tehdä kuin kolme, ennen kuin siirrytään eteenpäin. Meillekin neljäs hoito oli syyslomamatkamme sijasta tehty ajanviete odotellessa seuraavaa etappia. Siksi ehkä olikin niin vaikea uskoa, että se oikeasti onnistui - toki raskauden alkuvaikeudet vaikuttivat myös epävarmuuden tunteeseen.

Tästä olenkin sitten päässyt ajatukseen, että vauvamme syntyy juuri oikeaan aikaan. En olisi minä, jos vauva olisi syntynyt heti kuin mahdollista, vuonna 2008. Olisin erilainen, mieheni olisi erilainen, parisuhteemme olisi erilainen. Emme olisi menneet naimisiin keskellä lapsettomuuskriisiä, vaan kenties ensimmäisen lapsemme ristiäisissä.

Olen kuullut, että tämä ajoitus on hyvä, kun minulla on nyt oman alan työkokemusta pari vuotta. Tähän aikaan vuodesta lisääntyminen on myös joidenkin mielestä hyvä (ehkä myös työnantajan, hoidinhan kuitenkin kiltin tytön lailla määräaikaisuuteni - tosin hieman olisi voinut äitiysloman ajoitus olla myöhempi, niin ei olisi tullut niin kiire, mutta voi hyvä työnantaja, yhteistyöhömme raskauteni ei vaikuttanut, mikä sinua kenties eniten huoletti, kun onnea-sanan jälkeen heti tätä utelit.) Lisäksi kesävauva on helppo pukea, kesävauvan isällä on kesäloma, kesävauva ei ole luokkansa nuorin, kesävauva saa syntymäpäivänään mansikkakakkua. Ja olihan varsin odotettavissa, kun naimisiinkin mentiin, että vauva sieltä sitten tulee, plops vain.

Ja voi että ärsyynnyn kaikista näistä!

Saan itse ajatella, että ajoitus on juuri hyvä, ja mitä muutakaan voisin? Meidän ihana vauva syntyy oikeaan aikaan, ei se muuten olisi juuri tämä vauva. Olisimme halunneet lapsen vielä opiskellessamme, mutta koska niin ei käynyt, niin ehdimme olla töissä hetken ja saan nyt enemmän kuin minimiäitiyspäivärahan, asumme tilavammin kuin opiskelijoina asuimme. Meillä on valkoinen sohva, auto, vihkisormukset. Vakituista työtä minulla ei ole, eikä sitä omistusasuntoakaan, mutta ainakin tuota ensimmäistä odotellessa saattaisi mennä potentiaalinen lapsentekoikä ohi kokonaan. Joten näin on varsin hyvä, tässä ja nyt.

Miksi sitten joillakin on tarve selittää, mitkä perusteet meillä on saada vauva juuri nyt? Vaivaannun, kun kuulen näitä. Aivan kuin lapsi olisi jokin tilaustuote, sellainen, joka kuuluu tiettyyn vaiheeseen. Valmistuminen, työ, häät, vauva. Näinhän se meilläkin menee. Mutta se aika siinä taustalla ei kuitenkaan ole yhtä suoraviivainen, sitä emme vain ole näyttäneet kaikille. Meistä ei tullut lapsettomuuden suurlähettiläitä, mutta joidenkin silmät ovat silti avautuneet. Ehkä sekin on jo hyvin.

Ostan, siis olen?

2010-06-10T15:10:00.004+03:00

Rintakumit!
Korviketta!
Kertakäyttövaippoja!
Kantoreppu!
Sitteri!
Itkuhälytin!

Perheemme virallisena vauvantarvikehankintavastaavana* keksin jatkuvasti uusia asioita, jotka voivat olla tarpeellisia. Eilen kantaessani kotiin bodyn jatkopaloja ja babylegsejä mieheni hieman jo vihjaili, että kai olen edelleen tietoinen, mitä kaikkea tuleville vanhemmille myydään tarpeellisina, vaikka ilmankin pärjäisi (ainakin jos ei tiedä kyseisen tuotteen olemassaoloa). Olenhan toki, ja siksi ylläolevan listan kalleimpia tarvikkeita tullaan hankkimaan varmaan vasta vauvan synnyttyä, jos koemme kyseistä tavaraa tarvittavan. Samoin kuin niitä monia muita asioita, joita en nyt edes huomaa ajatella.

Vauvantarvikeviidakko on hämmentävä, sillä kaikkeen saa laitettua rahaa mitä vain nollan ja tuhansien eurojen väliltä. Välillä melkein epäilee omia kykyjään tulevana vanhempana valita sitä parasta ja sopivinta vaunua, pinnasänkyä, turvakaukaloa, mitä vain - puhumattakaan kaikesta ei-materialistisesta puolesta. Mutta onneksi neuvola järjestää perhevalmennuksia, joista tosin olemme päässeet käymään vain yhdessä. Ei sillä, että sieltä saisi jotain korvaamatonta tietoa (vaikka siellä sentään näki ihan oikean vauvan), mutta siellä näkee ne muut odottajat kumppaneineen. Ja taas muistaa, että monenlaiset ihmiset saavat lapsia. Ei siis ilmeisesti tarvitse olla huolissaan, jos ei ole maisterin tutkintoa vauvanhoidosta ja lastenkasvatuksesta. Tiedonhankintataito on tosin ihan jees, niin ei tarvitse siellä mammapiirissä kysellä, miten saa äitiyspakkauksen tai jotain muuta kvg-tasoista. Satunnaisilla epävarmuuden hetkillä (joita varmasti riittää myös vauvan synnyttyä ihan tarpeeksi) siis psyykkaan itseäni, että me opimme tuntemaan parhaiten meidän vauvan ja että ehkä siitä kaikesta selviää. Kun kerran ne muutkin.

* mieheni on sitten selvästi vauvantarvikkeiden kokoamisvastaava ja tosimies-ei-ohjeita-lue-lähtöajatuksella varustettu käyttöönopastaja.

Kohtaaminen aurinkoisena iltapäivänä keskikaupunglla

2010-06-03T15:05:00.001+03:00

Henkilöt, toisilleen tuntemattomat:
Nainen, raskaana 36. viikolla, hame, aurinkolasit. Harppoo rautatien ylittävää siltaa käsilaukku olalla heiluen.

Mies, ikä ehkä himpun verran yli 30, farkkutakki auki, polvihousut, puolipitkät hiukset, kädessä puolitäysi kaljapullo. Ohittaa naisen sillalla, ottaa huikan pullosta.

Tapahtuma:
Liikennevaloissa mies pysähtyy, katsoo taakseen. Punaisten valojen aikana nainen ehtii kävellä odottamaan saman suojatien eteen. Vihreät valot, mies lähtee katua ylöspäin pitkin askelin, kuikuilee olkansa yli. Nainen kiiruhtaa myös eteenpäin.

Dialogi:
"Niin et syntyyks se kahden vai kolmen kuukauden päästä?"
"No ehkä kuukauden."
"Oho. Se on melkoista, kauheeta. Se synnytys."
"Aha."
"Nii siis onko se ihan tarkoituksenmukaista et mies siellä on? Ja katsoo kaikki mitä siellä alhaalla tapahtuu? Et itse ainakin olin ihan et..."
"Niin, eihän sinne oo pakko mennä"
"Pakko ja pakko, minä siellä olin koko ajan ja oli se kyllä tuskaa ja olisin voinu sanoo et lyö mua tuohon jos tekee mieli et sellaista kauheaa siellä kyllä et onko se ihan miesten paikka et nykyään sinne miehetki menee ja kattoo et mitä kaikkea ku ennen nämä on hoidettu jossain mis ei miehii oo ollut et jossain saunassa et kyllä se on"
"On teillä miehillä rankkaa!"

Loppukohtaus:
Mies kaataa olutta suuhunsa ja ylittää tien. Nainen jatkaa matkaansa vastakkaiseen suuntaan.

Keskiviikko.

2010-06-02T16:52:00.001+03:00

Mies sammuttaa aamulla herätyskellon torkun ainakin viisi kertaa, ennen kuin herää. Nousen, istun sohvalle, viikkaan kuivumassa olleita pyykkejä: harsoja, pieniä vaatteita. Mies syö aamupalaa, antaa suukon vatsalle ja vaimolle ja kiiruhtaa töihin. Itse jään istumaan paikoilleni. Kummallista, että ei tarvitse mennä minnekään, voin vain olla. Kuinka olenkaan tätä odottanut!

Ja silti. Ahdistaako se vähän? En voi enää kertoa, kuinka kiire olikaan töissä (tärkeillen), kuinka vaikeita ihmisiä/asioita/tilanteita kohtasin (huokaisten, hieman paheksuvasti), mitä hauskaa/mukavaa minulle tapahtui (nauraen, ainakin jälkikäteen). En enää nää työkavereita, en työpaikkaa, en saa samanlaista palkkaa. Ja etenkään en tiedä, koska seuraavan kerran haen töitä ja olen töissä. Jossakin. Silloin mikään ei ole enää samanlaista.

Kotiäiti. Uusi ammattinimikkeeni.

Vien pikkuiset vaatteet lipaston laatikkoon. Keitän teevettä, syön aamupalani hitaasti. Aurinko paistaa, tuntuu uuden elämän alulta.

Hidastunut askel ja muuta ihmettelyä

2010-05-18T19:55:00.002+03:00

Vauhtini hidastui huomattavasti muutama viikkoa sitten, kun kärsin alaselkäkivuista. Pää ja jalat kyllä menisivät, mutta jalat eivät kykene viemään vartaloa eteenpäin kivuttomasti sellaista vauhtia, että pitkäjalkaisesta ei tuntuisi, että nyt minä olen se hidas. Se, joka joutuu sanomaan jatkuvasti miehelle odota (toinen pitkäjalkainen kun ei heti tajua, että vaimo vain jää joka askeleella jälkeen eikä voi harppoa vierellä entiseen tapaan). Tuntui turhauttavalta sinnitellä töissäkin, kun jokainen askel oli vaivalloinen eikä ylimääräisiä askeleita tehnyt mieli ottaa.

Nyt olen kuitenkin muutamien päivien ajan saanut olla suhteellisen kivuttomassa olotilassa ja kävely on taas suhteellisen reipasta. En tiedä, oliko fysioterapeutilla käyminen ratkaiseva tekijä, vai onko tämä vain hyvää tuuria, että tässä vaiheessa raskautta voi vielä päästä selkäkivusta eroon, toivottavasti kokonaan. Olen kuitenkin tyytyväinen, kun yhtäkkiä tuntuu olevan huomattavasti enemmän energiaa ja vauhtia. Ehkäpä sekin tosin saattaa vaikuttaa, että jäljellä olevat työaamut voi laskea kahden käden sormilla, joten loma ei ole enää kaukana ja jaksaa vielä viimeiset päivät töissä. Kiire tulee, mutta ainakin sitten voisi lomailla hyvillä mielin, kun kaikki on tehty.

Alaselkäkipu on mielestäni tähän mennessä ollut tuskallisin vaiva. Sormukset ovat vielä sormessa (tosin eipä niitä tällaisessa lämmössä varmaan edes saisi pois ilman väkivaltaista otetta), ei supistele erityisesti, eikä mahdollinen hellekään ahdista. Olen edelleen vain niin onnellinen tästä olotilasta, että en haluaisi valittaa pienistä*. Miehen kanssa mietimme usein, miten ihmeellistä on, että meidän solut itse ymmärsivät alkaa rakentaa elämää. Miten se yksi ainoa munarakkula sitten kasvoikaan neljässä päivässä ensimmäisestä ultrasta tarpeeksi, oli siellä vielä toimenpiteen aikana, ja sieltä on sitten munasolu myöhemmin irronnut. Ja että alkio osasi kiinnittyä, alkoi kasvaa. Suorastaan ihmeellinen vauva.

Kaikki on siis vallan hyvin. Kuun loppupuolella vauvan tavarat saadaan toivottavasti paikoilleen, niin ehkä sekin konkretisoi, että vatsasta oikeasti tulee se ihmeellinen hikkaaja ja jalan venyttäjä (pitkäjalkainen kenties hänkin?) asumaan meille. Meille! Nyt valmiina ovat vanhemmat, vaunut, vaippoja ja vaatteita - nekin kenties riittäisivät hätätilassa.

* kollega on jostakin syystä useamman kerran kysynyt, eikö ole rasittavaa miettiä vaatetusta. Olen jotenkin hämmentynyt, koska a) ei ole, ja b) näytänkö siltä, niin kuin pukeutuminen olisi suuri ongelma?

Jäljet ensilumessa

2010-05-09T09:36:00.013+03:00

Viime syksynä, aika lailla kaksi viikkoa plussatestin jälkeen, silloin, kun aamulla herätessä ja töistä palatessa oli pimeää, satoi lunta. Ihan vähän, mutta niin, että maa peittyi valkoiseen höytyvään.

Illalla ovikello soi, oven takana oli pieni tyttö, joka myi koulunsa hyväksi lehteä. Näin, että toinen tyttö odotti ulkona ja puhui puhelimessa samalla kun reipas lehdenmyyjä selitti asiansa. Pahoittelin, kun minulla ei ollut käteistä lehden ostoon, joten toivotimme toisillemme vain hyvät illanjatkot.

Vähän myöhemmin ulos mennessäni näin, että ovesta hieman syrjään oli kirjoitettu lumiseen maahan jalalla. Siinä luki: Ä I T I.

Ensin hätkähdin: mistä he voivat tietää, että minusta ehkä tulee äiti? Jo sekunnin päästä tajusin, että ehkä tyttö oli puhunut oman äitinsä kanssa puhelimessa ja siinä ajatuksissaan kirjoitti lumeen, ei sen kummempaa.

Kuitenkin niin kauan kuin ensilumi oli maassa, katsoin aina ulos mennessäni, oliko kirjoitus yhä säilynyt. Toivoin sen olevan jokin enne, kertovan minulle siinä keskenmenopelossani, että kaikki menee hyvin, voin äitienpäivänä jo ajatella, että ihan kohta.

Lumi suli melko pian, kirjoitus hävisi, mutta me näimme ultrassa puolitoistasenttisen lapsenalun. En osaa vielä juhlia tätä päivää, mutta sitä vastoin eilen ajatuksissani olivat monet. Tänään mieleeni tuli tämä tarina, josta muistona on kännykkään ikuistettu kuva - jotta jälkien taika ei katoaisi.

Minuutin työ ja pitkä loma

2010-04-26T22:40:00.001+03:00

Yhtä varma kevään merkki kuin koirankakka tien laidassa on kesälomakeskustelut. Kuka menee naimisiin, kuka lähtee ulkomaille. Miten lomansa saa vietettyä tehokkaasti, ja kuinka monta viikkoa kukin on lomalla. En voi nyt oikein osallistua keskusteluun, sillä minulla ei ole varsinaista kesälomaa, ja äitiysloman alkuun ei voi suunnitella mitään matkaa, kun vauvan aikatauluista ei vain voi tietää. Mieheni taas on viime vuonna valmistunut ja aloittanut oman alansa hektisen työn, joten hänkään ei kesällä lomaile.

Illanvietossa, hyvän ruuan, juoman (kuulemma) ja seuran keskelle heitin kuitenkin huomautuksen niille muutamille neljän viikon lomakehuskelijoille, että voipas mieheni olla lomalla kesällä. Isyyslomalla. Kieroutuneella huumorintajulla varustettujen miespuolisten kavereiden mielestä tämähän on vallan epäreilua. Minuutin työstä pitkä loma. Onko se nyt reilua, kun toiset ovat olleet töissä koko vuoden.

Tilanne meni ohi, se oli vallan koominenkin naurunpyrskähdyksineen, eihän kukaan nyt tosissaan.

Eihän?

Vai ehkä sittenkin ihan vähän. Ei niin valhetta etteikö jotakin totta? Onkohan tässä asenteessa myös kannanotto oikeuteen isyysvapaista? Saako loman ansaittua näin helposti, tsuip vaan, ja sitten tähdätään kesälomaan?

Miten pahalta miehestäni ehkä voikaan tämä tuntua. Vitsi, jolle nauretaan, on hauska ilta, kaikki ovat hyvällä tuulella. Ja kuitenkin puhutaan meidän vauvasta ja sen maailman parhaasta isistä, joka on niin onnellinen. Rakastaa ja odottaa niin kovasti. Ikävöi vauvaa, kun olen töissä. Herkistyy, kun saa oman isyyspakkauksen, jossa on I love dad -body. Haluaisi olla vauvan kanssa kotona isyysvapailla, kenties pidemmänkin aikaa.

Eikä tätä edes minuutissa tehty. Aikaa odotuksen alkamiseen meni yli kaksi vuotta. Se on enemmän kuin 1051200 minuuttia. Niin kerta.

Onnellisuus

2010-04-18T22:45:00.003+03:00

Viime aikoina on tuntunut usein, että pakahdun onnellisuudesta.
Ihan yhtäkkiä, vaikkapa saunassa.
Kun sisään paistaa aurinko.
Pienen möyriessä vatsassa.
Kun syön jäätelöä parvekkeella (ja otan lisää jäätelöä, koska aikuisena voi jälkiruokaa syödä vaikka yhtä paljon kuin ruokaa).
Tai kun mies tervehtii ihanaa lastamme, kuulee sydänäänet.
Ja kun vauva mielikuvissamme on vaikka minkälainen osaava tyyppi, vatsassa tanssiva ja puhuva vauva.

Olisinpa tiennyt tämän kaiken viime keväänä.
Aivan kuin sumuverho olisi vedetty edestä pois, maailma tuntuu valoisammalta kuin aikaisemmin (tulkoon vaikka tuhkaa taivaalta).

Samalla tuntuu, että en saisi kirjoittaa näin, ettei jotakin pahaa tapahtuisi ikään kuin tasapainon vuoksi.

Kun huomasin, että rintaani on ilmestynyt kummallinen luomi, olin varma, että se oli se pakollinen paskaa niskaan -vastaisku olotilalleni.

Tällä viikolla sain kuitenkin huokaista helpotuksesta. Ajattelin tehdä sen kunniaksi kakun.
Ihan siksi, että nyt ajattelin nauttia elämästä, en pelätä.

Onhan kevät.

Vatsa.

2010-04-05T16:20:00.005+03:00

Lääketieteen lahja

2010-04-05T16:18:00.003+03:00

Aika ei juokse, enkä minäkään

2010-03-25T16:50:00.005+02:00

Olen huomannut, että ihmisillä on taipumusta päivitellä raskausaiheisilla palstoilla, kuinka aika suorastaan juoksee eteenpäin ja raskausaika on mennyt nopeasti ja kohtahan tässä on jo vauva sylissä. Vinkuminen ajan hitaasta kulkemisesta tosin näyttäisi alkavan viimeistään sitten, kun vauva on täysiaikainen, mihin voin ottaa kantaa vasta myöhemmin.

Minä olen siis ajan juoksemisesta eri mieltä. Tämä raskaus lönkyttelee eteenpäin, ehkä vain kävelee hiljakseen. Millään suihkukoneen siivillä tässä ei ole lennetty, vaan ehkä korkeintaan menty taajamajunan vauhtia. Tuntuu, kuin olisin ollut raskaana ikuisuuden, ainakin jo yli vuoden. Norsut ovat raskaana Wikipedian mukaan 20-22 kuukautta, joten jäljellä olisi 8-10 kuukautta, jos olisin norsu ja takana olisi raskautta 12 kuukautta*. En ole, mutta jäljellä olevat reilu kolme kuukautta laskettuun aikaan tuntuu kyllä pitkältä ajalta, tosin kuitenkin jo siltä, että voiton puolella ollaan.

Muistan syysloman ja sen, kun ajatteli tämän hoidon olevan edes pieni mahdollisuus odotellessa askelta eteenpäin. Sen, kun mies ensimmäisen kerran uskoi, että tämä voi olla tottakin. Muistan vielä liiankin hyvin alkuraskauden vaikeudet. Sen onnellisen ja niin surullisen päivän, kun tanssin illalla kyynelehtien katulamppujen valaistessa hämärää huonetta. Jouluisen hautausmaan. Joulunajan perhepäivällisen, kylpyhuoneen, nuoren lääkärin päivystyksessä ja iänvanhan ultralaitteen, jota hän ei osannut aluksi käyttää. Kaikki muistan kuin eilisen, ja kuitenkin kaikesta tuntuu olevan niin pitkä aika, kuin vuosi.

Nyt on kaikki hyvin. Nautin siitä, että vauva potkii. Aivan kuin hän olisi aina ollut siinä, ihan lähellä. Jos ehdin huolestua liikkumattomuudesta, pian tulee potku aivan kuin kertoen "älä huoli, täällä minä olen". Mies on tuntenut myös potkut jo lähes siitä asti, kun itse ne ensi kertaa selvästi tunsin eli 19. raskausviikolla. Vauva tuntuu myös usein näyttävän kaikki temput, pyörimiset ja potkut, kun miehen käsi on vatsalla liikkeitä tunnustelemassa.

Neuvolan äitiysoppaan vaikutuksen alaisena olen päättänyt alkaa laulaa vauvalle edes kerran päivässä. Oikeasti en laula ikinä enkä missään, mutta nyt teen poikkeuksen. Ehkä vauva ei sitä tiedä, jos laulan vähän nuotin vierestä?

Äitiyspakkauksen olemme saaneet, mutta muuten emme ole isompia tavaroita hankkineet. Ehkä sitten, kun aurinko paistaa lämmittävästi, lumet sulavat ja tulee oikeasti kevät.
Ehkä kevät voi tulla piankin.

* samaisen lähteen mukaan norsunpoikanen painaa syntyessään sata kiloa, joten on siinä kasvattelemista! - Ja tämähän on varmasti päivän tärkein tieto kaikille, oletan.

Makeanhimo

2010-03-18T16:04:00.002+02:00

Tämän vuoden puolella olen vähitellen päässyt eroon pahoinvoinnin aiheuttamasta ruokarajoittuneisuudesta, mikä olikin yksi joululahjatoiveeni. Aluksi olin jopa suunnattoman iloinen, kun tajusin, että teki mieli jotakin ruokaa, eikä syönyt vain siksi, että eläisi ja voisi hyvin, tai no, pahoinvoivasti, mutta ei kuitenkaan kuolisi nälkään. Syöminen on taas mukavaa, eikä maailma olekaan niin oksettavan pahanhajuinen paikka kuin ajattelin.

Pari viikkoa sitten, aivan yhtäkkiä, raskausvaivoihini tuli makeanhimo. Kuin salama kirkkaalta taivaalta aloin himota suklaata, ja kaupassa lapoin kärryihin makeishyllyn antimia kuin olisin ollut jokin hullu. Suklaahullu. Raskauden puoleen väliin asti ei tehnyt mieli makeaa, ja joulunakaan en syönyt kuin pari suklaata, joten ehkä tämä on vajaan puolen vuoden suklaavelkojen takaisinmaksu. Voisin vaikka elää suklaalla: aamupalaksi söisin Fazerin sinistä, haukkailisin levystä aivan kuin se olisi leipää. Lounaaksi kaivaisin esiin valkoisen Tobleronen (mallia iso), lautaselle sen asettelisin. Välipalan kunniaa saisi suklaaympyrässä toimittaa Kismet. Päivälliseksi Geisha-levy ja Fanipaloja, sulassa sovussa, ja iltapalaksi napostelisin Pätkiksiä.

Ainakin viikon ajan jatkoin suklaan vetämistä hillittömään tahtiin, kunnes ymmärsin, että ei se tässä vaiheessa ole enää erityinen ilon ja riemun asia, jos tekee mieli syödä jotakin, jos se jotakin tarkoittaa lähes kaikkea syötäväksi kelpaavaa.

Anonyymi suklaaholisti siis täällä hei, olen ottanut ensimmäisen askeleen ja tunnustanut ongelman olemassaolon, tai ainakin sen, että tätä menoa tästä tulee ongelma viimeistään silloin, kun vatsa häviää ja pitäisi päästä raskauskiloista eroon. Mutta hei, saisiko riippuvuusoireisiin kuitenkin syödä näin aluksi ihan pienen palan suklaata..?

"Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan"

2010-03-08T20:41:00.005+02:00

Viime viikkojen aikana vauvan potkut ovat vahvistuneet, minkä vuoksi olo alkaa olla luottavainen ja sitä mielenrauhaakin näkyy päivittäin. Tämä luottavaisuus näkyy konkreettisesti ainakin vähitellen karttuvien vauvakamojen määrässä eli pankkitilillä ja Visalla, mutta myös siinä, että yhtäkkiä minulla onkin muitakin huolia kuin raskaus, joka ei enää vie sataa prosenttia huolikiintiöstäni. Aloitan vaikka työstä.

Olen vakuutellut itselleni, että tuhannet muut nuoret naiset ovat samassa tilanteessa kuin minä: takana monen vuoden koulunkäynnit ja opiskelut, mutta vakituista työtä ei näköpiirissä nyt eikä varmasti ihan heti tulevaisuudessakaan. Elämään kuuluvat määräaikaisuudet, sijaisuudet, lyhyen varoitusajan työt, ehkä pienet työttömyysajatkin. Mahdollisesti lisää opiskelua, toinen tutkintokin. Elämä järjestyy kyllä. Mutta kun taas olisi se aika vuodesta, kun pitäisi alkaa vakuutella, että tässä minä nyt sitten olisin, tosin eri tilanteessa kuin viime vuonna, sillä minulla ei ole aikomustakaan tehdä ensi vuonna töitä*. Siis varsinainen jokaisen työnantajan unelma. Ei niitä vakituisia paikkoja kuitenkaan juuri ole, joten lähinnä hypoteettisesti olen miettinyt, minkälaisessa asemassa olisin työhaastattelussa tässä ulkoisessa habituksessani, ison vatsan vuoksi kun ei saa kuitenkaan tulla syrjityksi. Että pitäisikö haastattelusta kävellä suoraan tekemään rikosilmoitus vai miten tämä homma menisi.

Haastatteluita tai ei, olen päättänyt, että en stressaa tulevista töistä, tai lähinnä niiden puutteesta, ja annan toisten ikäisteni mulle-vakituinen-työ-ja-sitten-lapsia- puheiden elää heidän omassa maailmassaan vaikuttamatta minuun sen kummemmin. Olen tähän tilanteeseeni tyytyväinen, sillä raskaus ja vauva on kaikki, mitä olen eniten halunnut. Joskus jopa ajattelen, että vakituinen työ voisi olla ahdistavaa, tulisi sellainen olo, että siinä sitä sitten ollaan hamaan tulevaisuuteen asti eikä muuta voida. Sitä paitsi vaihtelukin virkistää.
Niin, vai kenties happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista?

Nykyisestä määräaikaisuudesta minun pitäisi kuitenkin ensin selvitä kunnialla loppuun. Olen huomannut, että on niitä naisia, ja tietenkin miehiä, jotka eivät vain ikinä tule ymmärtämään, että kaikilla lapsenteko ei ajoitu siihen, että se olisi mahdollisimman optimaalista työn kannalta. Samaiset naiset ovat itse lopetelleet töitä lähes synnytyssalissa, että voi kuule tyttö. Näiltä naisilta ei kannata koskaan kysyä mitään. Päivän kirjavinkkinä voisin siis antaa Liza Marklundin ja Lotta Snickaren Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra.** Jos olisin yhä raskaudesta koko ajan huolissani, en välittäisi supernaisista, mutta koska olotilani on hyvä, olen saanut aikaiseksi jopa kyyneliä näinkin turhasta asiasta, harmituksesta, vaikka samalla ymmärsin sen olevan niin turhaa.

Onneksi on myös niitä naisia, jotka tietävät. Jos en jostakin syystä voi olla töissä loppuun asti, toivon sitten muistavani heidän sanansa, että en ikinäikinä maailmassa tuntisi pienintäkään huonoa omatuntoa siitä, että ajattelen omaa ja vauvan hyvinvointia. Kun ei sitä maailman tärkeintä kukaan muukaan oikein puolusta, ellei minä ja mieheni.

Vaikka naistenpäivän ja etenkin tasa-arvon päivän pitäisi olla joka päivä, toivotan erikseen ihanaa naistenpäivän iltaa kaikille ihanille naisille. Ehkä joskus maailma voi olla paikka, jossa ne tärkeät asiat ymmärretään myös työelämässä kuuluvan elämään.

* ajanlaskuni elää edelleen ihan omaa elämäänsä ja alkaa siis syksyisin.
** Sitaatti on alkujaan Yhdysvaltain entiseltä ulkoministeriltä Madeleine Albrightilta: "There is a special place in hell for women who don't help other women". Marklundin ja Snickaren kirjasta on muuten myös suomenkielinen käännös.

Sirkuksen apina

2010-02-24T19:44:00.003+02:00

Rakastan raskauden myötä muuttuvaa vartaloani. Eräänä aamuna ihmettelin, mikä vatsaani vaivaa kun se tuntuu kovemmalta kuin ennen ja näkyy hivenen, vaikka olenkin selällään, kunnes tajusin, että sehän on vauvavatsa. Siitä lähtien raskausvatsa on mielestäni erottunut, vaikka yllä olisi minkälaiset vaatteet.

Pidän vatsani muodosta, pinkeästä ihostakin. Iltaisin rasvaan vatsani, ja vessassa käydessäni saatan kurkata peilistä myös sivuprofiilin. Pidän myös hivenen suurentuneista rinnoistani, ne näyttävät sopivan hyvin tähän koko kuvioon. Suhtaudun näihin muutoksiin lähinnä ihmetellen ja mielenkiinnolla. Kuinkahan suuri vatsani tulee olemaan? Tuleeko se olemaan muodoltaan pallo? Miten näillä rinnoilla imetetään?

Kohtuullisen luonteva suhtautumiseni suurenevaan vatsaan kokee kuitenkin pieniä kolauksia esimerkiksi töissä, missä välillä olo on kuin sirkuksen apinalla. Minusta tuntuu, että minua ja etenkin vatsaani katsotaan sitä mitenkään peittelemättä, vatsaani vilkuillaan kun kuljen ohi tai keskustelen, selkäni takana puhutaan. Joskus pidän puhuessani kädessä olevia papereita vatsan edessä aivan kuin suojellakseni pikkuista majapaikassaan.
Ei kaikkien tarvitse katsoa. Minun raskaus. Minun vauva.

Ehkä myös kuvittelen osan, ja vähäinenkin huomio tuntuu siis hämmentävältä, kun on itse jatkuvassa muutostilassa. Samanaikaisesti olen tästä kaikesta ylpeä ja ihmettelevä. Kovin odottava.

Armeijaefekti

2010-02-21T21:22:00.003+02:00

Olen nyt vihdoin ilmaissut töissä jälkikasvun ilmaantumisen myös muuten kuin vain kasvattamalla keskivartaloa. Muutaman päivän kokemuksella olen huomaavinani, että osa naispuolisista kollegoista vaikuttaa olevan varsin kiinnostuneita siitä, miten olen voinut, mitä syönyt ja voinko pahoin. Ympäripyöreän vastauksen jälkeen päästään kuitenkin asiaan, eli kysyjän omiin kokemuksiin. Todellisuudessa ketään ei siis ehkä kiinnostakaan, olenko himoinnut suolaista vai makeaa, vaan he haluavatkin kertoa itse, miten he voivat, mitä söivät ja kuinka pahoin he voivat. Ja se synnytyskin, voi että.

Tiedäthän armeijaefektin: kun nuori, armeijan harmaaseen tai vihreään pukuun sonnustautunut sotilas on lähdössä viikonloppulomalta ja poikkeaa lähikuppilaan, niin eiköhän jokainen vastaantuleva, kuppia ehkä enemmänkin jo kallistanut, nappaa jossakin vaiheessa hihasta ja kysy asepalveluksesta - päästäkseen itse kertomaan omista kokemuksistaan kyseisen laitoksen palveluksessa vuonna miekka ja kivi, tai kuinka sodassa tapahtui sitä ja tätä, tai kuinka ennen oli miehet rautaa, siinäpä vasta haastetta näille isänmaan toivoille.

On hämmentävää, kun äitikerhon pääsylippu näyttää lähenevän. Yritin selittää miehelle, että en osaa ajatella itseäni oikeana äitinä, ja jos puhun äidistä, tarkoitan omaa äitiäni, ja mummosta puhuessa tarkoitan lähinnä omaa mummoani. Ne muut äiti-ihmiset ovat yhä he. Miehen mielestä tässä ei ole mitään epäselvää: hän on ollut lapsemme isä ollut jo kauan. Ja minä olen äiti.

Jään siis odottamaan, että selviydyn seuraavaan kehitysvaiheeseen äitiytymisen prosessissa.

Ihana.

2010-02-16T19:38:00.003+02:00

Meidän vauva:
- vastaa kooltaan viikkoja, raskauden puoliväliä.
- on nöpönenäinen.
- pyörii, potkii ja kääntyilee.
- ei ole oikeinpäin, kun pitäisi olla, eikä tottele pyyntöjä kääntyä.
- saa jalat niskan taakse.
- on vallan ihana.
- painaa noin ison tuplahamburilaisen verran (tässä on vauvan verran hamburilaista, kommentoi mieheni ultran jälkeen, kun söimme ravintolassa)

Rakenneultrassa kaikki vaikutti olevan kuten pitikin. Pelotti, jännitti ja melkein teki mieli pyytää anteeksi vauvalta, että sillä tavoin menemme häntä katsomaan, ikään kuin etsimään mahdollisia vikoja. Vaikka olisihan joistakin löydöksistä hyvä tietää etukäteen, vauvan parhaaksi, että hän voisi saada parasta mahdollista hoitoa heti syntymästään alkaen.

Sukupuolta emme tiedä. Minä odotan vauvaa, lasta, sillä jotenkin en nyt osaa ajatella hyörijän olevan tyttö tai poika. Olkoon kumpi tahansa, se on juuri hyvä. Me maltamme odottaa tapaamista, vaikka mies olisikin tahtonut kuulla sukupuolen etukäteen.

Töissä on tähän aikaan vuodesta taas hirveä kiire, mutta se ei minua nyt suuresti stressaa. Kun kirjoitan kalenteriini pitkää to do -listaa, kurkistan samalla sisäkannen alla olevaa neuvolakorttia, jossa päällimmäisenä on uusin sivuprofiilikuva. Niin ihana. Ehkä uskallan pian kirjoittaa heinäkuulle kalenteriin myös että: laskettu aika.

Luontodokumentti

2010-02-10T17:02:00.002+02:00

Millainen on paratiisikolibrin soidintanssi? Entä kuinka vaivatta partakorppikotkat liitelevät saalista etsiessään? Lintujen maailmassa on myös erikoisia pesänrakentajia ja höyhenillään koreilijoita.
(lainaus: Avara luonto, osa 5/10 Linnut)

Raskaus on edennyt lähes puoliväliin. Vaivoina ovat olleet yllättävä, mutta myös nopeasti loppunut verenvuoto sekä raju vatsatauti, mutta onneksi vastapainona ihana kasvava vatsa, viikko sitten tuntuneet ensimmäiset liikkeet, miehen onnellinen ilme liikkeen tuntiessaan ja yhteinen onnellisuuden ja kiitollisuuden tunne tästä raskaudesta.

Mies odottaa vauvaa kovasti. Hän on myös kovin helpottunut siitä, että olemme tässä ja nyt, näin onnekkaita. Edes ystävien pakokauhuiset ilmeet ja kyselyt (eikö edes ihan vähän tule paniikki perheenlisäyksen takia) eivät saa häntä puhumaan tästä onnestamme kuin se olisi kepeästi ja vallan huolimattomasti aikaansaatu asia, sellainen, että vähintääkin pitäisi harkita maastamuuttoa Karibialle, olla kauhusta kalpea ja lähes tuntea pallo jalassaan. Sitä vastoin mies seuraa innokkaana minussa tapahtuvia muutoksia, on ylpeä.

Ylpeyttä äänessään hän myös totesi yksi ilta sohvalla makoillessamme minun olevan kuin oma luontodokumentti.
On tämä niin ihmeellistä.

Viis ja puol

2010-01-20T21:39:00.000+02:00

Epätieteellisen, empiirisen ja täysin subjektiivisen tutkimukseni mukaan mielenrauhan säilyminen kestää tasan viisi ja puoli päivää lähtien siitä hetkestä, kun kaiken on todettu olevan hyvin. Näiden päivien aikana ehtii kuitenkin:
shoppailla vaatteita itselle ja pienelle
tilata netistä lisää vaatteita, joista epäsopivat palautetaan heti seuraavana päivänä
hymyillä yltiöonnellisena, kun aurinko paistaa työpaikalla sälekaihtimien välistä ja yrittää selittää äkillistä onnen tunnetta auringon ilmaantumisella.

Ja sitten, kuudentena päivänä. Paha päivä töissä ja vatsaa kivistää, ei kai siihen muuta tarvita. Harkitsen taas sadannen kerran dopplerin tilaamista. Mieheni mielestä se vain voisi lisätä huolestuneisuutta, jos ääniä ei saakaan kuuluviin, ja kaikki voisi silti olla hyvin. Ja hän on oikeassa. Mutta entäpä jos äänet kuuluisivatkin aina hyvin ja mieleni rauhottuisi? Niin, taas hetkeksi. Kenties mielenrauhan säilymisen aika jopa lyhenisi. Toivon, että liikkeet alkaisivat jo tuntua, niin olisi jotakin konkreettista muistutusta tästä raskaudesta.

Lapsettomuudesta konkreettinen muistutus sitä vastoin putosi laukustani lattialle kaupan kassalla pari päivää sitten. Laukkuun, jonne yhden klinikkakäynnin jälkeen sulloin pistämiskamat, oli ilmeisesti jäänyt yksi neula, joka yhtäkkiä, keskellä päivää, ikään kuin taas muistutti minua viime vuodesta. Kops vain. Toivottavasti ne S-marketin mummot eivät nyt luule, että olisin jokin pahakin narkkari siellä villakangastakissa pyörimässä heidän hedelmätiskillään. Hämärä tyyppi, kertakaikkisesti.

Kopiohuonekiljahdus

2010-01-13T19:32:00.003+02:00

Emme ole kertoneet raskaudesta vielä aivan julkisesti, ja nekin, jotka tietävät, on peloteltu alkuraskauden epävarmuudella ja suomalaisella kel' onni on se onnen kätkeköön (kunnes vatsa tulee esiin) - asenteella. Julissa, joissa olevien tätien ja setien korviin vauvauutinen ei ilmeisesti ollut vielä ehtinyt, yli 90-vuotias isomummokin suorastaan kuiskasi, miten olen voinut. Hiljaa puhuimme, jotta muut eivät kuulisi, hän ryppyisillä käsillään sipaisi käsiäni, myöhemmin kauempaa katseli hiljaa hymyillen, nyökkäsi hyväksyvästi nauravin, viisain silmin.

Kaverimme eivät myöskään tiedä elämämme ihanasta yllätyksestä, paitsi yksi, se ainoa hoidoistakin tiennyt. Kukaan ei myöskään ole kysynyt mitään, vaikka vietän tipatonta tammikuuta juomattoman joulukuun ja maltaattoman marraskuun jälkeen. Toisaalta en ole myöskään julistanut alkoholittomuutta suureen ääneen, mutta jos joku minun kaltaiseni punaviinin ja kuohuviinin lipittäjä yhtäkkiä kieltäytyisi lasillisesta ja kuitenkin kasvattelisi kaljamahaa, niin en voisi olla epäilemättä hiljaa mielessäni. Mutta ehkä he vain luulevat, että olen lihonut jouluna.

Töissäkin ajattelin, että tuskin kukaan uskaltaa naispuoliselta kollegaltaan kysyä joulun jälkeen, että odotatko vauvaa (vai oletko vain syönyt kymmenen kinkkusiivua ja muutaman konvehtirasian liikaa ja näytät siksi noin lihoneelta porsaalta). Olin väärässä, tänään se tapahtui, kello 13.15, puolitoistatuntia lounaasta ja kahdesta pastalautasellisesta. Kysymys kopiohuoneessa, johon en oikeastaan ehtinyt edes vastata ennen iloisia ja suorastaan hihkuvia onnitteluita ja halauksia. Toivon, että koko käytävä ei kuullut, koska mielelläni odottaisin raskauden puoliväliin, rakenneultraan, ennen kuin kerron esimiehelle. Mutta jos joku huomaa aikaisemmin, niin en ainakaan aio meidän pienen olemassaoloa kieltää. On se kuitenkin meidän vauva.

Tästä tämä alkaa!

Sydänääniä

2010-01-09T11:58:00.005+02:00

Kuulin sydänäänet, ja samalla hetkellä päästäni katosivat kaikki ne muut huolet ja kysymykset, joista olisin voinut kysyä samalla kertaa. Seuraavalla kerralla kirjoitan kaikki etukäteen paperille, jotta muistaisin siinä jännityksessä, että oli minulla asiaakin.

Kummallisessa onnen huumassa vietin muutaman tunnin kulutusjuhlaa. Kävin hierojalla, lounaalla, ostin itselleni saappaat, lyhyen äitiyshameen (en tajua, mikä minut sai uskomaan, että tulisin pitämään niin lyhyttä hametta sitten, kun vatsa tästä kasvaa, kun normaalistikin hameeni ovat lähes polviin asti), ihmerasvoja kasvavalle vatsalle ja vauvalle fiilistelyvaatteita*. Illalla vain makasin sohvalla ja pidin kättä vatsalla. Kummallista, mutta tuntui siltä, että vaikka en tehnyt mitään, tein silti jotakin. Onhan sisälläni toisetkin sydänäänet.

*onko muuten aina niin, että ne ensimmäiset, söpöt vaateostokset ovat juuri niitä, joita ei koskaan käytetä, koska ei vain osaa vielä ostaa oikeanlaisia, käytännöllisiä vaatteita ennen kuin itse paketti saapuu maailmaan ja ymmärtää, mitä sellaiselle pitäisi pukea? Minkälaisia ne oikeat vaatteet ovat?

Ja taas

2010-01-07T18:21:00.002+02:00

Melkein viikon ehdinkin yrittää toipua edellisestä vuodosta, kun taas se tapahtui. Verenvuoto muuttui kuitenkin myöhemmin rusehtavaksi, joten sain itseni rauhoitettua ainakin jollakin tasolla ja päätin odottaa pian tulevaa seuraavaa neuvolakäyntiä, jolloin terveydenhoitajan lupauksesta kuunnellaan myös sydänäänet. Pelottaa, mutta taas voin vain odottaa (mikä ei lienee yllätä ketään blogin pitempiaikaista lukijaa).

Haluaisin kirjoittaa jostakin muustakin kuin eritteistä ja peloista.

Vaikkapa siitä, että päivystyksessä käynnin jälkeen ostin pikkuiselle potkupuvun ja lakin piristääkseni itseäni.

Tai että työt alkoivat, eikä minulla ei ole mitään tietoa mistään päivämääriin liittyvästä, koska elän raskausviikkojeni mukaan ja kuvittelen kalenterinkin tuntevat universaalisti sellaiset päivät kuin että nyt on meneillään 15. viikko ja rakenneultra on päivänä 20+1.

Siitä, että mies sanoo vatsassa eläjälle: isi täällä hei.

Että en ole käytännössä harrastanut mitään liikuntaa plussatestin jälkeen (koottuina selityksinä: kuvotus, pelko, väsymys, influenssa, pitkä toipumisaika, joulu - hei ihan oikeesti, jouluna syödään, ei hikoilla).

Ja vielä oman navan ympärillä pyörimistä, eli vatsastani, joka joulun aikaan näytti siltä, kuin olisin raskaudessa pitemmälläkin, tuntuu nyt kutistuneen, mutta vain sen verran, että todellakin näyttää siltä, kuin en olisi (tai siis ole) harrastanut liikuntaa kahteen kuukauteen.

Mutta silti aina kirjoitan, että odotan. Odotan sydänääniä, turvallisempia viikkoja, jos sellaisia onkaan. Odotan sitä, että uskallamme kertoa joillekin kavereille tästä. Sitäkin, että tuntuisi ihan oikealta odottajalta.
Ehkä kohta.

Mun vuosi

2010-01-02T12:05:00.000+02:00

11 ultraa lapsettomuusklinikalla
2 keltaista purkkia neuloja, ruiskuja ja ampulleja
1 häät (omat)
5 lomaa
1 sairausloma
1 kysta
2 hautajaiset
2 kihlajaiset
1 tätä-itkua-en-kyllä-saa-loppumaan-olotila töissä pienestä asiasta 2 päivää Pregnylin ja 3 päivää läheisen kuoleman jälkeen
4 OI + IUI
8 positiivista raskaustestiä
4 ultraa alkuraskaudessa (näistä 1 päivystys)
7 viikkoa kuvotusta
paljon: epätoivoa, pelkoa, odottamista
valtavasti: onnen hetkiä, toivoa.

Hyvää, parempaa, parasta uutta vuotta toivoen,
nuuti

Päivystys

2009-12-29T14:00:00.000+02:00

Oi miten tämän joulun pyhät menivätkään rauhallisesti. Perheemme iloitsevat raskaudesta, olen saanut rauhassa pyöriä oman mahani ympärillä, näyttää ultrakuvia, kertoilla olotilastani. Aivan erilaista, kuin viime vuonna.

Mutta itku pitkästä ilosta, vai miten se kaikkien aikojen tunnelmanpilaaja-sananlasku menikään.

Leppoisa joulunvietto loppui ennen kuin kuusi oli kannettu ulos tai kukaan edes miettiny piparkakkutalon syömistä. Joulu loppui kylpyhuoneeseen veren valuessa paperiin. Paniikkikertoimen kohotessa analysoin miehelle verenvuodon määrää suhteessa kuukautisiin ja pidättelin itkua. Ei nyt, eikö tässä pitäisi jo kaiken olla ihan hyvin, vai onko tämä nyt joku rangaistus, kun hetken menin ultrakuvilla leijumaan, iloitsemaan, ja nyt sitten muistutetaan jostakin ylemmältä taholta, että pois pilvilinnoista, mitä vain voi sattua.

Olisin ehkä ollut kohtuullisen sietämätöntä seuraa, jos olisimme vain jääneet odottamaan. Katosimme siis perhepäivällisen jälkiruokapöydästä suoraan päivystykseen.

Päivystyksen ultra oli huono, mutta hetken yrittämisen jälkeen sillä saatiin näkyviin liikkuva pikkuisemme sekä lopuksi myös syke. Kaiken pitäisi olla hyvin, toistaiseksi ainakin.

Henkisesti taas minulla menee luultavasti pitempi aika, että uskallan odottaa onnellisesti. Pelkään käydä wc.ssä, pelkään lähteä kaupungille, ei tee mieli tavata ketään eikä ainakaan, edelleenkään, kertoa raskaudesta.

En tiennyt, että tämä voisi olla näin raskasta. Vaikka olisihan se ehkä pitänyt tajuta jo nimestä, raskaus. Meillä on pitkä matka edessämme.

Kolme äitiä

2009-12-27T22:10:00.004+02:00

Ensimmäisen äidin, jonka ei ikinä pitänyt luovuttaa, nujersi syöpä, julma, julma syöpä. Valkoinen risti lumen peittämällä haudalla, jo palaneita kynttilöitä, sekä niitä, joissa liekki yhä lepattaa hyytävässä pakkasessa. Niitä sinnikkäitä, aivan kuin hän.

Toinen äiti, periksiantamaton ja sinnikäs hänkin, laskee kukkia lapsensa haudalle. Sen, joka oli ehkä täyttänyt tehtävänsä jo ennen maailmaantuloaan, ehkä liian hyvä tänne, enkeli jo syntyessään. Ruusut ovat kuihtuneet, uudet kukatkin jäätyvät pian hautakiven juurella, mutta rakkaus on ikuinen.

Kolmas äiti, joka ei itse vielä osaa kutsua itseään äidiksi, pitää kohmeisilla käsillään kiinni kynttilöistä. Ajattelee omaa lastaan, joka on vielä niin pieni, että hänen pitää kasvaa ennen syntymää monta kymmentä senttiä, mutta niin suuri, että ajatus hänestä, ihan lähellä kasvamassa, tuntuu niin normaalilta. Välillä tuntee, kuitenkin, huonoa omatuntoa siitä, että ei uskalla täysin luottaa kaiken menevän hyvin. Jos kaikki menee hyvin ja tämä syntyy, ensimmäiseksi sanon sille anteeksi, että en uskonut sinuun, hän ajattelee. Polun reunaa kulkiessaan ja pipon alta pilkistävien hiusten huurtuessa kasvoihin hän miettii niitä lapsia, jotka menettivät äitinsä, ennen joulua, ja sitä äitiä, joka on menettänyt lapsensa. Ja niitä monia, jotka yhä odottavat, odottavat, odottavat.

Niin he kohtaavat, nämä kolme äitiä, yhtenä vuoden vilkkaimmista päivistä, hautausmaalla.
On talvipakkanen, ja kynttilämeri valaisee pimeyttä.

Paluu kartalle

2009-12-13T12:45:00.001+02:00

En ole kirjoittanut, sillä en ole ehtinyt saada ajatuksia siirrettyä aivoista näppäimistölle oikeassa järjestyksessä. Lisäksi sairastuin influenssaan jokin aika sitten (juuri siihen, jossa etuliitteenä on joulupöydän sinapilla hunnutettu yksilö*) ja olen ollut sairauslomalla. Töihin palatessa kaikki ne työt, jotka olisi pitänyt tehdä yli viikon ajalta, odottivatkin sulassa sovussa isossa pinossa, ja sen lisäksi vielä normaalit työt. Toivoin jälleen hetken aikaa, että olisin töissä vaikkapa jossakin tehtaassa, jossa oven suljettua voisi ihan huoletta viettää vapaa-aikaa tai sairauslomaa luottaen siihen, että joku toinen hoitaa hommat sillä aikaa - ei sinne liukuhihnalle tietääkseni mitään kasaumaa synny, vaikka joku olisikin flunssassa. Nyt kaikki on kuitenkin jo ihan hyvin järjestyksessä. Selvisin, sekä influenssasta että työkiireestä.

Ne ajat, kun en ole yskinyt, olen yökkinyt. Kuvotusta riittää, mutta harvemmin kuitenkaan oksennan. Olen myös väsynyt joka ikinen päivä, mutta varsin onnellinen. En haluaisi siis valittaa mistään, koska ovathan nämä oireet kuitenkin merkkejä siitä, että raskaana tässä ollaan, ellei toisin todisteta.

Sisälläni kasvavasta alkiosta on muuten vasta tullut sikiö. Se heilutteli ultrassa käsiään ja jalkojaan, molempia ultraajan laskujen mukaan kaksi kappaletta. Mies jo tohkeissaan selitti äidilleen, että sillä oli käsiä ja jalkoja neljä kappaletta molempia. Ei kun kaksi.

Tulisipa siitä ihan ihminen. Se on suurin toiveeni nyt.

Jos saan toivoa joululahjaksi vielä yhtä pientä asiaa, niin toivoisin saavani normaalin makuaistini takaisin joskus. Olen nyt yli kuukauden syönyt kurkkuvoileipiä, hapankorppuja, Voimalehmä-vanukkaita, klementiinejä (joita tekisi mieli alkaa boikoitoida pahanmakuisen ulostulon seurauksena) sekä ruokia, joita syötiin lapsena, kuten vaikkapa nakkikeittoa tai makaronia ja jauhelihaa. Olisi mukavaa, jos edes tekisi mieli syödä jotakin muuta, eikä söisi vain omia rajoittuneita ruokiaan, ja niitäkin vain sen vuoksi, että jotakin on pakko syödä, jotta elää. Tämä on varmasti jokin rangaistus minulle, koska olen aina pitänyt nirsoja ihmisiä äärimmäisen rasittavina ja käsittämättöminä...

* en halua, että silläkin hakusanalla tänne eksyttäisiin. Kerran kun menee kirjoittamaan kuvainnollisessa mielessä vaikkapa peräpukama, niin eiköhän tänne ole siihen hoito-ohjeita etsiviä tullut ties kuinka monta.

klo 13.28.27

2009-11-24T19:21:00.001+02:00

Naisen äiti, yksi niistä harvoista, joka lapsettomuudesta ja alkaneesta raskaudesta tietää, ristii kätensä, vaikkei uskonnollinen olekaan.

Nainen istuu sohvalla, ei puhu eikä ajattele mitään. Ulkonäkö: ei edes ripsiväriä pelastamassa kalpeaa ulkonäköä (koska naisella ei tällä hetkellä ole vedenkestävää ripsiväriä ja koska hän ei olisi ehtinyt aamulla juosta kauppaan ja koska tavallinen ripsiväri ei vain käy, jos on melkein varma, että tulee itku, kävi miten kävi).

Naisen mies istuu vaimonsa vierellä sohvalla klinikan odotustilassa, paikassa, jonne tuleminen on tuntunut aikaisemmin ahdistavalta, lähes päivän pilaamiselta. Puhuu niitä näitä, riisuu takkinsa.

Neljä päivää aikaisemmin naisen rannekello lakkaa käymästä.

Kolme päivää aikaisemmin nainen järkyttyy paperiin tulleesta verestä.

Kaksi päivää aikaisemmin nainen ei jaksaisi odottaa enää, sillä ajoittainen verenvuoto pysäyttää kaikki ajatukset, toiminnot, merkitykset.

Päivää aikaisemmin orkidea pudottaa viimeisen kukkansa.

Edellisenä yönä sataa vettä niin, että ikkunalaudoissa ropisee.

Saman päivän aamuna sairauden kanssa kamppaillut läheinen häviää taistelun ja nukahtaa, kauniina, levollisena.

Samaan aikaan ihmiset kiiruhtavat, tekevät töitä, laiskottelevat, lomailevat, nauravat, itkevät, suuttuvat, ilahtuvat.

Viisi minuuttia myöhemmin nainen ja mies näkevät sykkeen ja raskausviikkoja vastaavan ihmisenalun ruudulla.

Kahden ja puolen tunnin kuluttua nainen itkee. Elämää. Sitä, että samana päivänä kun hän saa kuulla ehkä tulevansa äidiksi, menettävät naisen tuntemat kaksi lasta oman äitinsä.

Olenko minä tuo nainen?

Perjantai kolmastoista päivä

2009-11-17T17:14:00.002+02:00

Silloin se sitten tapahtui. Vuotoa. Ei mitään epämääräistä ruskeaa, vaan ihan selvää, punaista verta. En ollut kotona, joten en edes voinut mennä sohvan nurkkaan itkemään, vaan piti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka olikin.

Ajattelin:
Että se oli sitten siinä, raskausviikkoja vähän päälle 6.
Menenkö sitten alkuraskaudenultraan vain toteamaan asian.
Miksi pitikään varata se neuvolakin, onpa kurjaa alkaa perua näitä aikoja.
Mies pettyy niin paljon. Juuri sain hänet vakuuteltua, että kaksi viivaa tarkoittaa raskautta.
Ei kerrotakaan vanhemmille jouluna. Mistä edes kertoisimme? Sellaisen menetyksestä, jota ei ehkä koskaan ollutkaan?
Vastahan sain tasavahvat viivat epäuskoa vastaan tehtyyn varmistuksenvarmistuksenvarmistuksenvarmistustestiin.
Mutta eihän se mitään kerro. Hormoniahan voi olla vaikka kuinka pitkään.
Onko tämä lopun alku?

Ja ennen kaikkea:
en jaksa aloittaa alusta. Lääkäriajan varaus, lääkkeet apteekista, esimiehelle selittäminen, sijaisen hankkiminen, töiden suunnittelu niin, että sieltä voi olla pois, piikit ja mustelmat, kävely klinikalle, tutkimus, uusi aika, lisää lääkettä, esimiehelle selittäminen, töiden järjestäminen, toimenpide, kävely klinikalta kotiin ja orastava toivo vajaaksi kahdeksi viikoksi. Kenties myös kokonaan uusi hoitomuoto vähintäänkin tuplamäärällä klinikkakäyntejä ja lääkkeitä. Menisikö siinä taas kaksi vuotta, että tulisi tulosta?

Yöllä en nukkunut montaa tuntia.
Seuraavana aamuna kuitenkin huokasin helpotuksesta. En ollut vuotanut yön aikana kuiviin hotellin valkoisille lakanoille, maailma ei ollut pysähtynyt, aamu valkeni kuten ennenkin, harmaana, mutta uutena päivänä kuitenkin.
Sitä helpotuksen huokausta kesti lounaaseen asti, kunnes taas.
Verta. Paperissa.

Nyt on kolmas päivä lauantain jälkeen. Toivon, toivon, toivon niin paljon, että tämä oli vain harmitonta alkuraskauden vuotoa, joka ei ole kai edes mitään harvinaista. Kipuja ei ole, eikä vuoto ole mitenkään verrattavissa kuukautisiin, vaikka sitä ihan selvästi kuitenkin tuli. Näihin tietoihin lohduttaudun ja toivon pääni kestävän ultraan asti.
Sen pitemmälle en uskalla ajatella.

Muka-oireita

2009-11-12T15:13:00.000+02:00

Ultraa odotellessa ehdin kuvitella itselleni lisää raskausoireita. Kuten vaikkapa nälän. Haaveilen Hesburgerin kerroshamburilaisesta, jättijuustosta, mistä tahansa kebabista, pitsasta. Töihin olen alkanut viemään välipalaksi hedelmiä, koska se tuntuu yhtäkkiä välttämättömältä eloonjäämisen kannalta. Tulevan koulutuksen ohjelmasta korostin yliviivaustussilla ensimmäisenä ruoka-ajat.

Toinen muka-oire on lievä kuvotus. En ole varma, kuvittelenko tämän, koska minulla on muutenkin melko herkkä oksennusrefleksi. Toivon myös koko ajan jotakin merkkiä siitä, että minussa on nyt oikeasti tapahtumassa suuria asioita, joten ehkä alitajuisesti saan tämän itse aikaan, jotta voisin aamuisin kakoa tyytyväisenä pää vessanpöntössä, kyyneleet silmissä.

Tänään tuntuu kuitenkin taas normaalilta. Minulla ei ole turvotusta, vatsatuntemuksia enkä ole oksentanut. Rintojen arkuuskin on vähentynyt. En enää lue, mitä meidän alkion kehitysvaiheet nyt ovat, koska ne kuulostavat niin suurilta asioilta (sydän ja sen syke, aivot ja kaikkea muuta olennaista), että voin vain toivoa solumöhkäleen selviytyvän elämän ensimmäisistä haasteista.

Ultraan on vielä ihan liian monta päivää.

Olisipa tämä nyt totta.

jkmh

2009-11-06T15:09:00.000+02:00

Tuntuu vaikealta kirjoittaa raskaudesta. Melkein kuin kuvittelisin koko olotilan. Luulin, että kun olen raskaana, ilmoille kajahtavat fanfaarit, suu kääntyy kestohymyyn ja koen jonkinlaisen sisäisen valaistumisen. Ei. Emme ole miehen kanssa juurikaan hehkuttaneet asiaa keskenämme, lähinnä vain heittäneet ilmoille pieniä ajatuksia, tulevaisuuden visioita, jotka kaikki päättyvät lauseeseen jos kaikki menee hyvin (jkmh).
- menemme ultraan, jkmh.
- menemme neuvolaan, jkmh.
- koska se vatsa alkaa oikein kasvaa, jkmh.
- voisiko vanhemmille kertoa viimeistään jouluna, jkmh.
- voisi alkaa ihan oikeasti etsimään uutta asuntoa eikä yhä vain vitkastella, etenkin jkmh.

Itse asiassa miehen ensimmäinen reaktio haalean haaleaan plussaan oli lähinnä aha. Sitten joidenkin päivien päästä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, hän ymmärsi, että tämä voikin onnistua, mikä aiheutti yhtäkkisen emotionaalisen hyökyaallon.

Minusta tuntuu normaalilta. Paitsi:
- paleleeko minua ehkä enemmän kuin tavallisesti? (ei, kenellä tahansa on kylmä marraskuussa)
- olenko tavallista väsyneempi? (en, kuka tahansa on väsynyt marraskuussa)
- käynkö vessassa tavallista useammin? (en, ei minulla muutenkaan ole seurapiirirakko, ja nyt neuroottisena tarkistan tilanteen useammin, koska tuntuu, että vuoto voi alkaa koska vain)
- ovatko rintani edes vähän arat? (ovat, vähemmästäkin puristelusta rinnat kipeytyvät, kun epätoivoisesti toivoo itselleen raskausoireita ja tarkistaa rintojen tilanteen työpaikan vessassa noin viisi kertaa päivän aikana)
- näytänkö kuitenkin onnellisemmalta kuin tavallisesti, vaikka onkin marraskuu ja ankeaa? (miehen mukaan kyllä, tämän alitajuisen onnellisuuden hehkun huomaa kuulemma kauas)

Linnunkakkaa

2009-11-03T17:07:00.000+02:00

Olisi ihanaa, jos uskaltaisi olla onnellinen, huoleton, ongelmista tietämätön. Mutta koska tämä on ollut niin monen ultrauksen, lääkärikäynnin, piikin, itkun ja euronkintakana, pelkään, että onni otetaankin pois ja sitten kaikki täytyy aloittaa alusta.

Toinen puoli minusta uskaltaa iloita. On tämä jo enemmän kuin ennen. Antaa toivoa tulevaan, mikä se ikinä onkaan.

Kerronpa tarinan.
Viime keväänä, joskus silloin, kun auringonsäteet olivat jo hetken ulottuneet maahan asti saaden ruohon vihertämään ja routaisen maan lämpenemään, menimme vuoden ensimmäiselle piknikille. Katoin viltin päälle syötävää, ja käsissämme olivat siideri- ja oluttölkit. Aurinko paistoi, linnut lauloivat. Silmät häikäistyvät ilman aurinkolaseja aivan kuin olisi herännyt talviunilta. Iholla tuntui lämpöä, rinnassa rakkautta.

Leppoisan iltapäivähetken keskeytti pieni kolahdus. Se ainoa lintu, joka koko äärettömällä sinitaivaalla sillä hetkellä liiteli, kakkasi siideritölkkiin. Kuinka todennäköistä siis on, että kun istuu piknikillä parin neliömetrin alueella kädessä tölkki, jossa on neliösentin kokoinen reikä, niin siideristä tulee juomakelvotonta linnunkakan vuoksi?

Seuraavalla piknikillä ei kuitenkaan ollut järkeä alkaa pelätä saavansa tölkkiinsä lokin paskaa, koska se vain on epätodennäköistä, että linnunkakkaa osuu aina saman ihmisen päälle. Taivas on kuitenkin iso ja minä pieni.

Koska olemme jo saaneet käteemme lapsettomuushoitokortin, en jaksaisi pelätä koko aikaa tuulimuna- ja keskenmenokortteja. Olen mieluummin tällä hetkellä edes vähän onnellinen, ihan varovaisesti. Ja se tuntuu nyt melko hyvältä.

Hämmennys

2009-10-31T19:00:00.000+02:00

Olen raskaana.
Ehkä. Mahdollisesti. Kai.
Toivottavasti.

Syysloman matkamme seurauksena saime testiin kauan kaivatut kaksi viivaa. Testiviiva on yhä kylläkin haaleampi kuin kontrolliviiva, mutta niin selkeä, että mieskin huomasi. Ikinä aikaisemmin en ole saanut mitään viivaan viittaavaakaan edes hyvällä tahdolla ja mielikuvituksella, vaikka kuinka olen eri valoissa testejä tuijottanut ja käännellyt, toivonut. Jotakin siellä on ainakin tapahtunut.

Minusta ei tunnu miltään, ei ainakaan raskaana olevalta.

Huomaan, että en myöskään tiedä mitään raskaana olemisesta.

Ultrapäivän kirjoitin kalenteriin lyijykynällä, vaikka pöydällä oli valmiina mustekynä. Toivon niin paljon, että minun ei tarvitse pyyhkiä merkintää pois.

Putkiajattelu

2009-10-12T18:27:00.006+03:00

Jälleen kerran voin todeta, että kaveripiirissämme ei todellakaan ole ketään, jolla voisi olla pienintäkään aavistusta, mitä käymme läpi.

Yksi arvioi meidät ihan tosi aikuisiksi, koska olemme naimisissa, kädessä maisterin paperit, töissä. Että mitä vielä. Niin no mitäpä siihen voi sanoa. Mumista jotakin vuokralla asumisesta ikään kuin vastalauseena sille, että ei tässä ihan vielä olla asuntovelallisia ja hiekkalaatikkoa pihalle rakentamassa.

Toinen tyyppi kertoi yhteisen kaverin tulevasta perheenlisäyksestä, ja samalla heitti oletuksen, onkohan meillekin jo tulossa. En kai voi suoraan syyttää kaveria putkiajattelusta, sillä tämähän järjestys varmasti kuuluisi perinteiseen kaavaan, jossa lasta aletaan odottaa heti valmistumisen ja häiden jälkeen. Koska olin juonut pari lasia viiniä ja olin hyvillä mielin menossa kaupungille viettämään iltaa, tyydyin vain spontaanisti toteamaan, että ei kannata hengitystään pidätellä. Ja jos olisikin vauva tulossa, niin tuskin sitä lapsiparkaa alkoholilla myrkyttäisin.
(Miten ne viinilasit oikein jäivät huomaamatta tältä tyypiltä? Vatsantuijottelunestämisiskeinoni numero yksi ei siis toimikaan aina!)

Itsehillinnästä voisin antaa itselleni arvosanan 8+.
Tällä kertaa.

Mulla on...

2009-10-09T16:46:00.002+03:00

...loma.
...mustelmia vatsassa.
...ruiskuja ja neuloja käsilaukussa.
...1 kpl johtofollikkeleita kasvamassa.
...toivoa jonkin verran.
...ihan kiva uusi kampaus.
...ballerina-kengät, vaikka aamuisin on pakkasta.
...hermostumiskynnys erittäin matalalla.
...kurkku kipeä.
...kaksi täyttä purkkia käytettyjä ruiskuja, neuloja ja ampulleja.
...kaapissa glögiä.
...ei mitään järkevää sanottavaa, ns. takki tyhjä.
...ja sanoinko jo, että loma?

Aito, luonteikas ja jännittävä

2009-10-03T11:40:00.012+03:00

Syysloma tulossa eikä vielä matkaa varattuna?
Älä huoli, äkkilähtöjä löytyy vielä!
Mitä jos et tällä kertaa menisi merta edemmäs kalaan, vaan suuntaisit kulkusi aitoon klinikkaympäristöön? Lyhyt matka, joten ei aikaerorasitusta!

Tarjolla kuitenkin rutkasti vaihtelua arkeen, ja mikä olisikaan parempi tapa irtautua loman ajaksi töistä kuin kallistaa selkänsä mukavaa tuolia vasten ja lepuuttaa jalkoja telineillä?
Täällä ihminen on oppinut elämään voimakasta luontoa kunnioittaen, ja hyvät palvelut ovat tehneet kohteesta vuosien saatossa lapsettoman suosikin. Jännitys, piikit ja piinapäivät tarjoavat oivallisia elämyksiä jokaiselle. Huoneen valkoiset seinät ja kliinisyys vievät takuuvarmasti ajatukset toisille planeetoille, tieteiselokuvien maailmaan. Paikalliset puhuvat kanssasi samaa kieltä ja ovat ystävällisiä ja palvelualttiita luoden puitteita Täydelliselle Lomalle.
Sympaattinen ja viehättävä pikkupaikka, jossa on pariskunnan molemmille osapuolille sopivaa aktiviteettia. Hoitojen kirjosta voit valita itsellesi ja kukkarollesi sopivimman.
Ilmapiiri on kiireetön ja saa mielikuvituksen laukkaamaan.

Klinikassa on luonnetta!

Plussat ja miinukset:
+ hyvät puitteet onnistuneelle lomalle
+ moderni
+ ihmeellisten luonnonilmiöiden ja mielenkiintoisten luonnonnähtävyyksien kohde
+ kohteeseen lyhyt matka, yöpaikat kävelyetäisyyden päässä
+ sopii hyvin wanna-be-lapsiperheille
+ rauhallinen kohde

- sää epävakaista läpi vuoden
- tuulet usein voimakkaita
- rauhallinen kohde

Valmismatkaehtojen mukaan emme voi kuitenkaan taata, että pääsisit perille asti. Epäonnistuneesta lomasta ei voi valittaa koskaan eikä mihinkään.

Hinta: ihanan kallista.

Varaa matkasi nyt!
Mitään ennakkovaraajan etua ei tunneta. Meillä ei myöskään mitään bonuksia tai plussapisteitä keräillä, mutta Kela-kortilla voit saada matkalla tarvittavaan lääkitykseen jopa 42% korvauksen suoraan. Varsinaisen matkan palveluista voit myöhemmin anoa samaiselta laitokselta matka-avustusta, jota myönnetään salainen määrä laitoksen hyväksymistä taksoista. Yleisimmät luottokortit käyvät.
----------------------------------------------------
Niin. Että kuka hullu yrittäisi vielä varata samaa matkaa neljännen kerran, jos on jäänyt lähtöselvitykseen jo kolme kertaa?
Me.
Lomaa jo odotellessa, passit valmiina.

(Lainaukset: enkä olisi minnekään Kanarialle oikeasti enkä ikinä halunnutkaan)

Älä tyrkytä minulle terapiaa

2009-09-27T10:00:00.001+03:00

Kirjoitan tämänkin, jotta muistaisin myöhemmin.

En ollut aamulla ihan varma, olinko eniten ahdistunut, surullinen vai ottiko vain rehellisesti päähän.

Ensin tulivat perinteiset kyllähän-minä-tämän-tiesin ja olen-idiootti-kun-jaksoin-edes-yrittää-toivoa -olot.
Sitten surullinen olo, koska mieskin oli niin toivonut ja näin, kuinka pettynyt hän oli.
Sitten ahdistus, koska emme tiedä, milloin on seuraava kerta ja kuka sen kaiken kustantaa, ja tuleeko tästä koskaan mitään ja kuinka jaksamme.
Ja lopuksi vain otti päähän.

Tässä siis päivän lauluvinkki.
Jään odottelemaan kuukautisia ja toivon, että edellä olevan laulun sanat lakkaavat joskus soimasta päässäni.

"Sentimentaalinen paska"

2009-09-13T14:17:00.008+03:00

Vaikka yritin pitää sanaisen arkkuni hetken aikaa suljettuna, niin pakko kuitenkin kertoa tämä.

Kävin kuuntelemassa livenä muun muassa nämä laulut:

On elettävä huolella

Mitäpä jos

Ja kyynelehdin jälleen sanoja kuunnellessani.

Ehkä se johtui myös hormoneista ja kivistävästä vatsasta, tästä tilanteesta ja lapsettomuudesta, jota ei niin vain unohdeta, koska se on läsnä koko ajan. Ehkä niistä kaikista muista pinnalla olevista asioista, työkiireestä, hautajaisista. Elämän epäreiluudesta.
Tai sitten siitä, Putroa lainatakseni, että vanhemmiten sitä vain on sentimentaalinen paska.

Tai sitten siitä, että Elämä on juhla.
Joskus.

Nyt on muuten taas hieman toivoa.
Jos oikein katsoin, tieto yhdestä, isosta munarakkulasta sai miehenkin silmät kostumaan.
Joten ehkä ollaan sit molemmat samanlaisia.
Sentimentaalisia paskoja.

Tämän haluaisin unohtaa

2009-09-06T14:17:00.002+03:00

Lapsettomuuteen liittyy asioita, joita haluaisin unohtaa. Olen ehkä onnistunutkin siinä, sillä en enää muista yksityiskohtia. Mutta muistan vielä hyvin, miltä minusta tuntui lapsettomuuskriisin tähän mennessä synkimpänä päivänä.

Se oli ihan tavallinen päivä viime keväänä, mitään erityistä ei ollut sattunut.
Tulin töistä yksin kotiin.
Kuukautisvuodon ei kai olisi pitänyt vielä alkaa, julkisella asiat eivät edenneet, odotimme ja pelkäsimme lapsettomuustutkimuksia koko kevään ja sitten odotimme vielä hoitoa, jonka ajankohta oli hyvin venyvä käsite. Ärsytti kaikki, pelotti sana ikinä, joka tunkeutui ajatuksiin.

En enää muista, oliko yhä lunta vai ei, mikä kuukausi tai viikonpäivä, paljonko kello oli ja oliko ulkona vielä valoisaa. Mieleni ainakin oli mustempi kuin yö, joten en olisi varmasti huomannut, vaikka yllä olisi paistanut Karibian aurinko.
Jätin kengät eteiseen siihen, mihin ne sattuivat jäämään, heitin takin ja laukun olohuoneen lattialle matkalla sohvalle. Heittäydyin pitkäkseni, itkin enemmän kuin ikinä.
Tunsin vihaa siitä, kun mitään ei tapahdu. Inhoa, kun vartaloni ei osaa toimia oikein. Raivoa, koska maksan veroja enkä saa sille vastineeksi lapsettomuushoitoja.
eieieieieieieieiiiiiiii, hoin kyynelien lomasta tyhjille seinille.
Makasin pää tyynyä vasten, jolloin tunsi huudon tukehtuvan tyynyyn. Makasin selälläni ja peitin kasvojani. Ihan kuin kukaan edes olisi ollut katsomassa, vai pelkäsinkö kenties, että seinät näkevät punaiset silmät, epätoivon, sen kaiken lohduttomuuden siitä, kun ei saa haluamaansa. En tiedä.

Ehkä olin siinä tunnin, ehkä kaksi. Ehkä aika vain pysähtyi.
Sitten kun ei tullut enää kyyneliä ja hengitin tasaisesti, totesin mielessäni liioitellun rauhallisesti, että minulla on vielä töitä tehtävänä. Otsalohkossa jyskytti yhä, olo oli heikko. Pelkäsin.
Ryhdistäydyin, nousin istumaan, avasin tietokoneen ja aloitin.

Nyt kun sitä päivää muistelen, voin vain toivoa, että minusta ei enää koskaan tunnu tuollaiselta. Että olisin kyllin vahva näkemään kauniita asioita. Ja että kun onnistumme, en enää koskaan tunne samanlaista itseinhoa mitä tuolloin tunsin.
-----------------------------------------------------------
Ehkä kirjoitan myöhemmin siitä toisesta asiasta, jonka voisin mielelläni unohtaa.
Sanat ruudulla tuntuvat nimittäin välillä niin henkilökohtaisilta, että tekisi mieli suojella niitä. Missähän maailmalla tätäkin luetaan, ihmetellään, kauhistellaan. Joskus olen miettinyt blogin laittamista suljetuksi, sillä välillä tunnen olevani rikkinäinen ihmiskappale noin nin kuin ruumiillisesti ajatellen, ja lisäksi ajatuksetkaan eivät ole aina päivänsäde-osastoa, niin minkähänlaiseksi huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi minut yhden satunnaisen postauksen perusteella sitten voisi ajatella. Toistaiseksi tämä on kuitenkin vain ajatuksen asteella, sillä arvostan kaikkia yksittäisiäkin kannustavia kommentteja (toki olisi mukavaa, jos niihin laitettaisiin jokin nimimerkki, niin tietäisin myöhemmin, jos joku on aikaisemminkin kommentoinut) - ja edelleen hämmennyn ajatuksesta, että siellä on oikeita ihmisiä lukemassa. Sillä on kuitenkin myös merkitystä, vaikka se, ristiriitaista kyllä, onkin myös se pelottava ajatus tässä julkisessa kirjoittamisessa.

Tämä olkoon kuitenkin pieneen hetkeen viimeinen kirjoitus. Pidän pienen tauon, keskityn alkavaan hoitoon ja muihin pinnalla oleviin asioihin. Ehkä kirjoitan piankin, viikon tai kuukauden päästä, sitten, kun on jotakin kerrottavaa tai tiedän, kirjoitanko jatkossakin julkisesti vai pakenenko ajatuksineni salasanan taakse.

Totta kai (eli lauantai-illan pohdintaa osa 2)

2009-08-29T18:38:00.008+03:00

Totta kai tiedän.
Että ei tämä maailma mihinkään pysähdy kenenkään surun, murheen tai kriisin vuoksi.
Ei edes oma elämäni.
Ihan samalla tavalla maapallo pyörii akselinsa ympäri, ihmiset jatkavat juoksemista
- niin, minne?

Totta kai tiedän.
Että suruni on vain yksi pieni pisara surujen valtameressä.
Kenekään onni ei ole minulta pois.
Että on tässä maailmassa suurempiakin murheita kuin tämä toistaiseksi voimassa oleva lapsettomuuskriisini.

Totta kai tiedän.
Että ei suruja kuitenkaan voi pisteyttää.
Tyyliin syövästä 10 pistettä, poikki menneestä jalasta 9. Lapsettomuudesta 8 pistettä, työttömyydestä 7 ja lomautuksesta 6 pistettä. Koiran kuolemasta 5 pistettä, hamsterin 4. Reputetusta tentistä 3, epäonnistuneesta hiustenvärjäyksesta 2. Yhden pisteen suruja ei edes lasketa.

Minun elämässä tämä on kuitenkin suurin suruni ja pelkoni. Onnistuminen tai epäonnistuminen vaikuttaa koko loppuelämääni, joita tietääkseni on annettu vain yksi kappale jokaiselle vakiona.

Joten siksi välillä pelottaa. Että tuleeko tästä yhdestä ainutlaatuisesta elämästäni sellainen, kuin olen haaveillut, vai kenties jotakin muuta.

Nämä sanat täällä ovat erilaisia hetkiä.
Sellaisia, jolloin huomasin jotakin.
Opin.
Tunsin.
Pelkäsin.
Ajattelin.
Joitakin niistä häpeän, inhoan.
Joillekin hymyilen tai nauran.
Jotkut saavat surulliseksi.

En ole kaikesta ylpeä, ja toivoisin olevani ihanampi ja kaikin puolin parempi ihminen.
Sellainen, joka osaisi kadottaa välinpitämättömyyteen ja luottaa siihen, että kyllä me se lapsi saadaan. Mutta valitettavasti sitä ei voi kukaan, ei kukaan, luvata, ja siihen asti osa näistä tunteista on olemassa suojellakseen minua.

Maailma siis pyörii edelleen.
En ole tulossa kenenkään onnea varastamaan.
Älkää pelätkö.

Me, Myself and I (eli lauantai-illan pohdintaa osa 1)

2009-08-29T17:58:00.006+03:00

Edellisen tekstini kommenteissa ihmeteltiin, kuvittelenko oikeasti kaikkien maailman pysähtyvän sen vuoksi, että minulla on nyt tämä lapsettomuussuru.

Totta kai.
Kukaan ei töissä tiedä asiasta, mutta pitäisihän heidän arvata, että minulla on nyt surua. Vaikka näytän iloiselta, hoidan työni, autan muita, olen omalta osaltani joustava, inspiroidun asioista, järjestelen, leivon kahvitauolle kakun. Pitäisihän heidän nyt nähdä ja ymmärtää, että tämä on osittain vain pintaa. Eikä tietenkään kukaan saisi hehkuttaa raskaudesta ja synnytyksestä (omasta tai muiden) tai lapsensa tai lapsenlapsensa edesottamuksista, jos minä olen lähettyvillä. Heidän pitäisi ymmärtää olla näyttämättä minulle lapsivideoita, vertailla synytyksiä ja olla tuomatta lapsiaan tai lapsenlapsiaan työpaikalle, jos minä olen siellä.

Tietenkin kaikkien ystävien ja kavereiden ja satunnaisten tuttujen pitäisi osata nähdä, että olemme yrittäneet saada lasta jo kaksi vuotta, ja että häiden alla kävin enemmän lapsettomuushoitojen vuoksi klinikalla kuin kauneushoidoissa ollakseni mahdollisimman kaunis ja täydellinen morsian. Heidän pitäisi tietää, että minua ei juuri kiinnosta lapsientekojutut enkä erityisesti ilahdu vatsani koskettelusta tai siitä, että häiden jälkeen odotetaan suurta uutista aivan kuin se olisi automaattinen jatkumo häille. Pitäisihän heidän myös ymmärtää, että viime kevät oli erityisen vaikea miehelle, jolle lapsettomuus iski kasvoille kuin märkä rätti. Pitäisihän kaikkien nähdä, että meillä on yhteinen ongelma, jota ratkomme joka päivä.

Sukulaiset eivät tiedä, mutta toki heidänkin tulisi ajatustenlukijataidoillaan ymmärtää, että minuun sattuu välillä, koska en voi tietää, jatkuuko suku meidän osalta ikinä.

Lisäksi kohtaamani satunnaisten raskaana olevien naisten tulisi piilottaa mahansa, vakioruokakauppamme vieressä oleva lastentarvikeliike tulisi lopettaa, vauvanvaunut asettaa yleiseen käyttökieltoon, lapsen itku taannutettava, nauru lopetettava, hymyily ja onni kätkettävä.

Totta kai.

Mitä jos alkais erakoksi

2009-08-27T21:58:00.003+03:00

Olin vastikään erittäin alkoholintäyteisissä juhlissa, joissa musiikki raikasi, tanssia ja naurua riitti - siellä kaikilla oli niin mukavaa (oi jospa oisit saanut olla mukana!*). Siinä lasi kädessä, tanssilattian virkaa toimittaneen olohuoneen reunalla seisten iloisessa nousuhumalatilassa kohtasin miehen erään kaverin, joka ohi mennen kosketti varovaisesti vatsaani ja kysyi hilpeästi, joko siellä kasvaa joku tai koska tällaista saa odotella.

Tällä viikolla taas töissä satuin istumaan kahvitauolla pöydän ääressä, jossa pari naispuolista kollegaa alkoi, tuosta noin vain, varoittamatta, pohtia synnytystä. Toinen kerta oli kuulemma kuin unelmasynnytys ja niin juuri, joo, ja oikein ihanaa, juu, ja paikat aukesi nopeasti, joo, aivan, niin oli sitten nopea toimitus, mmm, aivan ihanaa, että ihan erilainen kokemus kuin ensimmäinen, että ihanaa, mmm, niin.

Mietin vain, jos alkaisin hetkeksi erakoksi. Ja jos ei haluaisi töissä nähdä yhtään ihmistä, niin olisiko minulla muita vaihtoehtoja kuin alkaa majakanvartijaksi?

* tämä laulu on muuten mielestäni suoranaista **ttuilua ollakseen lastenlaulu. Että eipä kaikki päässyt Puten kekkereille, voivoi.

Vaihtelevaa ...mutta yhä melko lämmintä

2009-08-25T18:57:00.005+03:00

Kaappasin otsikon Nelosen säätiedotuksesta, kun se sattui tulemaan samalla hetkellä kun avasin uuden tekstin. Jotenkin osuvaa.
-------------------------------------------
Tänä aamuna, tarkalleen ottaen klo 7.15, nousin sängystä yli puolen tunnin torkkuherätyksen jälkeen. Mietin, miksi aina, ja tarkoitan aina, minulla on aamuisin kiire. Ehkä jätän aamupalan tänäänkin väliin, nappaan vain mukaani kaapista jotakin, jonka mahdollisesti syön ennen kello kahdeksaa, tai sitten vasta myöhemmin. Jää aikaa muutama minuutti enemmän laittaa hiuksia, meikata, toivon mukaan näyttää siltä kuin olisi herännyt tähän aamuun jo paljon aikaisemmin. Kävelin suoraan vessaan, asettelin apteekista ostamani testitarvikkeet lavuaarin reunalle ja luin vielä ohjeet. Tämän osaan jo. Puristin pipetillä testiruutuun tarvittavan määrän testiainesta ja tuijotin leviävää väriainetta. Kolme minuuttia. Tässä ajassa ehtii lähes suoristaa hiukset (sillä suoristusrautani lämpenee kätevästi ihan muutamassa sekunnissa), ainakin jos ei ole turhan tarkka. Hetken päästä, hiukset laitettuna, aamutakki päällä, mustat silmäpussit kalpeilla kasvoilla paistaen, täysin ilmeettömänä katson testiä.

En voi melkein uskoa, että kaksi pisaraa virtsaa ja niiden aikaansaama yksi viiva voi vaikuttaa päiväni alkuun niin paljon, että tunnen oloni hivenen surulliseksi. Etenkin, kun tämä oli vain klinikan ohjeistama toimenpide, varmistustesti, jotta voin aloittaa lääkkeet kuukautisten aikaansaamiseksi. En olettanut kerrassaan mitään, joten en tiedä, onko tämä hetkittäinen lohduttomuuden tunne edes sallittua.
-------------------------------------------

Kello 7.50 astuin työpaikan ovesta sisään. Olinko ehkä jo melkein unohtanut?
Hymyilin, toivotin huomenta, ja katosin päivän töihin.
Kuka voisikaan uskoa.

Aikuiset ovat idiootteja, ja muuta filosofiaa

2009-08-20T17:28:00.006+03:00

Olen viime aikoina ollut onnellisuushuumassa, vaikka se ei varmastikaan, ja valitettavasti, useinkaan välity tekstiin asti. Ehkä sitten vain mielessäni hykertelen onnesta, nautin pienistä hetkistä, enkä tule kirjoittaneeksi tänne, että:
...olipa ihana elokuinen ilta-aurinko, kävin lenkillä.
...vesisateen ropina on rauhoittavaa, istuimme viihtyisästi sisällä ja katsoimme Greyn anatomiaa viidettä jaksoa putkeen.
...on ihan parasta tehdä hyvää ruokaa, juoda viiniä ja keskustella.
...hääkuvia katsellessani tunnen suurta onnellisuutta.

Vaikka olen tämän projektin suhteen varsin kärsimätön ja haluaisin jo rynnätä apteekkiin, asetella kaikki lääketarvikkeet oikeaan järjestykseen saamaani lääkepussiin ja tuikkia mahanahkaani piikkejä, minulla on myös kummallisella ja ristiriitaisella tavalla levollinen olo. Olen jollakin tasolla ehkä tajunnut, että lapsia saamme sitten, kun pääsemme taas hoidoissa eteenpäin. Ennen häitä päätin myös, että yhtään mikään tai kukaan ei voi päivääni pilata, en loukkaannu ajattelemattomuuksista tai muistele pahalla, jos joku vihjailisi lapsista. Että olen onnellinen, vaikka meillä on nyt tällainen vaikeus elämässä, ja se onnellisuus on kuitenkin suurempaa kuin vaikeudet. Yhtäkkiä huomasin, että on taas helppoa nauraa.

Tästä ihmeellisestä, ehkäpä näennäisen rauhallisestakin tilasta kiitos kuuluu pääasiassa miehelleni. Sille, joka järjen äänellään pelastaa minut dramaattisten tunteiden myrskystä. Ennen juhliamme hän oli hieman huolissaan, loukkaantuisinko mahdollisista lapsentekokommenteista, jos joku niitä tulisi esittämään. Että kuulemma aikuiset ovat idiootteja, eivät ne mitään koskaan opi tai osaa ajatella kaikkia asioita. Tajusin (ja tähän kohtaan sitten sellainen syttyvä hehkulamppu ja bling-ääni), että olen kuvitellut aikuisten ihmisten olevan fiksuja, myötätuntoisia, ajattelevaisia, viisaita. Sellaisia, jotka osaavat kuvitella, mitä kaikkea kipeitä asioita voi olla taustalla ja ymmärtävät olla hiljaa, jos tilanne vaikuttaa sellaiselta. Mutta eivät ne osaa eikä ymmärrä. Eivätkä ne ehkä koskaan opi, vaikka yrittäisi opettaa.

Vieraskirjaan tulleet jutut siis lähinnä huvittivat. En suuttunut, en tuhoa niitä, en muistele pahalla. Ne idiootit, jotka niitä kirjoittivat, ovat rakas mummo, kummitäti ja ystävä. Niin, juuri he, kenestä pidämme. Ajattelemattomia, oletuksissaan eläviä, virheellisiä, inhimillisiä. Niin inhimillisiä.

Niin kuin minäkin.

Anteeksi, voisitteko tarkentaa, en ymmärtänyt

2009-08-18T20:22:00.000+03:00

Sen lisäksi, että jotkut ovat viime aikoina suoraan kysyneet perheenlisäyksestä, olemme myös saaneet vieraskirjaan saman kirjallisena.

Joku odottaa pieniä varpaita.
Kuulostaa jokseenkin brutaalilta.

Toinen kertoo, että kahdestaan on ihanaa, mutta kolmas täydentää onnea.
Emme ole, kiitos vain, kiinnostuneet kimppakivasta emmekä parisuhteemme ulkopuolisista suhteista. Etsi itsellesi jotkut toiset tyypit.

Kolmas piirtää aikajanalle 9 kuukauden päähän kysymysmerkin.
Silloinhan voisimme vaikka lähteä matkalle. Tulevaisuus on tuntematon. Definitely.

Perhesuunnittelua

2009-08-17T18:18:00.000+03:00

Häät saavat ihmiset jotenkin avaamaan sanaista arkkuaan, sillä olen sekä kuullut ja lukenut viime aikoina ennätysmäisen määrän vauvanteosta. Voisin myös kirjoittaa melkein identtisen kirjoituksen, sillä taas terassilla kuulin vauvojen tekemisestä. Tyyppi oli eri, mutta ala sama kuin edellisellä perhesuunnitteluvalistajalla. Ja käytössä oleva verbi oli tällä kertaa tehdä.

En vain ymmärrä, mikä tilanne olisikaan sellainen, että mielellään avautuisi omasta perhesuunnittelustaan kaverille, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan. Ainakaan kysymyksestä ärsyyntymättä.

Aluksi haaveilin, että vauvanteko on meidän oma salaisuus. En olisi kertonut sitä mistään hinnasta kenellekään, miehen kanssa vain olisimme salaisuuttamme vaalineet, kunnes salaisuus saisi vatsan kasvamaan ja ajan olevan sopiva kertomiselle.

Nyt vauvantekokysymykset saavat ärsyyntymään, koska se ei ole mikään itsestäänselvä asia. Tämä projekti vaatii kärsivällisyyttä, aikaa ja rahaa enemmän kuin olisin uskonut. Lapsettomuus saa myös minut tuntemaan huonommaksi ja pahemmaksi ihmiseksi mitä ehkä, ja toivottavasti, olenkaan.

Ja voin vain kuvitella, kuinka kysymykset ärsyttävät, jos tuloksellinen vauvanteko ei kiinnosta ollenkaan.

En enää muista, miten selvisin tästä tilanteesta. Ehkä vain kallistin siiderituoppiani ja mutisin jotain epämääräistä. Samalla sain tietää parin tyypin omasta perhesuunnittelusta. Että oikein kaksi kuukautta on jo odoteltu, miksei tässä olla jo raskaana.

Niinpä.
Oikein kaksi kuukautta.
Toivotan onnea ja kärsivällisyyttä ja siirryn hetkeksi luolaan nuolemaan omia haavojani ennen kuin alan miettiä tämän projektin kaksivuotissynttäriä.
Paska kakku.

Odotetaan, odotetaan, odotetaan

2009-08-14T18:05:00.002+03:00

Minulla ei olisi otsikkoon oikeastaan mitään lisättävää, mutta kirjoitan silti. Jos kuukautiset olisivat alkaneet kaksi päivää myöhemmin, olisimme voineet ostaa yksityiseltä inseminaatio-arvan itsellemme häälahjaksi ja viettää elokuun jännittäessä. Mutta jos kuukautiset kerrankin alkavat itsestään, vieläpä kiertopäivänä 38, niin totta kai ne alkoivat tässä kahden vuoden aikana juuri siten, että klinikkamme oli vielä tauolla, joten täytyy odottaa seuraavaa kiertoa.

Emme saaneet lasta alulle tänäkään kesänä. Olimme lomalla, ei ollut stressiä, vietimme juhannusta, join viiniä. Menimme jopa naimisiin. Ei pitäisi olla enää siitäkään kiinni, että jossakin, missä vauvoja jaetaan, olisi joku korkeamman tahon tyyppi päättänyt antaa meille omamme vasta kun olemme avioliitossa. Vaikka en kyllä sellaisiin usko, koska vauvanjakokeskus vaikuttaa välillä toimivan täysin mielivaltaisella ja hyvän maun vastaisella periaatteella, tai ehkäpä juuri periaatteen puutteella.

Ehkä olen aikaisemminkin todennut, että kärsivällisyyden kaivoni alkaa vähitellen kuivumaan. En vain jaksaisi odottaa taas, että saan odottaa jotakin tapahtuvan.

Työihmettely

2009-08-13T17:56:00.001+03:00

Minulla alkoi jokin aika sitten kolmas määräaikainen työpätkä valmistumisen jälkeen. Onhan tämä vielä kaukana oikeasta pätkätyöläisen perikuvasta, ja varsin oletettava tilanne kuitenkin, joten en juuri stressaa asiasta. Joskus, jos olen uskaltanut heittää mieleeni ajatuksen, että ehkä voisin tulla raskaaksi tulevasta hoidosta (tai olisin voinut tulla edellisistä hoidoista, mutta kun en tullut), olen ehkä saattanut miettiä, koska voisin jäädä töistä pois. Ja nyt sitten tulee tämän pätkätyöläisen suuri, lähes salaseuramainen tunnustus: en tuntisi yhtään huonoa omatuntoa siitä, jos määräaikainen työni keskeytyisi äitiyslomaan ennen työn loppumista. En sitten yhtään.

Minun ei pitänyt kirjoittaa ollenkaan aiheesta euroedustajan raskaus, koska en jaksa aiheesta syntynyttä juupas-eipäs-väittelyä, saako nainen lisääntyä silloin kuin haluaa, vai pitäisikö kuitenkin ottaa huomioon äänestäjät, Suomen kansa, koko Eurooppa, kun haaveilee perheenlisäyksestä. Keskustelupalstat jo vellovat tekstejä, kuinka parhaassa lisääntymisiässä olevan naisen tulisi tehdä lapset vasta määräaikaisen edustajapestin jälkeen, tai ainakin jossakin muussa välissä kuin vastavalittuna euroedustajana.

Mutta kun.
Olisihan se kätevää, jos lapset tulisivat juuri silloin, kun laittaa tilauksen vetämään. Joillakin näin jopa onkin, voi oikein helposti suunnitella optimaalisen ajoituksen äitiys- ja isyyslomaan, ehkä esimerkiksi kesään ajoittuen tai toki ainakin vakituisen työn saamisen jälkeen. Itselle tämä kuulostaa lähinnä utopialta. Vaikka olisi kuinka onnistunut elämässään, saavuttanut elämässään asioita työllä, niin vauvahaaveisiin se ei kuitenkaan auta. Ei elämässä voi suunnitella kaikkea, niin kuin euroedustajamme Riikka Manner viisaasti toteaakin. Ja mikähän olisi muuten naisen elämässä se mystinen aika, jolloin kaikki olisivat tyytyväisiä vauvan saapumisen ajankohtaan?

Ei minunkaan työnantajani varmaan onnenkyyneleet silmissään etsisi sijaista, jos niin onnellisesti kävisi, että tulisin raskaaksi ja äitiysloma ajoittuisi kesken tämän määräaikaisen työni. Mutta se on elämää, onnellista sellaista. Nyt kun vielä saisin samalla itseni psyykattua ajatukseen, että kun joudun olemaan töistä pois hoitojen takia ja aiheutan harmaita hiuksia muille sen vuoksi, en tuntisi siitä niin järjettömän huonoa omatuntoa, mitä tunsin viime keväänä. Sillä onhan sekin elämää, niitä kurjia asioita, mutta siihen liittyy niin iso loppuelämään vaikuttava toive, että en ole valmis sitä lykkäämään tämän määräaikaisuuden tieltä. Sitten ehkä tulee taas seuraava pätkätyö, josta on vaikeaa karata kesken päivän, jolloin aikaa hoitoihin ei taaskaan olisi.

Jos ja jos.
Vauvahaaveisiini liittyy niin paljon jos-sanoja ja huolia, että en kykene millään huolehtimaan myös niistä huolista, joita mahdollisesti työnantaja tuntisi, jos jäisin pois siitä onnellisesta syystä, joka on itse asiassa suurin tavoitteeni tällä hetkellä.

Tämän pintapuolisen pätkätyövuodatuksen lopuksi toivon vielä euroedustajallemme kaikkea hyvää elämään, niin perhe- kuin työasioissa. Tavallaan on hyvä, että näistä asioista keskustellaan. Että ei vauvat ole kaikille itsestäänselvyys, vaan ihana lahja, joka joskus tulee sitten kun on aika.

Samalla puolella

2009-08-12T18:07:00.003+03:00

Vesisateessa on jotakin kovin kaunista. Se saa olon haikeaksi, odottavaksi. Ja kuitenkin niin onnelliseksi.

En tavallaan halua keksiä lapsettomuudesta hyviä puolia niin kauan kuin ei ole varmuutta, että tämä olisi vain väliaikainen tila. Voin vain toivoa, että joskus voisin sanoa ne kaikki asiat, joista pitkään odottaneet saattavat todeta. Että kaikella oli tarkoitus, näin sen pitikin mennä, nyt osaa arvostaa kaikkea eri tavalla, ja niin edelleen. Sitten kun on vauva sylissä.

Nyt hajoan odottamiseen ja epävarmuuteen, mutta en kuitenkaan ole, ainakaan toistaiseksi, kokenut tätä parisuhdekriisinä. Ainakaan siis sellaisessa merkityksessä, että olisimme eri puolilla, toisiamme vastaan. Tässä olemme koko ajan samalla puolella ja samaa mieltä asioista. Yhdessä.

Voisihan tämä havainto ehkä siis olla yksi sellainen. Hyvä puoli.
Aivan niin kuin nään vesisateen kauniina ja sateen jälkeisen tuoksun hurmaavana, ehkä tässäkin myrskyssä on hyvä, että samalla puolella ikkunaa tuijotetaan sadetta, käsi kädessä. Se on niin kaunista, että melkein itkettää, ja se tekee minut nyt onnelliseksi.

Mun kesä

2009-08-11T20:00:00.007+03:00

Mitäpä jos

2009-08-10T17:06:00.000+03:00

Lainaan taas Samuli Putroa. Luen, kuuntelen, ja tummenettujen sanojen kohdalla vuodatan pari kyyneltä. Ehkä ainakin kolme.
No kuuntele vaikka itse.
-----------------------------------------------------

Mitäpä jos - Samuli Putro

Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan?
Mitäpä jos sun selkä pettää uudenvuodenaattoyönä, viedäänkö sut sairaalaan ja pistetäänkö sänkyyn?
Mitäpä jos on rintasyöpä, mitäpä jos oot lapseton, saako vailla koulutusta adoptoida?
Mitäpä jos mä muutan Ruotsiin? Mitäpä jos mä sokeudun voitko silloin jättää mut vai oiskohan se julmaa?

Mitä? Mitä?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Mitäpä jos mun suudelmaan et tahdo enää vastata, niin onko rakkaus jonka rakensimme tehty hiekkaan?
Mitäpä jos on ukkonen ja liekki syöksyy maata kohti, polttaa koko pitäjän sen ihmiset ja linnut?
Mitäpä jos jäät työttömäksi?
Mitäpä jos et aikuistu, pyörit tuolla pillifarkuissas ja olet kuuskyt.
Mitäpä jos mä löydän toisen?
Mitäpä jos se rakastuu ja tahtoo mennä naimisiin ja viettää häitä viikon?

kertosäe:
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?

Tiedäthän että pysyn tässä vierelläsi maailman tappiin asti.
Vaikka tää nuoruutemme kesii väistämättä ja vaipuu vanhuuteen.
Muistathan että meidät tehtiin toisillemme mittatilaustyönä.
Mitäpä jos se työ on tehty hartaasti ja yksinoikeudella?
Yksinoikeudella

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Ja elämä tapahtuu sinä aikana.
Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan? Lentääkö se ilmaan?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan? (3x)

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

-----------------------------------------------------

Sanoimme toisillemme kauneimmat sanat.
Että tahdomme, tahdomme.
Olen onnellinen.